Seuraavana aamuna tuli sitten Botho Jack ilmoitti sen kreivittären
istuessa vieraineen yhdessä Dorothean ja Konstanzen kanssa
aamiaispöydässä. Beatrix oli antanut tiedoksi, ettei hän ennen lähde
huoneestaan, ennen kuin äiti on siellä käynyt.
"Ah, miten hauskaa", huudahti Beulwitz, "siispä saan vielä oppia
tuntemaan suvun päämiehen, ennenkuin huomenna lähdemme eteenpäin."
"Pyydän poikani tulemaan tänne niinpian kuin mahdollista. Jack, vielä
yksi sija pöytään lisää", sanoi kreivitär rauhallisena.
Muutamia minuutteja myöhemmin astui Botho sisään. Hänen vakava
katseensa osui valkotukkaiseen ja mustapartaiseen vieraaseen.
Beulwitzkään ei voinut pidättää hiljaista hämmästyksen huudahdusta. Hän
puri huultansa — hänestä tuntui sanomattoman kiusalliselta, että hän
oli näytellyt kavaltajan osaa. Ja Bothon säikähdyksestä, hänen suurista
silmistään täytyi kreivittären kaikki arvata. — Prinssi Leopold oli
vielä eilen illalla opettajalleen kertonut, että täällä lähellä asui se
"ulkomaalainen tyttönen" ja että sangen todennäköisesti nuori kreivi
häntä hakkaili.
Kreivitär nousi hitaasti ylös.
"Voitte mennä, Jack, emme tarvitse teitä enää." — Jack poistui sykkivin
sydämin.
"Minä huomaan kasvoistasi, ettet näe herra von Beulwitziä ensimmäistä
kertaa. Minä kysyn sinulta: Näitkö hänet ehkä eilen Lyybekissä?"
"Kyllä!" sanoi Botho ääneen ja lujasti. Hän ei pelännyt — hänen
rinnassaan läikehti vielä pyhä tunnelma, hän kuuli vielä Lydian valan
kaikuvan korvissaan. Nyt ei häntä mikään peloittanut.
"Sinä olet — — — suhteessa — — — siihen naiseen?" sai kreivitär vaivoin
sanotuksi.
"En", huudahti Botho. "Lydia on minun morsiameni — hän on tuleva
vaimokseni. Me menimme eilen kihloihin Jumalan kasvojen edessä. Joka
häntä loukkaa, loukkaa minun kunniaani."
"Ei kukaan, rakas kreivi", sanoi Beulwitz Bothon luo astuen, "loukkaa
tuota nuorta naista. Valitan suuresti, että olen syypää siihen, että
äitinne sai valmistumattomana ja liian aikaisin tietää tämän tosiasian,
johon te epäilemättä tahdoitte ensin saada äitinne suostumuksen ja
epäilemättä sen saattekin."
"Sinun morsiamesi!" huudahti kreivitär pois suunniltaan.
"Tulkaa, teidän ylhäisyytenne, jättäkäämme poika ja äiti kahden
kesken", sanoi Beulwitz.
Ohi kulkiessaan hän puristi voimakkaasti Bothon kättä, jolta luuli
hänestä odottamatta saavansa asiallensa puolustajan ja siitä syystä
vastasi lämpimästi kädenpuristukseen. Prinssi ja Günther poistuivat
Beulwitzin mukana. Naiset jäivät Bothon kanssa yksin.
Dorothea ei aikonut poistua; hänellä oli oikeus olla tässä todistajana.
Hän rakasti Bothoa tuolla äidillisellä ja neitsyellisellä tunteella,
jota voi vain nuoruuden ja vanhuuden rajalla oleva nainen tuntea toista
sukupuolta olevaa nuorempaa olentoa kohtaan. Konstanzen oli vallannut
sellainen kuolemantuska, ettei hän tullut lainkaan ajatelleeksi, miten
tarpeeton hänen läsnäolonsa täällä oli, ja molemmat vanhemmat naiset
eivät ollenkaan huomanneet eivätkä ajatelleet vapisevaa tyttöä, joka
istui hiljaa huoneen perällä.
Kreivitär astui lähemmäksi Bothoa.
"Sinun morsiamesi?" kysyi hän käheällä äänellä, "sinun morsiamesiko?
Sinä olet rohjennut minun selkäni takana ottaa tämän askeleen? Ja tuo
nainen ei ole hävennyt suostua sellaiseen — sellaiseen piikamaiseen
salaisuuteen?"
"Äiti", kiivastui Botho. "Syyt, jotka saivat minut vaikenemaan,
olivat vakavat! Tähän asti olin liian nuori! Sinä päivänä, kun täytän
kaksikymmentäkolme vuotta ja siten tulen tämän linnan herraksi, perheen
pääksi, sinä päivänä tahdoin minä..."
"Oh:" huudahti kreivitär, "sinä uhkaat! Sinä pöyhkeilet oikeudellasi!"
"En, äiti, Jumalan tähden, en! Tuona päivänä, jolloin tulisin
täysivaltaiseksi, ajattelin lapsena, rukoilevana tulla luoksesi ja
sanoa: Anna minulle hänet vaimokseni, sillä nuoruudestani huolimatta on
rakkauteni koeteltu ja on kaksi ja puoli vuotta lujasti ja hartaalla
odotuksella Lydiaan kohdistunut."
