NAISEN HAAMU
Mysterio neljässä kertomuksessa
Kirj.
WILKIE COLLINS
Suomensi A. O. F.
Helsingissä,
G. W. Edlundin kustannuksella,
1880.
Oulun kirjapaino osake-yhtiön kirjapainossa.
Henkilöt Mysteriossa:
Francis Rawen, tallirenki.
Mrs Rawen, hänen äitinsä.
Mrs Chance, hänen tätinsä.
Perry Fairbank, |
Mrs Fairbank, | hänen isäntänsä ja emäntänsä.
Joseph Rigobert, Rawenin toveri palveluksessa.
Alicia Warlock, Rawenin vaimo.
Tapaus tapahtuu meidän aikoinamme, osaksi Englannissa, osaksi
Franskassa.
Ensimäinen kertomus.
Percy Fairbankin selitys asianhaaroista.
1.
"Hoi! Tallirenki hoi! hoi!"
"Rakas ystäväni! Minkätähden et hae soittokelloa?"
"Ei kukaan ole pihassa. Kummallista! Huuda vielä toistamiseen!"
"Tallirenki hoi! Tallirenki hoi!"
Toinen huutoni kaikuu tyhjässä paikassa, eikä kukaan herää -- huutoni
ei vaikuta mitään. Minun voimani ovat loppuneet, en tiedä, mihin on
ryhtyminen. Täällä seison minä nyt vieraan kaupungin ravintolan
tyhjässä pihassa kahden hevosen kanssa, joita minun täytyy pidellä ja
naisen kanssa, josta minun on huolta pitäminen. Vielä minun on
lisääminen, että toinen hevosista ontuu ja että nainen on minun
vaimoni.
Te kenties kysytte, kuka minä olen.
Minulla on kyllä aikaa vastata tähän kysymykseen. Ei kuulu mitään; ei
kukaan tule meitä tervehtämään. Suokaa minun esitellä itseäni ja
vaimoani.
Minä olen Percy Fairbank -- englantilainen herrasmies -- neljäkymmentä
vuotta vanha -- ei mitään virkaa -- maltteellinen valtiollisessa
kysymyksissä -- pituudelta keskinkertainen -- valkoverinen -- tasainen
luonteeltani -- rikas.
Vaimoni on franskalainen nainen. Hän oli neiti Clotilde Delorge, kun
meitä ensi kerta esiteltiin toisillemme hänen isänsä talossa
Franskassa. Rakastuin häneen -- en tosiaan tiedä mistä syystä. Ehkäpä
syy rakkauteeni oli se, ett'ei minulla ollut mitään tekemistä siihen
aikaan. Saattaa olla, että minä senvuoksi rakastuin häneen, koska
kaikki ystäväni sanoivat minulle, että hän oli juuri se nainen, jonka
minun sopisi naida. Mitä ulkomuotoon tulee, on minun myöntäminen, että
mrs Fairbank ja minä emme ole ollenkaan toistemme näköisiä. Hän on
solakka ruumiiltansa; hän on mustaverinen; hän on heikkohermoinen,
hellä-sydäminen, romantillinen; kaikissa mielipiteissään hän menee
mahdottomiin. Mitähän avuja tuollainen nainen huomasi minussa? Mitä
minä hänessä? En tiedä tuota paremmin kuin tekään. Jollain
kummallisella tavalla me kuitenkin sovimme toisillemme. Me olemme
olleet mies ja vaimo kymmenen vuotta -- ja ainoa puute on, ettei meillä
ole lapsia. Minä en tunne mielipiteitänne, vaan minä pidän
avioliittoani -- ylimalkaan -- onnellisena.
Sen verran meistä. Seuraava kysymys on: kuinka olemme joutuneet
ravintolan pihaan? ja minkätähden minun itse täytyy olla renkinä ja
pidellä hevosia?
Enimmiten me asumme Franskanmaalla -- siinä maatalossa, jossa vaimoni
ja minä ensimäisen kerran näimme toisiamme. Joskus muutteeksi käydään
ystävieni luona Englannissa. Me olemme juuri semmoisella matkalla.
Meidän isäntämme on minun vanha koulutoverini ja mitä kauniimman
kartanon omistaja Sommersetshiressä, me olemme saapuneet hänen taloonsa
nimeltä Fairleigh Hall metsästys-ajan loppupuolella.
Sinä päivänä, jona minä nyt kirjoitan -- päivä, joka on määrätty
merkki-päiväksi kalenterissamme -- ovat koirat kokoontuneet Fairleigh
Halliin. Mrs Fairbank ja minä olemme saaneet kaksi parainta hevosta
ystäväni tallista. Me emme suinkaan ole ansainneet semmoista kunniaa;
sillä me emme ole tottuneet metsästykseen, emmekä liioin pidä lukua
siitä. Mutta toiselta puolen me mielellämme ratsastamme ja rakastamme
raikasta kevät-aamua ja ihanaa, viljavaa englantilaista maakuntaa, joka
kaikkialla ympäröipi meitä. Niin kauan kuin metsästys onnistuu,
seuraamme me muassa. Mutta kun joku vastoinkäyminen tapahtuu -- kun
aika kuluu ja kärsivällisyyttä paljo kysytään, kun koirat hätäilevinä
juoksevat sinne tänne ja hurjat metsästäjät ovat vihoissaan -- silloin
metsästys ei enää miellytä meitä. Me käännämme hevosemme eräälle
polulle, jota puut mukavasti varjostavat. Me ajamme täyttä ravia pitkin
polkua erääsen yhteis-metsään. Me nelistämme metsän poikki ja seuraamme
toisen tien koukerruksia. Me ratsastamme muutaman pensas-aidan yli, me
kuljemme kylän läpi, me saavumme kauniille kukkuloille. Hevoset
puistelevat päitään ja pureksivat toisiansa ja ovat yhtä iloiset kuin
mekin. Metsästys on jäänyt sikseen. Me olemme yhtä onnellisia kuin
lapsukaiset; me alamme laulaa franskalaista laulua -- kun ilomme
silmänräpäyksessä loppuu. Vaimoni hevonen astuu etujaloillaan
irtanaiselle kivelle jo kompastuu. Ratsastajan sukkela käsi pelastaa
hevosen kaatumasta. Mutta kun hevonen taasen alkaa kävellä, tulee tuo
ikävä tosi-asia selville -- jäsen on nyrjähtänyt, hevosen jalka on
kankea.
Mikä neuvoksi? Me olemme muukalaisia autiossa seudussa. Mihin tahansa
silmäilemme, emme näe ihmisasuntoa missään. Me emme voi mitään muuta
kuin taluttaa hevosta ohjaksista kukkulalle ja katsoa, mitä ehkä
havaitsisimme kunnaan toisella puolen. Minä vaihdan vaimoni satulan
hevoseni selkään ja vaimoni nousee ylös istumaan. Hevoseni ei ole
tottunut kantamaan naisia; hän kaipaa miehen säärien tavallista
puristusta kummallakin kyljellä; hän tanssii ja potkii ja pölyttää
hiekkaa. Minä seuraan perässä sopivan matkan päässä hänen
takajaloistaan ja talutan ontuvaa hevosta. Onkohan mitään kurjempaa
olentoa mailmassa, kuin ontuva hevonen? Olen nähnyt ontuvia ihmisiä ja
ontuvia koiria, jotka olivat hauskoja ja iloisia olentoja -- mutta en
ole vielä koskaan nähnyt ontuvaa hevosta, jota ei onnettomuus kokonaan
ole runnellut.