"Jo niin kauan!" ihmetteli kreivitär, "niin kauan — olet harjoittanut —
petosta — äitiäsi kohtaan!"
"Äiti, älä käytä sanoja, joita ehkä saat katua! Petostako? Rakkaudesta
vaikeneminenko — petosta? Ei, äiti, kun lapset ovat kehittyneet
miehiksi ja naisiksi, silloin tulee hetkiä, jolloin he eivät voi jättää
tulevaisuuttaan äitinsä ratkaistavaksi, vaan omalla vastuullaan menevät
sitä kohden."
Kreivittäreen ei ollut tekemättä vaikutustaan se varmuus, jolla Botho
puhui. Tuossa rauhallisessa itsensähillitsemisessä tunsi hän jälleen
verensä.
"Sinä olet kovin nuori, poikani", sanoi hän. "Äidin oikeus on sentään
aina tutkia. Me tiedämme niin vähän tuosta naisesta: ainoastaan
epämääräisiä huhuja, jotka tosin tuntuivat olevan ristiriidassa hänen
olentonsa kanssa, kunnes — niin, se täytyy sanoa — kunnes se tosiasia,
että hän antautuu kohtauksiin sinun kanssasi, saa hänet omituiseen
valoon."
"Äiti!" Botho kalpeni. "Sitä kohtausta ei oltu päätetty. Mitä pahaa
siinä sitten on: viettää päivä vieraitten ihmisten joukossa, kadulla,
kirkoissa, hotellin pöydän ääressä? Joka tapauksessa se on viattomampi
kohtaamismuoto, kuin jos nainen yksinään ottaisi vastaan huoneeseensa."
Kreivitär oli tehnyt päätöksen.
"Sinä, poikani, painostat itse nuoruuttasi. Paroonitar on maailmaa
kokenut nainein. Hän voi sanoa minulle paremmin kuin sinä, onko teidän
liittonne elämänvälttämättömyys. Minä aion puhua hänen kanssansa ja
heti!"
Botho punastui ilosta.
"Äiti!" huusi hän onnellisena, "tee se!"
"Lupaa minulle alistua rauhallisesti siihen, mitä paroonitar ja minä
päätämme."
Botho suuteli äitinsä kättä. Lyydia oli Jumalan kasvojen edessä sanonut
tulevansa hänen vaimokseen. Hän tiesi, että Lydia voittaisi äidin
epäilykset. —
Konstanze, joka hengitystään pidättäen oli pelokkaana kuunnellut äidin
ja pojan välistä keskustelua, joutui kreivittären viimeisten sanojen
johdosta ankaran mielenliikutuksen valtaan. Hän pujahti huoneesta, ja
vasta silloin Dorothea huomasi hänet ja sanoi:
"Oh, Konstanze on ollut täällä —."
Botho läksi huoneesta autuain toivein ja etsi käsiinsä herra v.
Beulwitzin, pyytääkseen häneltä ja prinssiltä anteeksi, että heitä
oli vaivattu perhekohtauksella. Hänen sydämessään tuntui niin
iloiselta ja kevyeltä; arpa oli heitetty. Hän uskoi, että kaikki
olivat hänen puolellaan. Niin, iloisen-rauhallisesti hän saattoi
keskustella vieraiden kanssa kaikista muutoksista, jotka pantaisiin
Allmershofissa toimeen hänen naimisiinmenonsa johdosta. Prinssi, jolle
tämä asiain käänne, huolimatta siitä tietämättömyydestä, jota hän
eilen oli näytellyt, ei ollut lainkaan epämieluinen, osoitti Botholle
mielenkiintoa ja osanottoa, joka tuotti tälle suurta iloa. Beulwitz
kuunteli keskustelua hienosti hymyillen. Günther oli vaitelias ja alla
päin pahoilla mielin.
Kun ystävät olivat sitten hetkisen kahden kesken, ojensi Botho
luutnantille kätensä:
"Pidetään häät samana päivänä."
Günther kääntyi poispäin.
"Siihen on — pitkä matka..."
Tällä välin pukeutui kreivitär, itsensä Dorothean auttamana, vierailua
varten.
"Mitä odotat tästä käynnistäsi?" kysyi vanha neiti.
"Kaikkea. Botho oli minusta liian rauhallinen! Siihen, mikä minua
ensin suututti, rakennan nyt toivoni: hän on rakastanut paroonitarta
jo sangen kauan. Siis se on nuoruuden hulluutta. Hän on vain vielä
tavoista riippuvainen, tuntee itsensä antamallaan kunniasanallaan
sidotuksi ja on pohjimmaltaan jo aikoja sitten kylmentynyt. Paroonitar,
kun hän huomaa, miltä kannalta minä katselen asiaa, ja kuinka olen
heidän liittoaan vastaan, on siksi ylpeä, että peruuttaa Botholle
antamansa sanan. Sillä olkoon paroonitar sellainen kuin hänen sanotaan
olevan — pikkumainen hän ei missään tapauksessa ole."
"Mutta jospa Botho sitten kuitenkin..."
"Silloin", keskeytti kreivitär hänet, "silloin on kovuuteen vielä
kyllin aikaa. Pitääkö minun tehdä toinenkin lapseni uppiniskaiseksi?