Puolen tuntia vaimoni hevonen tanssii hänen kanssaan polulla. Minä
käydä tepastelen jälessä ja onneton hevonen nilkuttaa perässä. Kun
olemme pääsemäisillämme kukkulan huipulle, käy surkea matkueemme erään
Somersethin talonpojan ohitse, joka työskentelee pellolla. Minä huudan
miehen luoksemme; hän katselee minua mielipuolen tavalla astumatta
askeltakaan likemmäksi. Minä karjasin niin kovaa, kuin suinki voin,
kysyen, pitkäkö matka vielä on Fairleigh Halliin.
"Neljätoista penikulmaa! Antakaa äyri minulle juomarahoiksi".
Tuossa meillä on talonpoika sellaisena kuin hän itsensä kuvasi! Oikea
luonne, ystäväni! Talonpojan kuva!
Mrs Fairbank ei huoli yhtä tarkoin kuin minä tutkia inhimillistä
talonpoikais-luonnetta. Levoton hevonen ei suo hänelle
silmänräpäykseksikään rauhaa; hänen kärsivällisyytensä on
loppumaisillaan.
"Me emme voi matkustaa kahta penikulmaa enemmän tällä tavoin", sanoo
vaimoni. "Missä on lähin ravintola? Kysy tuolta lurjukselta".
Minä otan shillingin lakkaristani ja näyttelen sitä auringon
paisteessa. Shillingillä on kummallinen vaikutus. Shillingi vetää kuni
magneeti talonpoikaa yhä lähemmäksi. Minä ilmotan hänelle, että me
haluamme saada hevoset johonkin talliin ja vuokrata vaunut päästäksemme
takasin Fairleigh Halliin. Missähän me saamme nämät asiat ajetuiksi.
Talonpoika vastaa luoden silmäyksen shillinkiin:
"Varmaankin Underbridgessä".
"Pitkäkö sinne on matka?"
Talonpoika uudistaa kysymyksen: "Pitkäkö Underbridgeen?" ja naurahtaa
kysymykselle. "Hihihi!"
Underbridge on arvatenkin aivan lähellä, kunhan vaan sinne osaisimme.
"Tahdotteko ruveta oppaaksi?" -- "Annatteko minulle juomarahaa?" Minä
nyykäytin myöntäväisesti päätäni ja näyttelen shillinkiä kädessäni.
Maanviljelys-äly alkaa hoksata. Talonpoika yhtyy meidän surkeaan
joukkoomme. Vaimoni on kaunis nainen, mutta hän ei kertaakaan katsele
häntä -- ja vielä kummempi, hän ei katsele hevosianikaan. Hänen
silmänsä ovat hänen sielunsa -- ja hänen sielunsa ajattelee shillinkiä.
Me nousemme kukkulan huipulle ja katso, tuossa toisella puolen on
laaksossa matkamme määrä, Underbridgen kaupunki. Oppaamme pyysi
shillinkinsä ja antoi meidän omin päin saada ravintolasta selkoa. Minä
olen luonnostani kohtelias mies. Sanon: "Hyvää huomenta", kun
erkanemme. Opas katsoo minuun, pitäen shillinkinsä hampaiden välissä,
tutkiakseen, onko raha oikia. "Hyvää huomenta!" vastaa hän karkealla
äänellä -- ja kääntää selkänsä, juuri kuin olisimme loukanneet häntä.
Kummallinen osoite karttuvasta sivistyksestä! Joll'en olisi nähnyt
Underbridgen tornin huippua, olisin luullut eksyneemme villien hallussa
olevaan saareen.
2.
Tultuamme kaupunkiin, löydämme tuota pikaa ravintolan. Kaupungissa on
yksi ainoa autio katu; ja saman kadun keskipalkoilla on ravintola --
vanha, kolkko kivirakennus. Kyltin maali on kulunut pois. Matalalla
olevien ikkunain luukut ovat rakennuksen etupuolella kaikki
suljettuina. Kukko kanoineen ovat ainoat elävät olennot, jotka ovat
näkyvissä oven edustalla. Tämä on selvästi eräs noista vanhoista
ravintoloista, joita oli siihen aikaan, kun ajettiin kyydillä, mutta
nyt meillä on rautatiet kaikkialla. Me astumme avonaisen holvatun
portin läpi, vaan emme täällä tapaa ketään, joka tervehtisi meitä. Me
lähdemme takapihalle tölliin päin; minä autan vaimoani hänen astuessaan
hevosen selästä -- ja tässä me nyt olemme siinä tilassa, kun mainittiin
kertomuksen alussa.
Ei ole soittokelloa. Ei kukaan ihminen vastaa huutoihini. Minä olen
ihan auttamattomissa, hevosen suitset käsissäni. Mrs Fairbank käy
somasti pihan poikki ja tekee juuri samoin, kuin kaikilla naisilla on
tapana tehdä, kun ovat vieraassa paikassa. Hän aukasee jokaisen oven,
jonka ohitse hän kulkee ja kurkoittaa sisään. Minä puolestani olen
juuri huoahtanut ja ai'on kolmannen ja viimeisen kerran huutaa
tallirenkiä -- kun minä äkkiä kuulen mrs Fairbankin huutavan minua:
"Percy! tule tänne!"
Hänen äänensä on kiihkeä ja levoton. Hän on aukaissut viimeisen oven
pihan päässä -- ja peräytynyt nähdessään oudon näyn. Minä sidon suitset
suureen sinkilään muurissa ja käyn vaimoni luokse. Hän on käynyt aivan
kalpeaksi ja tarttuu kiivaasti käsivarteeni.
"Jumala siunatkoon!" huutaa vaimoni, "katsoppas!"
Minä katsahdan ja mitä minä näen?
Minä näen pienen, likaisen tallin kahdella pilttuulla. Toisessa seisoo
hevonen, mukeltaen kaurojansa. Toisessa makaa mies, nukkuen pahnoissa.
Vanha, harmaapäinen, onneton mies tallirengin puvussa! Hänen ontevat,
ryppyiset poskensa, hänen ohut, harmaa tukkansa, hänen kuiva,
kellertävä ihonsa kertoo entisistä suruista ja vaivoista. Erinomaisen
kolkko katse on hänen kasvoissansa, joissa nähdään tuskallinen hermojen
supistus suun toisella puolen. Minä kuulen hänen vävähtävästi
hengittävän, kun ensin katselen häntä; hän vapisee ja huokaa unessa.
Tuo ei ole mikään suloinen näky -- ja minä käännyn vaiston-tapaisesti
kirkkaasen auringon paisteesen pihalta. Vaimoni kääntää minua taasen
tallin oveen päin.
"Odota!" sanoo hän. "Odota! hän ehkä tekee samaa toistamiseen!"
"Mitä sitten?"
"Hän puhui unissaan, Percy, kun ensin kurkistin tänne. Hän näki hirveää
unta. Hiljaa! nyt alkaa hän taasen".
Minä katselen ja kuuntelen. Mies nousi istualleen kurjalla vuoteellaan.
Hän puhuu nopealla, kiivaalla kuiskauksella hampaiden välissä.
"Herää! Herää! Murha!"
Hetkisen äänettömyys seuraa. Hän liikuttaa verkalleen vasenta kättänsä,
kunnes hän laskee sen kurkulleen; hän säpsähtää ja kääntelee itseään
olkivuoteella; nostaen käsivartensa kurkusta ojentaa hän sitä
hiljakseen; hänen kätensä tarttuu olkiin sillä puolella, johon hän
kääntyi; hän näkyy uneksivan, että hän pitää kiinni jonkun aseen
terästä; minä näen hänen huulensa taasen alkavan liikkua; minä hiivin
hiljaa talliin; vaimoni seuraa minua kovasti puristaen nyrkkiänsä.
Me molemmat kumarrumme hänen ylitsensä. Hän puhuu vielä kerran unissa
-- tällä kertaa on puhe erinomaisen epäselvä.
"Vaalean harmaat silmät", kuulemme hänen sanovan, ja "vasen silmä-lauta
hiukan alaspainuneena, pellavan karvainen tukka, kullankeltaiseen
vivahtava -- aivan oikein, äitini! kauniit, valkoiset käsivarret
lyhyellä iho-karvalla -- pieni naisen käsi, jonka kynsien tienoilla
vivahtelee hiukan punaiseen, -- puukko -- tuo kirottu puukko -- ensiksi
toisella puolen, sitten toisella -- mutta, sinä naisperkele, missä on
puukko?"
Hän lakkaa puhumasta ja käy äkkiä levottomaksi. Me näemme hänen
vääntelevän itseään oljissa. Hän hosuu ilmaa molemmilla käsillään ja
hengittää raskaasti. Äkkiä aukenevat hänen silmänsä.
Ne eivät katsele mitään, niissä ilmaantuu epäselvä vilahdus -- sitten
ne taasen sulkeutuvat syvempään uneen. Vieläkö hän näkee unta? Vielä --
vaan uni näkyy käyvän toista suuntaa. Kun hän toiste puhuu, on hänen
äänensä muuttunut; sanat ovat harvoja -- ne kerrotaan surullisesti ja
rukoilevaisesti kerta toisensa perästä. "Sanokaa rakastavanne minua!
Minä pidän niin paljon teistä. Sanokaa rakastavanne minua! rakastavanne
minua!" Hän vaipuu yhä syvempään uneen ja kertoo vielä matalalla
äänellä näitä sanoja. Ne kuolevat hänen huulillaan. Hän ei puhu enää.
Nyt vasta mrs Fairbank oli päässyt pelostansa. Suuri uteliaisuus
valtaa hänet. Tuo kurja olento pahnoilla on vaikuttanut hänen
mieli-kuvitukseensa. Hän himoo sanomattomasti jotakin romantillista.
Hän puistaa kärsimättömästi käsivarttani.
"Kuuletteko? Tuossa jutussa on myöskin nainen, Percy! Siinä on ollut
rakkaus ja murha, Percy! Missä ovat ravintolan asukkaat? Käy pihalle ja
huuda uudelleen!"
Vaimoni on naispuolelta kotoisin eteläiseltä Franskan maalta.
Etelä-Franska synnyttää kauniita naisia hehkuvalla luonteella. Minä en
sano sen enemmän. Naineet miehet kyllä ymmärtävät kohtaloani. Nuorille
miehille on tarpeen tietää, että löytyy tilaisuuksia, jolloin meidän ei
ainoastaan täydy rakastaa ja kunnioittaa -- vaan myöskin täytyy totella
vaimojamme.
Minä käännyn tallin oven puoleen totellakseni ja olen nyt vieraan
silmien edessä, joka meidän tietämättä on hiipinyt luoksemme. Pieni,
punaposkinen, unelias ukko, jonka kasvot eivät osoita mitään ja jonka
pää on paljaana. Hänellä on housut ja säärykset karkeasta verasta ja
vanha, kunnioitettava, lyhyeksi leikattu takki. Vaistontapaisesti minä
tunnen hänen olevan ravintolan isännän.
"Hyvää huomenta, herra", sanoo punaposkinen vanhus. "Minä olen hiukan
kuuro. Tekö äsken huusitte pihalla?"
Ennenkuin ehdin vastata, keskeyttää minua vaimoni. Hän pyytää (kimeällä
äänellä, joka oli sovelias isäntämme kuurouden vuoksi) saada tietää,
kuka tuo onneton on, joka makaa nukkuen pahnoilla.
"Mistä hän on? Minkätähden puhuu hän unissaan niin kauheita asioita?
Onko hän nainut vai naimaton? Onko hän koskaan ollut rakastunut
murhantekijään? Minkälainen nainen hän oli? Tappoiko nainen hänet
tosiaan? Sanalla sanoen, hyvä ravintolan isäntä, kertokaa meille
kaikki!"
Herra ravintolan isäntä odottaa uneliaasti, kunnes mrs Fairbank on
lopettanut puheensa -- sitten vastaa hän nöyrästi:
"Hänen nimensä on Francis Rawen. Hän on independentinen metodisti. Hän
oli 45 vuoden vanha viime syntymäpäivänään. Hän on minun tallirenkini.
Se on hänen elämänsä historia".
Vaimoni tulinen, etelämainen luonne laskeuu alas hänen jalkoihinsa
saakka, ja hän ilmottaa tätä luonnettaan polkemalla jalkaansa
laattiaan.
Ravintolan isäntä kääntyy uneliaasti poispäin ja katselee hevosia.
"Kaunis pari nuo molemmat hevoset tuolla pihalla. Tahdotteko panna ne
talliini?"
Minä vastaan pään nyökkäyksellä. Ravintolan isäntä, joka tahtoo päästä
vaimoni suosioon, kääntyy uudelleen hänen puoleensa.
"Minä herätän Francis Rawenia. Hän on independentinen metodisti. Hän
oli 45 vuoden vanha viime syntymäpäivänään. Hän on minun tallirenkini.
Se on hänen elämänsä historia".
Kun ravintolan isäntä toistamiseen oli kertonut tämän hauskan
kertomuksensa, menee hän talliin. Me seuraamme häntä nähdäksemme, miten
hän aikoo herättää Francis Rawenia ja mitä sitten on tapahtuva. Luuta
seisoo loukossa; ravintolan isäntä ottaa luudan käteensä -- käy
nukkuvan tallirengin luo -- lyö miestä luudalla, juurikuin hän olisi
peto-eläin häkissänsä. Francis Rawen hypähtää kiljuen ylös -- katselee
hämmästyneenä meitä hyvin epäilevällä katseella -- kohta hän kuitenkin
taasen malttaa mielensä -- ja muuttuu äkkiä kunnialliseksi ja nöyräksi
palvelijaksi.
"Pyydän, rouvaseni, nöyrimmästi anteeksi. Pyydän, herraseni,
nöyrimmästi anteeksi".
Sekä hänen äänensä että se tapa, jolla hän pyytää anteeksi, eivät sovi
yhteen hänen ulkonaisen asemansa kanssa. Minä alan ymmärtää,
minkätähden mrs Fairbank on niin mieltynyt tähän mieheen. Me molemmat
seuraamme häntä pihalle nähdäksemme, mitä hän aikoo ruveta tekemään
hevosille. Se tapa, jolla hän nostaa ontuvan hevosen jalkaa, osottaa
heti että hän on taitava toimessaan. Kiireesti ja tyynesti vie hän
hevoset erääsen tyhjään talliin, tuo sangollisen lämmintä vettä ja
laskee ontuvan hevosen jalan sankoon.
"Lämmin vesi kyllä helpottaa ajettumisen, herrani. Minä sitten käärin
jalan ympäri kääreitä".
Kaikki, mitä hän tekee, tekee hän ymmärtäväisesti ja älykkäästi;
kaikki, mitä hän puhuu, kuuluu asiaan. Nyt hänessä ei näy olevan mitään
sekavaa, ei mitään kummallista. Onko tämä sama mies, jonka me kuulimme
puhuvan unissaan? Sama mies, joka heräsi pelosta ja kauhealla
epäluulolla silmissään? Minä päätän tutkia häntä tekemällä muutamia
kysymyksiä.
3.
"Täällä ei ole paljon tekemistä", sanon minä tallirengille.
"Hyvin vähän tekemistä, herra", vastaa tallirenki.
"Onko tuossa talossa ketään?"
"Se on aivan tyhjä, herra".
"Minä luulin, että kaikki ihmiset ovat kuolleet. Ei kukaan kuullut
minua".
"Isäntä on hyvin kuuro, ja hollimies on poissa jollain asialla".
"Niin -- ja te nukuitte sikeästi tallissa. Nukahdatteko usein tähän
aikaan päivästä?"