Botho on muutoin Allmereja eikä tule juoksemaan sen naisen perässä,
joka häntä ei enää halua." —
Kun Konstanze riensi pois huoneesta, hallitsi häntä vain yksi ainoa
ajatus: Varoittaa Lydiaa, vannottaa häntä, ettei hän luopuisi Bothosta,
ennättää ennen kreivitärtä. Ennenkuin kreivitär sai päältänsä
aamupuvun, ennenkuin vaunut oli valjastettu, täytyi kulua puoli tuntia.
Jos Konstanze suoraapäätä lähtisi paroonittaren luo, saapuisi hän
vieläkin aikaisemmin. Ja ulos portista, pitkin puistoa juoksi tuo
syyntakeeton tyttö; hänen pitkä, taivaansininen aamupukunsa liehui
tuulessa ja hiukset hulmusivat.
Taivaalla oli ollut jo aikaisesta aamusta saakka keltaisen-harmaita
pilviä, jotka työntyivät itäänpäin mutta palasivat yhä uudelleen
takaisin. Nuo ukkospilvet eivät halunneet järven yli. Ja lännestä päin
nousi vastatuuleen yhä uusia pilviröykkiöitä. Ilma oli luonnottoman
painostava ja hautoi merituulta, niin että se kadotti vilvakkuutensa.
Hyvin kaukaa kuului silloin tällöin hiljaista ukkosen jyrinää.
Konstanze juoksi juoksemistaan. Hänen henkeään salpasi, otsaan kihosi
hikikarpaloita, hänen poskensa hehkuivat. Tässä tilassa saapui hän
huvilaan.
Lyydian vanha palvelija säikähti tätä villiä olentoa; hän juoksi
portaita ylös, ja Konstanze hänen kintereillään. Tuskin hän ehti Lydian
huoneen ovella ilmoittaa: "Neiti linnasta", kun Konstanze pujahti hänen
ohitseen ja syöksähti Lydiaa kohti.
"Konstanze", huudahti Lydia, "tekö se olette! Mitä on tapahtunut? Botho
—."
Tuska lamautti hänen äänensä.
Konstanze löi kätensä yhteen:
"Hänen äitinsä tietää kaikki, hän tulee heti. Minä tahdoin — minun
täytyi — en tiedä, mitä tahdoin! Botho rakastaa teitä — älkää jättäkö
häntä. Hän tulisi hulluksi."
Lydia sulki silmänsä. Oliko hetki siis tullut? Damokleen miekka
suhahtaisi alas. Mutta kenties! — kentiesi se putoaisi hänen viereensä,
eikä häneen. Hänen äitinsä tulee! — Se on ehkä hyvä merkki.
"Rakas tyttöseni", sanoi Lydia heikolla äänellä, "rakastatteko häntä
niin yli kaiken, että hänen tähtensä teette — näin — mielettömästi?"
Hän laski kätensä Konstanzen vaaleille hiuksille.
"Kun kreivitär saa tietää, että toitte minulle tällaisia tietoja, niin
hän suuttuu teille."
Konstanze itki.
"Ja miten minä voin olla onnellinen Bothon rinnalla, kun teidän nuori
sydämenne siitä pakahtuu?"
"Kun hän vain on onnellinen!" huusi Konstanze, "minusta ei ole mitään
väliä. Ja kreivitärkin on onnellinen nähdessään lapsensa onnellisina."
Lydia pani kätensä ristiin ja katseli äänettömänä synkkenevää merta.
Ole laupias, rakas Jumala siellä ylhäällä, rukoili hän. Sinä osoitat
minulle, kuka _häntä_ on kerran lohduttava.
"Lapseni", sanoi hän äänellä, jota Konstanze ei koskaan unohtanut
"lapseni, kahden ihmiselämän kohtalo lepää kreivittären huulilla. Hän
yksin voi erottaa tai yhdistää."
"Ja te — ja te! Ettekö tahdo taistella hänen puolestaan?!"
"Kyllä", sanoi Lydia ääneen. Sitten hän lisäsi hitaasti surullisin
katsein: "Olen valmis kaikkeen."
"Kuulkaa — vaunut — kreivitär", huusi Konstanze, hypäten tuskissaan
ylös. Myöskin Lydia nousi.
"Mene tuonne, lapseni", sanoi hän, erään oven luo astuen, "odota,
kunnes sinua kutsun. Siellä et voi mitään kuulla."
Se oli yksi noita kylmiä loistohuoneita, johon hän Konstanzen jätti, ja
tuskaantunut ja uupunut tyttö vaipui siellä sohvaan ja jäi makaamaan
kasvot tyynyä vastaan painettuina.
Lydia seisoi keskellä pientä, himmeäväristä huonettaan ja odotti
naista, joka tuli päättämään elämästä ja kuolemasta. Ja kreivitär
astui sisään, verkalleen, tervehtimättä ja puhumatta. Ei kumpainenkaan
heistä ajatellut noudattaa tämän kohtauksen aikana seuraelämän
muodollisuuksia. He seisoivat vastatusten ja katsoivat toisiinsa
pitkään, vakavasti ja kiinteästi. Lydian silmäykset eivät värähtäneet.
Ja tämän naisen suurista silmistä luodun katseen edessä häipyi
kreivittären mielestä sopiva alkulause, jonka hän oli vaunuissa
valmiiksi miettinyt. Omituinen osien vaihdos näytti tapahtuvan. Lydia
näytti tulevan tuomariksi.