Tallirengin kuihtuneet kasvot hiukan punehtuvat. Hänen silmänsä eivät
aluksi uskalla katsella minua kohti. Mrs Fairbank koskee hiukan
käsivarteeni. Olemmeko vihdoin saamaisillamme ilmi jotakin? Minä kysyn
toistamiseen. Mies ei voi muuta kuin vastata kysymykseeni. Tämä vastaus
annetaan seuraavilla sanoilla:
"Minä olin tuiki väsynyt, herra. Te ette muutoin olisi tavanneet minua
nukkuvana tähän aikaan päivästä".
"Tuiki väsynyt, kuinka niin? Te olette siis olleet raskaassa työssä?"
"En ole ollutkaan, herra".
"Mikä sitten teitä väsytti?"
Hän arvelee taasen ja vastaa vastahakoisesti.
"Minä olen valvonut koko yön".
"Olette valvoneet koko yön? Mitä on siis tapahtunut täällä
kaupungissa?"
"Ei mitään, herra".
"Onko kukaan kipeä?"
"Ei lainkaan, herra".
Tämä vastaus on viimeinen. Vaikka kuinka paljon hyvänsä kyselen, en voi
saada häntä vastaamaan sen enemmän. Hän kääntyy poispäin ja alkaa
hoitaa hevosen jalkaa. Minä käyn pois tallista puhuakseni isännän
kanssa vaunuista, jotka veisivät meitä takaisin Fairleigh Halliin. Mrs
Fairbank jääpi vielä tallirengin luokse ja luo silmäyksen minuun, kun
minä käyn pois. Tämä silmäys sanoo suoraan: "Minäpä koen saada
selville, minkävuoksi hän on valvonut koko yön. Jättäkää hänet minun
haltuuni".
Kysymys vaunuista oli pian ratkaistu. Ravintolassa on hevonen ja
kääsit. Isäntä voipi kertoa pitkän jutun hevosesta ja niinikään
kääsistä. Nämä jutut ovat samanlaiset kuin kertomus Francis Rawenista
-- sillä eroituksella vaan, että hevonen ja kääsit eivät kuulu
mihinkään uskonnolliseen puolueesen.
"Hevonen tulee yhdeksän vuoden vanhaksi ensi syntymäpäivänään. Kääsit
ovat olleet minulla neljäkolmatta vuotta. Herra Max Underbridgestä on
kasvattanut hevosen; ja herra Pooley Ylowiesta on tehnyt kääsit.
Hevonen ja kääsit ovat minun. Ja tämä on niiden historia".
Kun isäntä oli keventänyt mieltänsä näillä yksityisseikoilla, alkaa hän
panna hevosen valjaisiin. Auttaakseni häntä minä vedän vaunut pihaan.
Kun juuri olimme lopettamaisillamme toimiamme, näkyy mrs Fairbank.
Muutama silmänräpäys myöhemmin tulee tallirenkikin pihaan. Hän on
sitonut hevosen jalkaa ja on nyt valmis ajamaan meitä Fairleigh
Halliin. Huomaan hänen kasvoistaan ja olennostaan, että vaimoni oli
päässyt salaisuuden perille. Astun vaimoni kanssa syrjäpuoleen, kysyen
häneltä:
"No? Oletteko saaneet selville, minkä vuoksi Francis Rawen valvoi koko
yön?"
Mrs Fairbank rakastaa dramallista esitystapaa. Hän ei suoraan vastaa
kysymykseeni, vaan sen sijaan jännittää ja kiinnittää hän kuulijain
osan-ottoa tekemällä puolestaan kysymyksen.
"Monesko päivä tänään on, ystäväni?"
"Ensimäinen päivä maaliskuuta".
"Ensimäinen päivä maaliskuuta, Percy, on Francis Rawenin syntymäpäivä".
Olen olevinani mieltyneenä kertomukseen -- vaan tuopa ei onnistu.
"Francis syntyi", alkaa mrs Fairbank juhlallisesti, "kello kaksi
aamulla".
Kummastelen, kuinka vaimoni ajatuksen juoksu rupee kulkemaan samaan
tapaan kuin ravintolan isännän.
"Onko se kaikki?" kysyn minä.
"Ei ole kaikki", vastaa mrs Fairbank. "Francis Rawen valvoo
syntymäpäivänänsä aamuun saakka, sillä hän pelkää mennä levolle".
"Minkä vuoksi hän pelkää?"
"Sen vuoksi että hän on hengen vaarassa".
"Syntymäpäivänänsä?"
"Niin juuri, syntymäpäivänänsä. Kello kaksi aamulla. Yhtä
säännöllisesti kuin hänen syntymäpäivänsä aina palaa jälleen".
Tässä hän lopettaa kertomuksensa. Eikö vaimoni ole saanut muuta
selville? Ei. Minä nyt huomaan olevani todellakin harras saamaan tietää
asiaa. Kysyn innokkaasti, mitä tuo merkitsee. Mrs Fairbank osottaa
salamielisesti kääsiä, jonka luona Francis Rawen (tähän saakka
tallirenki, nyt meidän kuskimme) seisoo ja odottaa, jotta nousisimme
istumaan. Kääsissä on etupuolella istuinpaikka kahdelle ja takanapäin
yhdelle hengelle. Vaimoni loi uuden varoittavan silmäyksen minuun ja
asettuu istumaan etupuolelle.
Välttämätön seuraus tästä on, että mrs Fairbank joutuu istumaan ajurin
kanssa rinnan matkalla, joka kestää pari tuntia tahi enemmän.
Tarvitseeko minun kertoa, mikä oli seurauksena tästä. Olisi loukkaus
teitä kohtaan, jos sen kertoisin. Suokaa minun tarjota paikkani
vaunuissa teille. Kertokoon Francis Rawen omilla sanoillaan teille
hirveän historiansa!
Toinen kertomus.
Tallirengin elämäkerta, jonka hän itse kertoi.
4.
Nyt on kymmenen vuotta, sittenkun unissa sain ensimäisen ennustuksen
elämäni suuresta tapauksesta.
Minun on helpompi kertoa asia teille, jos suosiollisesti ajattelette
istuvanne keskuudessamme pienessä asumuksessamme Cambridgeshiressä
kymmenen vuotta sitten.
Päivä oli loppumaisillaan; kolme meistä, nimittäin äitini, minä itse ja
tätini mrs Chance istuimme pöydän ääressä. Molemmat vaimot olivat
syntyneet Skotlannissa ja kumpikin oli leski. He eivät olleet muussa
suhteessa ensinkään toistensa näköisiä, sen verran kuin minä muistelen.
Äitini oli elänyt kaiken ikänsä Englannissa eikä puhunut enemmän kuin
minäkään Skotlannin murteen mukaisesti. Tätini Chance ei ollut ennen
koskaan käynyt Skotlannin ulkopuolella, kun hän miehensä kuoleman
jälkeen muutti asumaan äitinsä kanssa. Ja kun tätini aukasi suunsa, sai
kyllä kuulla tuota alkuperäistä, leveää Skotlannin murretta, sen minä
rohkenen väittää, jos koskaan olette muuten kuulleet tuota
kieli-murretta puhuttavan!
Meillä oli sattumatta sinä iltana jotenkin tärkeä keskustelu-aine.
Tuumailtiin, tekisinkö viisaasti vai ei aikoessani seuraavana aamuna
lähteä jalkasin pisemmälle matkalle.