"Te tulette", alkoi hän lujalla äänellä, "kiistämään kanssani
pojastanne?"
"Minä tulen", vastasi kreivitär nopeasti, "kysymään teiltä,
ajatteletteko vakavasti tulla hänen vaimokseen".
"Minä _rakastan_ häntä!" sanoi Lydia ylpeästi ja yksinkertaisesti, "sen
täytyy riittää hänen äidilleen".
"Merkitseekö se sitä, että aiotte tulla hänen puolisokseen?"
"_Hänen_ tai ei kenenkään."
"Siis te ette halua vapaaehtoisesti peräytyä, tahdotteko siis että
vasta minun kieltoni lopettaa tämän hullutuksen?"
"Kreivitär", sanoi Lydia kohottaen päänsä pystyyn, "elämäni vaiheet,
jotka te _tunnette_, eivät anna teille oikeutta kieltoon".
Kreivitär nauroi. Se oli loukkaavaa naurua.
Lydia suoristi itsensä täyteen suuruuteensa:
"Kylliksi hyödytöntä puhetta! Ottakaamme esille yksitellen ne syyt,
joita voitte käyttää hyväksenne minua vastaan. Minä olen katolilainen,
kreivitär. Ettekö tahdo antaa protestanttiselle pojallenne naista, joka
tunnustaa toista uskontoa?"
Tätä seikkaa ei kreivitär ollut lainkaan ajatellut, niin että hän
joutui hieman hämilleen.
"Sitä tosin..." alkoi hän epävarmasti.
"No niin", virkkoi Lydia, "minä olen vahva ja luja uskossani, vaikkakin
siitä huolimatta elämäni joutui haaksirikkoon. Mutta luulen myös,
etten loukkaa Jumalaa, jos vaihdan sitä ulkonaista muotoa, jolla häntä
palvelen. Minä tahdon muuttaa teidän kirkkoonne."
"Suokaa anteeksi", sanoi kreivitär hämillään ja levottomana, "se seikka
ei vaikuta kantaani. Mutta ottakaa huomioon itse: Bothon nuoruus —
tehän olette muutamia vuosia vanhempi."
Lydia hymyili surumielisesti.
"Eihän tämä olisi ensimmäinen kerta ihmiskunnan historiassa,
kun vaimo on puolisoansa vanhempi. Pitääkö minun rasittaa teitä
kertomalla lukuisia esimerkkejä ihmisistä, jotka siitä huolimatta
ovat olleet onnellisia? Te olette liian viisas, liian kokenut,
kreivitär, te tiedätte varsin hyvin, että kiintymys, joka on jotakin
enempää kuin aistien huumausta, ei riipu ulkonaisesta kauneudesta
tai katoavaisuudesta. Minun seitsemän vuottani saattavat olla vain
ennakkoluuloisille ihmisille tervetulleita."
"Ja oletteko varma", kysyi kreivitär, "että myöskin Bothon puolelta
tämä rakkaus on lujempaa kuin aistien huumausta?"
"Sen", sanoi Lydia toivottomasti, painaen päänsä alas, "sen — voi
ainoastaan elämä minulle näyttää, elämä hänen kanssansa".
Kreivitär käveli suurin askelin edes takaisin. Lydia seisoi yhä
liikkumattomana kuin kuvapatsas.
Mistä pääsen häneen kiinni — mistä? mietti kreivitär neuvottomana.
Enhän toki voi hänelle suoraan sanoa...
"Kun ei siis minun uskontoni eikä ikäni ole erottavana seinänä Bothon
ja minun välillä, kun sitäpaitsi olen vanhaa sukua, ja ensimmäisen
puolisoni nimi on ollut vuosisatoja arvossapidetty, ja rikkauteni
on jokseenkin yhtä suuri kuin Bothon, niin saanen kai kysyä, mitä
kreivitär Allmerilla on vielä sitä vastaan, että paroonitar Pantinista
tulee hänen miniänsä."
"Uskotteko te sitten — äiti kysyy teiltä nyt —, uskotteko sitten, että
Botho rakastaa teitä yhtä paljon?"
"Nyt — kyllä!" huudahti Lydia leimuavin silmin.
"Nyt — kyllä! Mutta olkaa rehellinen: tuottaisiko hänelle surua, jos
hän kadottaisi teidät?"
"Hän on kaksikymmentäkolmevuotias", sanoi Lydia tuskaantuneena, "miksi
minua kidutatte noin! Omistaminen ja tottumus, yhteiset mielipiteet
ja harrastukset pitävät hänen rakkautensa minulle uskollisena. Mitä
uskollisuus on muuta?"
"Ah!" huudahti kreivitär syvään hengittäen, "siispä ette itsekään
usko hänen kiintymyksensä kestävyyteen, ei ainakaan mitä teidän
kadottamiseenne tulee. Hän ei siitä kuole."
"Mutta minä!" kuiskasi Lydia.
Kylmä hiki nousi hänen otsalleen, hänen täytyi istuutua. Kreivitär,
joka oli niin oman tahtonsa valtaama, että ajatteli vain lopullista
päämääräänsä, ei huomannut, mikä muutos Lydiassa tapahtui.
"Te tavoittelette häntä", sanoi kreivitär kiihtyneenä; "käsitän sen.
Kuka tiesi teidän lopullinen tarkoituksenne on saada vaihdetuksi paljon
puhuttu Pantin-nimi tahrattomaan, puhtaaseen nimeen."
"Kreivitär!"
Lydia katsoi häneen; kreivitär tunsi hieman häpeävänsä, sillä hän oli
tahtonut toista halventaa vastoin parempaa tietoaan.
Hiljaisesti liitti Lydia tuskanhuutoonsa seuraavat sanat:
"Siitä saakka kuin olen ollut vapaa, ovat korkeampisukuiset ja
sointuvampinimiset miehet pyytäneet tätä kättä."
"Mutta miksi sen täytyy nyt juuri olla minun poikani — tuo lapsi! Ah,
minä tiedän. Minä olen tänään kadottanut rauhan kodistani, sillä te
olette vannonut tulevanne Bothon vaimoksi. Mutta hän ei halua ottaa
teitä ilman minun suostumustani, ja sitä suostumusta — minä en anna.
Siis me seisomme sekä siellä että täällä kuilun partaalla.
"Minun valassani oli yksi takaovi", sanoi Lydia surullisesti hymyillen.
"Kenties, jos te minua pakotatte — käytän sitä ovea paetakseni sen
kautta."
"Siis kuuntelette minun pyyntöjäni, minun perustelujani?" huudahti
kreivitär.
"Pyyntöjä? Perusteluja? — En ole sellaisia teiltä kuullut. Vain teidän
tahtonne olen kuullut! Mutta minä", lausui Lydia ankarasti, "minä
tahdon itse pukea teille sanoiksi sen, mikä teidän mieltänne painaa.
Minun elämäni on verhon peitossa — olen elänyt niin eri ja etäisillä
paikkakunnilla, että elämäni on pysynyt salassa teidän tutkivalta
silmältänne. Riippumattomuuteni, johon on yhtynyt rikkaus ja kauneus,
ovat ympäröineet nimeni, juuri sen vuoksi, ettei sitä ole voitu pitää
silmällä, jonkinlaisella sädekehällä. Sädekehällä, joka muistuttaa
enemmän usvapilveä kuin kunniankirkkautta. Siinä se on, kreivitär Te
pelkäätte, että minä tulen perheeseenne joku salaisuus, valhe, joku
rikos omallatunnollani!"
"Koska te itse sen sanotte, voinen kai odottaa, että te hyvin käsitätte
vastustukseni", vastasi kreivitär. Näin sanoessaan hän edes takaisin
kulkemisesta väsyneenä istuutui Lydiaa vastapäätä. Siten istuivat nuo
naiset vastakkain pöydän kummallakin puolella ja välttivät toistensa
katseita.
"Saanko kertoa teille elämäni?" kysyi Lydia. "Aivan lyhyesti. Kuin
nainen naiselle. Kiertelemättä — sillä minä olen tätä hetkeä odottanut
ja teidän... pitää olla tuomarini."
"Minä tulen teitä... uskomaan", sanoi kreivitär hiljaa.
"Uskominen — on tässä tapauksessa vähintä, mitä ajatella saattaa.
Ymmärtäminen, siinä on kaikki. Mutta te olette puoliso, äiti — siis te
olette rakastanut ja kärsinyt, ja tulette... ymmärtämään."
Vanhemmasta naisesta se oli kuin unta, ikäänkuin olisi jo ennen jokin
suu hänelle samanlaista puhunut. "Rakastanut — kärsinyt?" Mutta nyt
ei ollut aikaa sitä ajatella, sillä Lydia alkoi puhua soinnuttomalla,
yksitoikkoisella äänellä.
"Kadotin isäni ollessani vuoden vanha; äitini oli kuollut synnytyksen
jälkeen. Lapsuuteni kului vailla rakkautta, kasvatusta ja iloa. Eräs
vanha täti armahti orpo-lasta. Mutta ei sen vuoksi, että tekisi minulle
sillä hyvän työn, vaan koska hän siten luuli sovittavansa kerran
äitiäni kohtaan tekemänsä vääryyden. Kuitenkin huomautti täti minulle
joka päivä hyvistä töistään. Minä vihasin häntä senvuoksi. Se oli
ensimmäinen tunne elämässäni."
Hyvä työ, ei itse työn takia... kaikui kreivittären sydämessä kuin
moittien. Kiitoksena, katumuksena tai uhrina — tilintekona.
"Minä kasvoin — ja äkkiä näytti elämämme köyhyys muuttuvan rikkaudeksi.
Täti uhrasi omaisuutensa, jonka koroilla olimme eläneet, tehdäkseen
mahdolliseksi meidän esiintyä kahden vuoden aikana kuin olisimme olleet
rikkaita naisia. Minun kauneuttani piti näytellä ja houkutella joku
ostaja. Mutta sitä en siihen aikaan ymmärtänyt. Tuskinpa huomasinkaan
elämämme muutosta. Vain yksi toivo täytti rintani: päästä pian
armoleivän kurjuudesta avioliiton vapauteen. Parooni Pantin kosi
minua. Hän puhui suurista tiluksistaan, ja häntä pidettiin rikkaana.
En rakastanut häntä, mutta, ei hän minulle vastenmielinenkään ollut.
Minä ajattelin hänen rinnallaan, hänen nimensä, mahtiaseman, säädyn
ja rikkauden avulla pääseväni suureen vaikutusvaltaan, sillä kaipasin
toimeliaisuutta, joka tuottaisi siunausta ja rakkautta. Menin naimisiin
ilman rakkautta — tuomitsetteko te minua sen vuoksi?"