Seuraavana aamuna sattui olemaan syntymäpäiväni edellinen päivä;
matkani tarkoitus oli tarjoutua tallirengiksi erääsen suurisukuiseen
taloon lähimäisessä kreivikunnassa. Virkaan arveltiin olevan astuminen
kolmen viikon kuluessa. Minä olin yhtä sopiva tähän virkaan kuin kukaan
muu. Perheeni hyvinä päivinä oli isäni hoitanut suurta tallia, jossa
hevosia kasvatettiin; ja minä olin tottunut hevosten hoitoon aina
lapsuudesta saakka. Suokaa minulle anteeksi, että vaivaan teitä
tuollaisilla vähäpätöisillä asioilla. Ne ovat kuitenkin tärkeitä kohtia
elämäkerrassani, kuten kohta huomaatte.
Äiti-parka oli hyvin vastahakoinen, että minä sinä aamuna lähtisin
matkaan.
"Sinä et koskaan jaksa kävellä koko matkaa edestakaisin huomis-yöhön",
sanoi äitini. "Seurauksena on se, ett'et tule nukkumaan kotona
syntymäpäivänäsi. Aina isäsi kuolemasta saakka olet silloin aina
nukkunut kotona. Minulle ei ole mieliksi, Francis, että sinä nyt tulet
olemaan poissa kotoa. Viivy vielä päivän, poikani -- ainoastaan
päivän".
Minä puolestani olin kyllääntynyt joutilaana olemiseen, enkä voinut
suostua viipymään, kuten äitini olisi suonut. Päiväkin voisi olla
suuri-arvoinen. Joku muu voisi tulla ennen minua ja saada
palvelus-paikan.
"Muistakaa, kuinka kauan olen ollut ilman työtä", sanoin minä. "Älkää
pyytäkö matkan jättämistä toistaiseksi. Minä en ole pettävä teitä
äitini, palaan kotia huomis-yöhön, vaikkapa maksaisin viimeisen äyrini
saadakseni ajaa hevosella jonkun taipaleen".
Äitini pudisti päätään.
"Tuo matka, Francis, ei ole minun mieleen -- se ei miellytä minua!" Ei
mikään voinut muuttaa hänen mieltänsä tämän matkan suhteen. Me koetimme
vakuuttaa ja houkutella toisiamme, kunnes me molemmat olimme aivan
hurjana. Vihdoin päätimme jättää asian ratkaisemisen tätilleni, mrs
Chancelle.
Koettaessamme innokkaasti kumota toistemme väitteitä, istui tätini
Chance, mykkänä kuin kala, katsoa tuijottaen teekuppiinsa ja miettien
itseksensä. Kun me käännyimme häneen, näkyi hän heräävän.
"Te molemmat jätätte asian minun halvan ratkaisuni alaiseksi?" sanoi
täti leveällä kielimurteellaan.
Me vastasimme kumpikin myöntäväisesti; tämän perästä täti Chance ensin
vei teekupit pois pöydältä ja sitten otti hän hameenlakkarista esille
kortit.
Älä usko, että tämä tapahtui keveämielisyydestä ja tarkoituksella
huvittaa äitiäni ja minua. Tätini toden totta luuli voivansa ennustaa
tulevaisuutta povaamalla kortista. Hän ei koskaan ruvennut mihinkään
toimeen kysymättä korttileikiltä neuvoa. Hän ei voinut mitenkään
enemmän osottaa harrastavansa menestystäni, kuin juuri sillä tavalla,
kuin hän nyt osotti. En sano tätä ollenkaan piloillani; minä ainoastaan
mainitsen sen teko-asian, että kortit jollain käsittämättömällä tavalla
olivat yhteydessä hänen uskonnollisen vakuutuksensa kanssa. Vielä
tänään voi tavata ihmisiä, jotka uskovat henkien toimivan tuoleilla ja
pöydillä. Saman perusteen mukaan (lieneeköhän siinä sitten mitään
perustetta) luuli tätini jonkun edeskatsomuksen löytyvän, joka
vaikuttaa korttien kautta.
"Onko sinulla, Francis, vai äidilläsi oikein -- teetkö hyvin vai
pahoin, jos huomenna lähdet tahi olet lähtemättä -- kaikesta tästä
antavat kortit sinulle tietoa. Me olemme kaikki edeskatsomuksen
alaisia. Kortit sanovat, miten asiat tulevat tapahtumaan".
Kun äitini kuuli tätä, käänsi hän päänsä poispäin synkällä katseella.
Sisaren mielipide kortista oli hänen mielestänsä milt'ei herjauksen
veroinen. Mutta hän oli ajatuksiaan lausumatta. Täti Chance oli, totta
puhuakseni, miesvainajansa kautta perinyt 30 punnan vuotuisen
eläkerahan. Tämä oli suuri-arvoinen lisä taloudessamme -- ja meidän
köyhien sukulaisten täytyi siis kohdella häntä jonkunmoisella
kunnioituksella. Mitä minuun tulee, antoi isäni minulle -- vaikka hän
ei tehnytkään mitään muuta minun hyväkseni, ennen kuin hän joutui
puliin -- kuitenkin hyvän kasvatuksen ja vapautti, Jumalan kiitos,
minua kaikista turhista ennakkoluuloista, Siihen aikaan ei juuri mikään
minua huvittanut ja kärsivällisesti odotin saavani kohtaloni
kerrotuksi, koska itsekin luotin kortteihin!
Tätini alkoi temppujaan, laskien pois kaikki seitikkoa huonommat kortit
pelissä. Hän sakasi muut kortit vasemmalla kädellä, jotta ennustaisivat
onnea; sitten hän jätti korttipelin minulle nostettavaksi.
"Vasemmalla kädellä, Francis -- muista se! Luota kaitselmukseen -- vaan
älä unohda, että sinulla on onnesi vasemmassa kädessäsi!"
Pitkällinen ja perinpohjainen korttien jakeleminen seurasi nyt, jonka
kautta niiden luku väheni, kunnes ainoastaan viisitoista oli jälellä
somasti laskettuna puoliympyrään tätini eteen. Kortti, joka sattui
olemaan äärimmäisenä ympyrän oikealla puolella, oli säännön mukaan
tällaisissa tapauksissa se, joka oli edustavinaan minua.
"Minä nostan ylös ruutukuninkaan", sanoi tätini. "Minä luen seitsemän
korttia oikealta vasemmalle ja rukoilen nöyrästi siunausta sille
kortille, joka nyt seuraa".
Tätini sulki silmänsä, juuri kuin hän lukisi ruokalukua ja piti
silmieni edessä seitsemännen kortin. Minä mainitsin, mikä seitsemäs
kortti oli -- patarouva. Tätini aukasi taasen äkkiä silmänsä ja loi
minuun ilkeä-juonisen silmäyksen.
"Patorouva merkitsee mustaveristä naista. Sinä salaa ajattelet jotakin
mustaveristä naista, Francis?"
Kun mies on ollut ilman ansiotta enemmän kuin kolme kuukautta, ei hänen
mielensä jouda ajattelemaan naisia -- ei musta- eikä valkoveristä.
Mielessäni oli ainoastaan tallirengin virka tuossa muhkeassa kartanossa
ja sen sanoin tädillenikin. Hän ei ollut kuulevinaankaan puhettani.
"Huhuhu! sinä pidät kortin kädessäsi! Jollet ajattele häntä tänään,
niin ainakin huomenna. Mikä vääryys on ajatella mustaveristä naista?
Minäkin olin kerran samanlainen, ennenkuin hiukseni kävivät harmaiksi.
Ole huoleti, Francis ja katso korttia".
Minä tein niin. Seitsemän korttia makasi pöydällä. Täti otti pois kaksi
kummastakin päästä -- ja käski minun sanoa molemmat äärimmäiset niistä
kolmesta kortista, jotka nyt olivat jälellä pöydällä. Sanoin risti-ässä
ja ruutu-kakkonen. Täti loi silmiään kattoon hurskaan kiitollisuuden
katseella, joka suuressa määrässä kysyi äitini kärsivällisyyttä.