Kreivitär ei vastannut. Hän vei vain kätensä silmilleen. Eikö hänkin
ollut kerran ilman rakkautta, aivan samanlaisten pyyteitten valtaamana,
mennyt naimisiin? Mutta samassa pälkähti hänen päähänsä ajatus: kun
minä tulin onnelliseksi, täytyi hänenkin sellaiseksi tulla.
"Tuomitsetteko minua?" kysyi Lydia.
"En", huudahti kreivitär kärsimättömästi uudistetun kysymyksen johdosta.
"Hyvä jos te edelleenkin sanoisitte sen. — Vihkimisen jälkeen tuli
selville, että paroonin tilukset olivat velkojen rasittamat", jatkoi
Lydia kertomusta elämästään ankarin, lyhyin piirtein, joilla kuvaillaan
jo aikoja sitten kestettyä, mutta unohtumatonta kurjuutta. "Hän oli
ajatellut voivansa pelastaa ainakin sukutilansa — minun omaisuuteni
avulla. Täti ja hän olivat toisiansa pettäneet. Minä olin se vehnäjyvä.
joka jauhettiin murskaksi kahden kiven välissä. Me muutimme pois
Badenista, missä olimme asuneet ja missä meidän häämme oli vietetty
ylhäisten vieraiden ja katselijoiden läsnäollessa. Me katosimme
Wieniin erääseen poroporvarilliseen kaupunginosaan. Siellä elin kolme
kuukautta puolisoni pahoinpitelemänä, joka piti henkeään yllä myymällä
vaatteitani ja koristuksiani. Silloin opin äkkiä vihaamaan sitä miestä,
jonka nimeä kannoin. Tuomitsetteko te minua siitä syystä?"
"En", sanoi kreivitär. Miten tuo yksitoikkoinen kysymys häntä kiusasi!
"Eräänä päivänä oli puolisoni kohdannut erään vanhan tuttavansa:
Moritz Goldmannin, tuon paljon puhutun rahamiehen, joka oli kohonnut
talonrengistä miljonääriksi ja joka oli koettanut oppia parooni
Pantinilta ritaritapoja. Se mies kiipesi neljänteen kerrokseemme.
Todennäköisesti oli Pantin hänelle sanonut, että siellä saisi ostaa
erään kauniin naisen. Goldmann tarkasteli minua, vilkuili minuun
kultaisten silmälasiansa läpi, jotka istuivat tukevasti hänen
ihraisella nenällään, ja siveli lyhyillä sormillaan mustanharmaata
pujopartaansa. Hän selitti olevansa valmis lainaamaan parooni
Pantinille satatuhatta guldenia — ja tarjosi paroonittarelle matkan
Italiaan. Minä katsoin Pantiniin ja ajattelin, että hän löisi maahan
tuon miehen; mutta Pantin sanoi, etten kait minä tahtoisi olla esteenä
hänen onnelleen. Minä hymyilin. Minä saatoin hymyillä! Italian
näkeminen, sanoin minä, on ollut jo kauan toivomukseni. Herra Goldmann
tapaa minut huomenna matkavalmiina. Se rauhoitti kumpaisenkin miehen,
niin että he jättivät minut yksikseni. Silloin minä saatoin kenenkään
näkemättä lähteä siitä talosta. Menin Donaun rantaan hukuttaakseni
itseni. Tuomitsetteko minua?"
"En", kuiskasi kreivitär väristen.
Lydia vaikeni hetkiseksi ja tuijotti eteensä. "... Minut vedettiin
ylös. Minut vietiin tätini luo, joka oli löytänyt turvapaikan jostain
luostarista... ja tätini sanoi — että olin ajattelemattomasti
menettänyt ne satatuhatta guldenia ja että olin narri. Tahdoin ottaa
jonkin paikan... Mutta minä en ollut mitään muuta oppinut kuin elämään
suurena naisena. Jos löysin jonkin seuranaisen paikan, niin minun
täytyi siitä pian luopua, koska olin talon herrasta liian kaunis tai
talon naiset pitivät kansalaissuhteitani epäselvinä. Puolisoni oli
niihin aikoihin matkustanut Aasiaan erään ylhäisen metsästysseurueen
mukana, joka otti hänet puolittain palvelukseensa. En nähnyt häntä
milloinkaan enää. — Vihdoin tuli onni — tai näytti tulevan. Eräs
hyvin etäinen sukuhaara äitini puolelta oli sammunut, jolloin sain
periä kolmen miljoonan markan suuruisen omaisuuden. Melkein samaan
aikaan sain tiedon paroonin kuolemasta; hän oli kuulema kuollut
jollain metsästysretkellä. Ensimmäinen tehtäväni oli määrätä tädilleni
runsas elinkorko; sitten minä hankin oikeuden avulla muodolliset
paperit kuolemasta, joka oli tapahtunut Persiassa. Kolmannen osan
omaisuudestani määräsin aatelisperheistä polveutuvien orpotyttöjen
lahjoitusrahastoon. Ja sitten — sen tietoisuuden hurmaamana, että
nyt vihdoinkin voisin löytää onnea ja rakkautta — läksin avaraan
maailmaan...
"Ja Roomassa", sanoi Lydia kuiskaamalla, "Roomassa se tuli ja petti
minut. Minä näin ruhtinas Manian, miehen, jolle luonto näytti antaneen
oman täydellisyytensä. Me rakastuimme toisiimme. Se oli ensimmäinen
riemuisa tunne koko elämässäni! Hovissa ja seuraelämässä tuntui
minusta sietämättömältä — sielun mittaamaton intohimo saattoi vain
rajattomassa, ikuisessa, ihanassa luonnossa täyteläisesti hengittää.
Menin Frascatiin. Ruhtinas tuli mukaani. Siellä minä olin kolme
viikkoa, nuo ainoat elämässäni, katumatta, kysymättä, äärettömän
onnellisena. Ja sitten... kun eräänä päivänä sanoin, että minun
täytyisi ennen vihkimistä vielä kerran pistäytyä Wienissä, silloin
tunnusti ruhtinas minulle, että hän oli naimisissa ja ettei, koska
molemmat olimme katolilaisia, avioliittoa voisi ajatella.
"Mitä voikin kestää tulematta hulluksi! Monesti tuntuu minusta kuin
olisin sitä miestä silloin lyönyt kasvoihin — en muista sitä enää — en
muista enää. Se oli niin kauheaa."
Kreivittären selkää pitkin kulki kylmiä väreitä. Miten suorastaan
epäinhimillisesti kohtalo olikaan tuota naista kiduttanut!
"Siitä lähtien, minä luulen, ihmiset lukevat kohtaloni kasvoistani.
Siitä lähtien olen esiintynyt maailmassa kylmänä, yksinäisenä,
rauhallisena. Mutta se on ollut vain näyttelemistä! Minua kalvoi
hillitön himo toiseen, suureen onneen. Minä tiesin, että sydämeni,
enemmän koeteltu kuin mikään naissydän, voisi lahjoittaa taivaan,
missä uskollisuus, kiitollisuus ja kärsivällisyys vallitsee. Ja
vihdoin, vihdoinkin toteutti nuo unelmani eräs nuorukainen — teidän
poikanne! Paratiisiin tunkeutuivat kuitenkin muistot", huudahti
Lydia ponnahtaen ylös, "muistojen kalvavat tuskat! Mitä minä olen
yksinäisen-epätoivoisina, kaihomielisinä hetkinä tehnyt, sen ovat
tuhannet naiset tehneet, joilla on puoliso, perhe. Minä olin vapaa
ja ainoastaan itselleni vastuunalainen. Ja kuitenkin, rakastetun
puhtaat kasvot olivat minusta enemmän kuin syytös. Mikä minusta ei ole
koskaan synniltä näyttänyt, mikä ei minkään maailman lakien mukaan ole
synti, sitä piti nyt oikeudentunne sisimmässäni rikoksena. Että minä
hapuilevin käsin ja häilyvin silmin etsin — lohdutusta ja uudelleen
petyin — kuitenkin taas etsin — se on taakkana sydämessäni, ja ei
mikään Jumala, mikään kirkko, kukaan ihminen — ei hänkään — voi minua
siitä vapauttaa! Sen voi vain hänen äitinsä! Jos hän ymmärtää, mitä
olen kärsinyt, jos hän ymmärtää, mitä kärsiminen ja harhaan joutuminen
merkitsee, silloin on hän vapauttava minut. Silloin tekee hän hänet ja
minut autuaiksi. Äiti — Bothon äiti. Tuomitsetteko minua vielä?"
Pää alaspäin taivutettuna seisoi Lydia kreivittären edessä. Hänen koko
olentonsa oli yksi ainoa suuri pyyntö.
Mutta kreivitär nousi hitaasti, kuolonkalpeana.
"Tuomitsen", sanoi hän vihdoin kolkosti.
Lydia nousi vaivaloisesti seisomaan, pitäen kiinni pöydästä ja aikoi
puhua. Mutta hänen äänensä tyrehtyi:
"Saanko — minä — saanko minä esittää teille vielä yhden pyynnön?
Testamenttini niin sanoakseni... saanko minä?"
"Ettehän toki aio — kuten silloin..." huusi kreivitär äkkiä tuskan
valtaamana.
Lydia pudisti hitaasti päätänsä.
"Meri on syvempi kuin Donau", sanoi hän miettiväisenä, ikäänkuin
hän noilla sanoillaan päättäisi pitkän ajatuksien sarjan. "En — en
_sellaista_ kuolemaa."
"Puhukaa", alkoi kreivitär lempeästi, "mitä te toivotte? Koskeeko se
poikaani?"
"Kyllä", virkkoi Lydia. "Kyllä. Sanokaa hänelle, kun hän teiltä kyselee
päätöstänne, että te ilmoitatte sen hänelle huomenna, ja älkää estäkö
häntä tulemasta tänään luokseni. Minä vannon teille taivaan Jumalan
nimessä, että minä ensi yönä häviän täältä jäljettömiin, ja teidän
poikanne ei ole saava siitä aavistustakaan ennenkuin huomenna."
"Hyvä. Tapahtukoon niin."