Risti-ässä ja ruutu-kakkonen, yhteensä, merkitsivät -- ensiksikin hyviä
uutisia (tietysti sen uutisen, että minä saisin tallirengin viran!);
toiseksi pian tapahtuvaa matkaa (selvään tarkoittaen matkaani
seuraavana aamuna!); ja vihdoin kolmanneksi rahasummaa (arvatenkin
tallirengin palkka!), joka toivoi pääsevänsä lakkariini. Kun tätini
näillä kehoittavilla sanoilla oli ennustanut kohtaloani, kielsi hän
ennustamasta sen enemmän.
"Voi, poikaseni! tuo on kaitselmuksen kiusaamista, kun tahdotaan tietää
korteista enemmän kuin mitä jo ovat kertoneet meille. Käy sinä huomenna
muhkeaan taloon. Mustaverinen nainen on tapaava sinut portilla; ja
tämän naisen avulla sinä olet saava tallirengin viran sekä ne
käsirahat, jotka sitä seuraavat. Sisareni poika, kun lakkarisi ovat
täynnä rahoja, sinä et suinkaan unohda tätiäsi Chancea, joka
kaitselmuksen avulla pitää leski-säätyänsä kunniassa --
kolmellakymmenellä punnalla vuodessa".
Minä lupasin muistella tätiäni, (joka, sivumennen sanottuna, oli
äärettömän rahan-ahne) siinä onnellisessa tilassa, kun tyhjät lakkarini
vihdoinkin täyttyisivät. Sitten minä silmäilin äitiäni. Hän oli
suostunut ottamaan sisarensa riidan-ratkaisijaksi meidän kesken ja --
hänen sisarensa oli lausunut ajatuksensa minun edukseni. Äitini ei sen
kovemmin tehnyt vastaan-väitteitä. Hän nousi hiljaa ja suuteli minua
katkeralla huokauksella -- ja lähti sitten pois huoneesta. Täti Chance
pudisti päätään.
"Pelkään, Francis, että äiti-parallasi on ainoastaan pakanallinen
käsitys korttien merkityksestä!"
Seuraavana aamuna päivän koittaessa aloin matkaani. Katsahdin taakseni
mökkiimme päin, avatessani veräjän. Toisessa ikkunassa istui äitini,
pitäen nenäliinaa silmillään, toisessa seisoi tätini, pitäen
pata-rouvaa yllyttääkseen minua matkaani. Minä heilutin kättäni
jäähyväisiksi molemmille ja astuin ripein askelin pitkin tietä. Oli
viimeinen päivä helmikuuta. Olkaa niin hyvä ja muistelkaa, että synnyin
mailmaan ensi päivä maaliskuuta kello kaksi aamulla.
5.
Nyt te tiedätte, miten tulin lähteneeksi kotoani. Nyt kerron, mitä
minulle tapahtui matkalla.
Pääsin perille muhkeaan taloon sangen pian, verraten pitkään matkaan.
Jo alusta huomasin, että korttien ennustus ei tulisi pitämään
paikkaansa. Henkilö, jonka tapasin veräjällä ei ollut mustaverinen
nainen -- ei nainen ollenkaan -- vaan poika. Tämä näytti minulle, missä
palkollisten asunto oli; ja tuossakin kohdassa kortit eivät liioin
ennustaneet oikein. Minä en tavannut yhtä naista, vaan kahta -- eikä
kumpikaan näistä ollut mustaverinen. Olen maininnut, ett'en ole
taika-uskoinen ja siinä suhteessa olen puhunut totta. Mutta minun on
tunnustaminen, että tunsin olevani levoton, kun kumarsin hovimestarille
ja sanoin asiani. Hänen vastauksensa saattoi täti Chancen ennustukset
aivan häpiään. Vastoinkäyminen seurasi minua yhä vaan. Toinen mies oli
jo samana päivänä aamulla ollut siellä anomassa tallirenginpaikkaa ja
oli jo siksi otettu.
Minä koetin tyytyä onnettomuuteeni niin pian kuin suinkin -- kiitin
hovimestaria -- ja lähdin kylän ravintolaan levätäkseni ja saadakseni
ruokaa, jonka puutteessa olinkin.
Ennenkun palasin kotia, tiedustelin ravintolassa ja kuulin, että matka
kotia olisi muutamia peninkulmia lyhyempi, jos seuraisin äsken tehtyä,
uutta tietä. Saatuani täydellisiä neuvoja, joita kerrottiin moneen
kertaan ja selitettiin milloin minun piti poiketa minnekin, lähdin
kävelemään ja kävelin yhtämittaa, kunnes ilta tuli, levähtämättä
laisinkaan paitsi yhden ainoan kerran, jolloin haukkasin vähän leipää
ja juustoa. Pimeän tullessa alkoi sataa ja tuuli yltyi; minä olin,
ikävä kyllä, seudussa, joka oli minulle aivan tuntematon, vaikka
arvasin olevani ainoastaan kaksi ja puoli peninkulmaa kotoani.
Ensimäinen talo, jonka tapasin ja jossa voin kysyä tietä, oli
yksinäinen ravintola, joka oli synkän metsän reunassa. Vaikka paikka
näytti autiolta, oli se kuitenkin mieluinen eksyneelle raukalle, jolla
oli sekä nälkä että jano ja joka risukoissa oli repinyt jalkojaan ja
oli läpimärkä. Isäntä oli kunnianarvoinen mies, eikä hän liioin
vaatinut mahdottomia yösijastakaan. Minusta oli hyvin ikävä, kun äitini
turhaan täytyi toivoa minun palaavan. Mutta siellä ei ollut ajopeliä
saatavissa, enkä liioin yöllä jaksanut kävellä edemmäksi. Väsymyksestä
minun täytyi jäädä ravintolaan yöksi.
Voin syystä sanoa itsestäni, että olen kohtuullinen mies. Illalliseksi
nautin ainoastaan muutamia läskipalasia, viipaleen kotona leivottua
leipää ja tuopin olutta. Minä en mennyt levolle kohta, syötyäni tämän
yksinkertaisen aterian, vaan valvoin vielä hetkisen aikaa isännän
kanssa ja puhuin huonosta tulevaisuudestani, pitkällisestä huonosta
onnestani ja aloin vihdoin puhua hevosenlihasta ja kilpajuoksusta. En
minä, ei isäntäni, eivätkä moniaat työmiehet, jotka eri parvissa
istuivat ravintola-huoneessa, lausuneet mitään, joka hiukankaan olisi
voinut kiihoittaa uteliaisuuttani tahi mielikuvattiani, joka muuten on
varsin vähäpätöinen.
Vähän kello yhdentoista jälkeen suljettiin ravintola. Minä kävelin
ympäri isännän kanssa, pitäen kynttilää, kun hän salpasi kiinni akkunat
ja ovet. Hiukan kummissani huomasin, kuinka vankat telkit, salvat ja
rautaiset akkunan-luukut olivat.
"Me olemme, kuten näette, jotenkin yksinämme täällä", sanoi ravintolan
isäntä. "Ei vielä kukaan koskaan ole yrittänyt murtautua tänne, vaan ei
ole vahingoksi olla varuillaan. Kun ei kukaan poikkea täällä, olen
ainoa mies talossa. Vaimoni ja tyttäreni ovat pelkureita ja piika
tietysti on samanlainen. Vielä lasi olutta, ennenkun menette levolle?"
-- En huoli! -- "Mutta minä en käsitä, kuinka niin selvä ja
kohtuullinen mies kuin te voitte olla palveluksetta. -- Tässä saatte
levätä. Olette ainoa vieras täällä tänä yönä, ja teidän on
tunnustaminen, että vaimoni on koettanut parastaan, jotta teillä olisi
niin mukavata kuin mahdollista on. Mutta ettekö laisinkaan enää huoli
juoda jonkun lasin olutta? -- Olkoon menneeksi. Hyvää yötä!"