"Ja sitten — minut kadotettuaan, tulee hän olemaan onneton niin onneton
kuin vain voi olla nuori sydän, jonka on täytynyt luopua ensimmäisestä
rakkaudestaan. Olkaa hänelle kärsivällinen! Aika on häntä auttava. Ja
sitten hän huomaa, että eräs nuori tyttö rakastaa häntä, ja hän herää
uuteen onneen. Minun rakkauteni oli hänestä armolahja, ja lahjoista
täytyy luopua, koska ne eivät perustu mihinkään oikeuteen. Mutta kun
hän toisen kerran rakastaa, tulee hän olemaan vahvempi ja tulee tuon
voiman tuntemaan oikeudeksi. Silloin älkää enää panko esteitä hänen
tiellensä, silloin —", hän vaikeni, "... muuten kadotatte poikanne."
Lydia meni viereisen huoneen ovelle, avasi sen ja puhui — taas tuntui,
kuin hän ei jaksaisi ääntänsä hallita:
"Ja kun hän tätä rakastaa — antakaa hänet pojallenne."
"Konstanze!" huudahti kreivitär säikähtyen.
Tyttö tuli vapisten lähemmäksi. Lydia otti häntä kädestä.
"Hän rakastaa häntä!" sanoi Lydia taivaallisella hartaudella.
"Hän tiesi, että _häntä_ uhkaisi vaara, jos hän minut kadottaisi, ja
tuli tänne rohkaisemaan minua _hänen_ hyväksensä."
"Anna anteeksi", nyyhkytti Konstanze, "en voinut muuta."
"Konstanze", huudahti kreivitär vielä kerran, ja vaistomaisesti levitti
hän käsivartensa ja sulki tytön syliinsä. Ja ihmeellistä: hänen
sydämensä tuntui nyt niin hellältä ja silmänsä kosteilta.
"Hyvästi siis", lausui Lydia käheästi, "ja jos ehkä jonakin huolen
hetkenä minä tulen teidän ajatuksiinne, niin muistakaa, että eroan
teistä rauhassa ja teitä moittimatta. Minähän olen tehnyt teidät
tuomarikseni, ja kannan tuomionne nurkumatta..."
Ja taas tuntui ylpeästä rouvasta, kuin hänet olisi tuomittu.
Hän kumarsi päätään ja meni, pitäen vasenta käsivarttaan tytön
vyötäisten ympärillä ja kuljettaen häntä mukanaan, uloskäytävää kohti.
Ovella pysähtyi hän vielä kerran ja katsahti taaksensa. Hän tahtoi
sanoa jotakin, jonkin toivomuksen, jonkin hyvän sanan. Mutta hänen
huulensa eivät olleet milloinkaan oppineet puhumaan onnettomille. Niin
meni hän ääneti — ja niin näki Lydia hänen menevän.
Muutamia minuutteja seisoi hän liikahtamatta. Vasta sitten kuin kuului
poisvyöryvien vaunujen kumea jyrinä, kulki kauhunväristys hänen
ruumiinsa läpi. Hän astui hitaasti ikkunan luo ja katseli synkästi
aaltoilevaa merta. Mutta hänen silmäluomensa eivät värähtäneet, vaikka
tuon tuostakin salama halkoi raskasta ilmaa.
Aikaa vierähti.
Kamppailu pilvien ja tuulen välillä taukosi äkkiä. Kohisten laskeutui
sade maahan, ja taivas ja meri sulautuivat maan ylle yhdeksi ainoaksi
harmaaksi hunnuksi. Raskaat sadepisarat räiskähtivät maata vastaan
kuin lukemattomat pienet haulit. Ja sitten puski äkkiä ankara vihuri
pystysuorien sadekuurojen läpi. Lakastuneet lehdet, risut, paperi
riekaleet lensivät yhdessä mylläkässä, ja häikäisevän kirkasta
monihaaraista salamaa seurasi uhkaava jyrinä.
Melkein samassa tempaisi joku Lydian huoneen oven auki.
"Lydia!"
Rajusti huudahtaen syöksähti Lydia kuin naarastiikeri tulijaa kohti ja
kiihkeästi syleillen riippui tämän kaulassa.
"Botho... minun... oi, vielä minun!"
"Puhu, rakas", kuiskasi hän, "äiti suostuu? Tulet vaimokseni?"
"Älä kysy", kuiskasi Lydia hänen korvaansa kuumin, kuivin huulin, "älä
kysy. Huomenna sanoo hän sen sinulle."
Hän suuteli Bothoa.
Näin ei ollut Lydia, hänen morsiamensa, jota hän palvoi kuin pyhimyksen
kuvaa, näin ei ollut Lydia häntä vielä milloinkaan suudellut.
Taaskin valaisi salama huonetta, jossa näytti keskipäivästä huolimatta
yö koittavan. Ukkosen uhkaavasti jyristessä painautui Lydia tiukasti
Bothon rintaa vasten.
"Kuuletko — taivas uhkaa — minä uhmaan sitä."
Botho vapisi. Hänestä tuntui kuin raskaat rajupilvet täyttäisivät
huoneen.
"Lydia", sammalsi hän.
Hän hymyili Botholle sellaista hymyä, joka teki tämän tajuttomaksi.
Ja ehtymättömistä pilvistä syöksyi rajuja sadekuuroja maahan, ja
lakkaamatta uudistuvissa valonvälkähdyksissä viettivät taivas ja
maa suunnattoman suuria häitä. Riehuntaa kesti tuntimääriä, kunnes
tyyntyneen merenpinnan ylle hiipi hitaasti kuunsirppi ja alkoi kutoa
taivaanrannasta rantaan saakka ulottuvaa värähtelevää hopeista
verkkoaan.