Kello oli puoli yksitoista, kun nousin ylös portaita makuuhuoneesen.
Akkuna oli talon takapuolella metsään päin.
Minä suljin oveni, panin kynttiläni pesinkaapille ja rupesin
makuusalle. Tuuli yhä vaan puhalsi ja tuulen surullinen valitus
metsässä tuntui yön hiljaisuudessa kamalalta. Minua ei nukuttanut
laisinkaan. Päätin olla kynttilää sammuttamatta, kunnes minua oikein
alkaisi nukuttaa. En ollut oikein kaltaiseni; tunsin olevani
alakuloinen vastoinkäymiseni vuoksi aamulla ja ruumiini oli ihan
uuvuksissa ja hellä pitkästä kävelystä. Minä en siis tästä syystä
voinut pelätä kauan saavani valvoa pimeässä ja kuunnella tuulen
surullista valitusta metsässä.
Vaivuin uneen huomaamattani; silmäni menivät umpeen ja vaivuin
jonkunmoiseen unenhorrokseen, enkä tullut ajatelleeksikaan kynttilän
sammuttamista.
Sitten en muista muuta kuin että pieni väristys kävi läpi ruumiini
päästä jalkoihin ja että tunsin sanomattoman tuskan sydämessäni, jonka
tapaista en koskaan ennen ollut tuntenut. Väristys ainoastaan saattoi
minut levottomaksi, vaan tuska herätti minut silmänräpäyksessä. Aukasin
silmäni selälleen, mieleni ihmeellisen äkkiä selveni.
Kynttilä oli lähes palanut loppuun, vaan niistämätön kynttilän karsi
oli juuri pudonnut alas ja liekki sattui sillä haavaa olemaan täysi ja
kyllin valaiseva.
Huomasin erään henkilön huoneessani sängyn ja suljetun oven välillä.
Oli eräs nainen, joka puukko kädessä katsoa tuijotti minuun.
Olin kauhusta äänetönnä. Tuossa minä makasin, pitäen silmäni
kiinnitettyinä naiseen; tuossa seisoi nainen puukko kädessä ja katseli
minua.
Nainen et puhunut sanaakaan meidän tuijottaessa toisiimme; jonkun ajan
perästä alkoi hän hiljalleen liikkua -- vuoteeni vasenta puolta kohti.
Kynttilä valaisi hänen kasvojansa. Hän oli nuori, solakka nainen,
kellahtavilla hiuksilla ja vaaleanharmailla silmillä, joiden vasen
silmä-lauta oli hiukan alemmaksi painunut. Minä huomasin näitä
ominaisuuksia ja painoin ne mieleeni, ennenkun hän oli vallan ehtinyt
saapua vuoteeni luokse. Sanaakaan sanomatta, jäykkää muotoaan
hiemankaan muuttamatta astui hän kuulumattomilla askelilla yhä
lähemmäksi ja seisahtui pään-alukseni kohdalla, kohottaen puukkoa
lyödäkseen minua. Laskin käteni kaulalleni suojellakseni sitä; vaan
nähdessäni hänen aikovan lyödä, heitin käteni vuoteen oikealle puolelle
ja ruumiini samalle taholle juuri silloin, kun puukko nuolen nopeudella
iskettiin patjaan, tuskin hiuskarvankaan verran olkapäästäni.
Minun silmäni katselivat naisen kättä -- minulla oli näet aikaa hiukan
tarkastaa sitä, sillä hän ainoastaan verkalleen veti puukon pois
patjasta. Valkoinen, siro käsivarsi, jonka valkoista ihoa peitteli
muutama ihokarva. Käsi oli pieni naisen käsi, jonka kynsien ympärystä
vivahti veripunaiselle.
Nainen veti pois puukon ja astui taasen hiljalleen takasin sängynjalan
luokse; siinä hän seisahtui silmänräpäykseksi ja katseli minua; sitten
meni hän sanaakaan sanomatta kuulumattomilla askelilla sängyn toiselle
puolelle, jossa minä nyt makasin.
Tultuansa lähelle minua, nosti hän taasen puukkonsa ja minä heittäysin
vasemmalle puolelle. Uudelleen hän löi puukkonsa patjaan, sukkelaan
liikuttaen käsivarttansa; ei nytkään isku minuun sattunut. Tällä kertaa
silmäilin puukkoa. Puukko oli niiden suurien puukkojen näköinen, joita
työmiehet käyttävät leikkaessaan leipäänsä ja läskiänsä. Naisen pienet,
hienot sormet peittivät ainoastaan kaksi kolmatta osaa puukon päästä;
huomasin sen olevan pukin sarvesta ja se oli yhtä kiiltävä ja välkkyvä
kuin puukonteräkin, joka näytti aivan uudelta.
Toistamiseen veti nainen puukon ulos patjasta ja kätki sen äkkiä
väljään hiaansa. Sitten seisahtui hän sängyn viereen katsellen minua.
Minä näin hänen silmänräpäyksen tässä asemassa -- sitten putosi loppuun
palaneen kynttilän sydän kynttiläjalkaan. Liekki muuttui pieneksi,
siniseksi pilkuksi ja huone kävi pimeäksi.
Silmänräpäys eli jos suinkin on mahdollista vielä lyhyempi aika kului
-- sitten leimahti savuava sydän viimeisen kerran. Silmäni yhä vaan
olivat käännettyinä sängyn oikeaan puoleen, kun valkea viimeisen kerran
vilahti. Vaikka kuinka koetin nähdä, en voinut nähdä enään mitään.
Nainen puukkoineen oli kadonnut.
Rupesin jälleen tointumaan. Tunsin, kuinka sydämeni tykytti; kuulin
tuulen surullisia huokauksia metsästä, voin nousta vuoteeltani ja
herättää asukkaita, ennenkun hän pääsi pakoon.
"Murha! Herätkää! Murha!"
Ei kukaan vastannut huutooni. Nousin ja hapuilin pimeässä oven luo.
Nainen oli kaiketi tullut ja mennyt sitä tietä.
Ovi oli lukossa, juuri niinkuin olin sen sulkenutkin, kun panin maata.
Seisoin silmänräpäyksen hämilläni. Sitten kuulin äänen ulkopuolella ja
aukasin ovea. Isäntä tuli minua vastaan, pitäen palavaa kynttilää
toisessa kädessä ja pyssyänsä toisessa.
"Mikä nyt?" sanoi hän, luoden vihaisen silmäyksen minuun.
Minä voin ainoastaan kuiskaten vastata hänelle.
"Nainen puukko kädessä huoneessani, kaunis nainen, kellertävillä
hiuksilla. Nainen tavoitteli kahdesti minua puukolla".
Isäntä nosti kynttilän ylemmäksi ja tarkasteli minua kiireestä
kantapäähän asti.
"Nainen näkyy kahdesti olleen teihin osaamatta".
"Minä väistin puukkoa, kun hän löi. Sen sijaan puukko kahdesti sattui
sänkyyn. Käykää katsomassa!"
Isäntä meni kohta kynttilän kanssa huoneesen. Ei hän siellä viipynyt
minuutinkaan verran, ennenkun hän kiivastuneena palasi. --
"Piru vieköön sekä teitä että naistanne puukkoineen! Ei vähintäkään
merkkiä näy sänkyvaatteissa. Mitä paljo se on, että noin tulette toisen
taloon ja peloitatte talonväkeä noin hirveästi unellanne?"
"Uniko? Tuoko nainen, joka oli yrittänyt lyödä minua, ei siis ollut
elävä henkilö, kuten minä itse? Aloin vapista koko ruumiissa, paljas
ajatus minua kauhistutti.
"Tahdon lähteä pois tästä talosta", sanoin minä. "Parempi on sateessa
ja pimeässä kävellä maantietä, kun palata takasin tuohon huoneesen
tämän näyn perästä. Lainatkaa minulle kynttilä, jotta löydän vaatteeni
ja sanokaa, mitä olen velkaa".
Isäntä kävi kynttilän kanssa edelläni makuuhuoneesen.
"Maksaa?" sanoi isäntä. "Te voitte taulusta nähdä, minkä verran olette
velkaa, kun tulette alas. En olisi antanut teille yösijaa, vaikka
olisin saanut kaikki rahanne, jos ennakolta olisin tietänyt, kuinka te
näette unta ja huudatte. Katsokaa sänkyä! Missä täällä näkyy puukon
jälkiä? Katsokaa ikkunata -- onko luukku murrettu auki? Katsokaa ovea,
(jonka kuulin teidän itse sulkevan) -- onko ovi murrettu auki? Murhaava
nainen puukolla talossani! Ettekö häpiä!"
Silmäni seurasivat hänen kättänsä, kun hän ensin osotti sänkyä, sitten
ikkunaa ja vihdoin ovea. Ei näkynyt mitään. Lakana oli yhtä eheä, kuin
sinä päivänä, jolloin se neulottiin. Ikkuna oli tarkoin suljettu. Ovi
riippui saranoillaan yhtä vankasti kuin koskaan ennen. Pukeusin
vaatteisini sanaakaan sanomatta. Me astuimme molemmat alas portaita.
Katselin kelloa ravintola-huoneessa. Kello oli kaksikymmentä minuutia
yli kaksi aamulla. Maksoin velkani ja isäntä päästi minua pihalle. Sade
oli loppunut; mutta yö oli pimeä ja tuuli ilkeämpi kuin koskaan ennen.
En huolinut pimeästä ja pakkasesta enkä siitäkään, etten varmaan
osannut kotia. Ajatukseni yhä vaan pyörivät samassa piirissä, yhä vaan
ajattelin yöllistä ilmiötä. Kenenkä olin nähnyt, joka tahtoi tappaa
minua? Uni-haaveko? Olikohan tuo tuommoinen olento haudan tuolta
puolen, joka kutsutaan kummitukseksi? En voinut vastata tähän
vaeltaessani yöllä. Enkä liioin puolenpäivän aikana voinut vastata
tähän, kun vihdoin, oltuani useita tuntikausia eksyksissä, pääsin
kotia.
6.
Äitini tuli yksinään tervehtimään minua. Me emme salanneet mitään
toisiltamme. Kerroin hänelle kaikki, joka oli tapahtunut -- aivan
niinkuin olen sen kertonut teille.
Äitini oli äänetönnä, kunnes olin päättänyt kertomuksen. Sitten kysyi
hän:
"Mitä kello oli, Francis, kun näit naisen unissa?"
Olin katsonut kelloa lähtiessäni ravintolasta ja olin pannut mieleeni,
että kello oli kaksikymmentä minuutia yli kaksi. Kun laskin, minkä
verran aikaa oli kulunut keskustellessani isännän kanssa ja pukiessani
vaatteisini, tulin siihen päätökseen, että ensi kerran olin nähnyt
naisen kello kaksi aamulla. Toisin sanoen, minä en ainoastaan ollut
nähnyt naista syntymäpäivänäni, -- vaan juuri sillä tunnilla, jolla
olin syntynyt.
Äitini oli vielä vaiti. Vaipuneena omiin ajatuksiinsa, otti hän minut
käteensä ja vei minut tupaan. Hänen kirjotus-lippaansa seisoi pöydällä
takan ääressä. Hän aukasi sen ja antoi minulle merkin istua tuolille
viereensä.
"Poikani! sinun muistosi on huono -- ja minun alkaa pettää. Kerro
minulle vielä kerta, minkä näköinen tuo nainen oli. Toivon, että hän
vuosikausia tämän perästä on yhtä tuttu meille molemmille, kuin hän nyt
on".
Minä tottelin, kummastellen, mikä outo mielikuvitus nyt oli äitini
mielessä. Puhuin ja äitini kirjotti ylös sanani, sen mukaan kuin ne
valuivat huuliltani.
"Vaaleanharmaat silmät, joiden vasen silmälauta on hiukan alemmaksi
painunut. Hiukset kellahtavat. Valkoiset käsivarret ohuella
ihokarvalla. Pienet, sievät kädet; kynsien ympärystä vivahtaa
veripunaiselle".
"Huomasitko, miten nainen oli puettu, Francis?"
"En, äitini".
"Tarkastitko puukkoa?"
"Tarkastelin. Suuri puukko melkein uudella, pukinsarvesta tehdyllä
päällä".
Äitini kirjotti vielä muistoon kertomukseni puukosta sekä myöskin
vuoden, kuukauden, viikkopäivän ja tunnin, jolloin naisen haamu
näyttäysi minulle ravintolassa. Kun tämä oli tehty, sulki hän paperin
lippaasensa.
"Älä kerro sanaakaan tästä tädillesi, Francis. Älä kerro kellenkään
kuolevaiselle. Anna unesi olla salaisuus meidän kesken".
Viikkoja kului, kuukausia kului. Äitini ei sen kovemmin puhunut tästä
asiasta. Mitä minuun tulee, poisti aika, joka tasoittaa kaikki,
tämänkin unen mielestäni. Vähitellen muisto kävi yhä himmeämmäksi.
Vähitellen koko asia haihtui mielestäni.
7.
Kertomus varoituksesta on nyt kerrottu. Päättäkää itse, oliko tämä
varoitus oikea vai väärä, kun saatte kuulla, mitä tapahtui seuraavana
syntymä-päivänäni.
Kesän kuluessa alkoi onni vihdoinkin olla minulle myötäinen. Istuin
eräänä päivänä polttaen piippuani erään vanhan ladon luona kylän
lähellä, kun onnettomuus tapahtui, joka elämäni kohtalolle antoi uuden
suunnan. Tapaus oli tavallisinta laatua -- tuskin mainitsemista
ansaitseva. Eräs nainen, joka itse ajoi, täyttä karkua kiitävä hevonen,
pelkurimainen palvelija, joka oli muassa ja oli nyt puolikuolleena
säikähdyksestä, ja lato, joka oli liian likellä -- kaiken tämän minä
näin muutamassa silmänräpäyksessä imiessäni pari savua piipustani.
Pysähytin hevosen, kun tämä jo oli juuri ladon vieressä ja sain pienen
kolauksen aisalta. Vaan se ei tehnyt mitään. Rouva selvitti, että minä
olin pelastanut hänen henkensä; seuraavana päivänä tuli rouvan mies
mökkiimme ja otti minun palvelukseensa. Rouva sattui olemaan
mustaverinen; ehkä teitä huvittanee kuulla, että täti Chance kohta
huomasi tämän seikan, jonka kautta hän koki pelastaa korttien arvoa.
Tässä oli pata-rouvan ennustus käynyt toteen, juuri kuin tätini oli
sanonut minulle.
"Luota tästälähin, Francis", sanoi tätini, "umpimähkään kortteihin.
Sinä olet valmis, sen minä vakuutan, mumisemaan jotakin Jumalan
sallimasta, jota et sinä käsitä enemmän kuin Israelin lapsetkaan. Minä
en sano muuta. Mutta kun rahoja alkaa tulvata lakkariisi, älä unohda
täti Chancea, joka istuu hyljättynä, kuten varpunen katolla, nauttien
ainoastaan pientä, kolmenkymmenen punnan suuruista vuotuista eläkettä".
Pysyin palveluksessani (Lontoon Westendissä) seuraavan vuoden kevääsen
saakka.