Vanha Wohlers ajoi kovaa vauhtia saadakseen valjakon talliin ennen
uhkaavan ukkosilman puhkeamista. Kreivitär istui äänettömänä vaunuissa;
hänen olkapäähänsä nojaten itkeä nyyhkytti Konstanze hiljaa itsekseen.
Näin he saapuivat Allmershofiin. Pääoven luona olivat heitä
vastaanottamassa taloudenhoitajatar ja Jack, jotka levottomina olivat
heitä odotelleet.
Konstanze juoksi sukkelaan portaita ylös ja meni Beatrixin luo.
"Missä herrat ovat? Missä on poikani?" kysyi kreivitär.
"Hänen ylhäisyytensä meni juuri herra von Beulwitzin ja herra
luutnantin kera biljaardihuoneeseen", vastasi Jack auttaessaan
emäntänsä päältä päällysvaatteita.
"Entä poikani?"
"Herra kreivi lähti linnasta kymmenen minuuttia sitten mennäkseen
huvilaan", sanoi Jack huolettomasti.
Kreivitär katsoi häneen ankarasti.
"Onko poikani valtuuttanut teidät ilmoittamaan sen minulle?"
"Puhun aina vain sitä, mitä herrani määrää", vastasi Jack ja suuntasi
vedensiniset silmänsä hieman uhmaavasti kreivittäreen.
Ja omituista, tuo ujostelemattomuus, jonka Jack vielä muutamia päiviä
sitten olisi saanut maksaa paikkansa menetyksellä, sai kreivittären
hetkellisen mielenliikutuksen valtaan. Hän rakastaa poikaani, hän pitää
hänen puoliaan, ajatteli hän, mutta harmistuneella päänpudistuksella
torjui hän sitten nämät ajatukset luotansa.
"Ilmoittakaa hänen ylhäisyydelleen ja herroille, että ennen päivällistä
en ole tavattavissa."
Jack kumarsi. Kreivitär nousi hitaasti yläkerrokseen.
Kello oli yksi — kolme tuntia oli hänellä aikaa yksinäisyydessä koota
ajatuksiaan. Yksinäisyys, niin, sietämätön yksinäisyys ympäröi häntä
hänen huoneessaan, ja ulkona pauhasi rajuilma. Jos kutsuisi Dorothean
luokseen? Mutta tämä pelkäsi, kuten tavallisesti vanhat piiat,
ukkosilmaa ja istui epäilemättä henki kurkussa huoneessaan.
Ja jollei niin olisikaan, tuskinpa hänestä tällä hetkellä olisi
mitään apua. Kertoisiko hän tuolle vanhentuneelle tytölle Lydian
elämäntarinan? Ei maksanut vaivaa. Dorothealla olisi vain pikkumaisia
tylyjä herjaussanoja tuolle onnettomalle naiselle ja Botholle, hänen
lemmikilleen, joka oli saattanut takertua tuon naisen pauloihin. Ja
sellaista puhetta ei hän nyt voinut kuulla.
Ukkonen jyrisi. Kreivittärestä tuntui, kuin se sinkauttaisi hänelle
takaisin kaikki ne kysymykset, jotka soinnuttomina olivat Lydian
huulilta toistumiseen tulleet.
Hän silmäili ylös taivaaseen.
"Minä en voinut muuta", mutisi hän. "Ah, olisipa nyt joku, joka
elämän surullisiin puoliin perehtyneenä viisaana, lempeänä ja
totuudenmukaisena sanoisi hänelle, oliko hän oikein tuominnut! Kunpa
hänen puolisonsa eläisi! Mutta hän tunsi, että heidän välillään oli
ollut juopa, kylmä juopa, ja äkkäsi sen vasta tällä hetkellä, kun hänen
täytyi itsellensä myöntää, ettei hänen puolisonsa olisi voinut lainkaan
tällaisia suruja ymmärtää. Häneltä olisi siis kuitenkin jotakin
_puuttunut_! Ja ainoastaan heidän yhteisen elämänsä tasainen juoksu oli
estänyt häntä joutumasta tilaan, jossa hän olisi tullut tietoiseksi
sisäisestä köyhyydestään?!"
Näiden asioiden toteaminen sai kreivittären sydämen melkein
pysähtymään. _Jos_ hän olisi tullut ne tuntemaan puolisonsa eläessä?
_Jos_ silloin olisi tullut sellaisia hetkiä tai — vielä pahempi —
toisenlaisia hetkiä, jolloin häntä ei olisi vapisuttanut lastensa
kohtalo, vaan hänen oma hätänsä? _Jos_ silloin kiusaukset olisivat
lähestyneet häntä kuten Lydiaa?
Taas jyrisi ukkonen ilman halki: tuomitsetko minua?
Ja tuo nainen ei ollut koskaan saanut minkäänlaista tukea! Ei mitään
kasvatusta, ei kotimaata, ei rakkautta!
Ja Botholla?
Ja Beatrixilla?
Kummallakin nämät kaikki ja silti molemmatkin kietoutuneet äärettömän
intohimon pantoihin! Siis ei kasvatus, koti ja rakkaus olleet
sittenkään suojamuureja kiusauksia vastaan?
Äkkiä valtasi kreivittären uusi pelko. Hänen tyttärensä kiihkeä luonne,
tahdittomuus, jota hän oli eilen osoittanut, ja — Lydian kohtalo...
näistä muodostui hänen mielikuvituksessaan äkkiä hirvittävä kummitus.
Beatrix, se Beatrix, jonka hän eilen oli nähnyt niin pois suunniltaan,
olisi hukassa jouduttuaan elämän kiusauksiin.
Tuskan valtaamana riensi kreivitär huoneestaan käytävän poikki ja avasi
Beatrixin huoneen oven.
"Lapseni!"
Beatrix, joka Konstanzen kanssa istui sohvalla ja silmät suurina
kuunteli ystävättärensä kertomuksia ja tunnustuksia, hypähti pystyyn ja
tuijotti äitiinsä kuin ei tahtoisi uskoa silmiään.
Miten kalpeiksi ja kapeiksi olivat nuo kasvot tulleet viimeisten
kahdenkymmenenneljän tunnin kuluessa.
"Lapseni!" huudahti kreivitär vielä kerran liikutettuna.
"Äiti", sanoi Beatrix vapisten. "Sinä tulet luokseni! Sinä — minun
luokseni!"
Vielä viisi minuuttia sitten oli hän silmät loistaen ystävättärelleen
selittänyt, ettei hän koskaan tulisi pyytämään anteeksi; ensimmäinen
äidillisen lempeyden osoitus kukisti tuossa tuokiossa hänen uhmansa.
Hänestä tuntui levätessään äitinsä sylissä, kuin kaikki kurjuus olisi
loppunut.
Konstanze hiipi pois, ja kreivitär istuutui hänen paikalleen sohvaan.
"Nyt sanohan minulle vain, lemmikkini, kuinka se oli mahdollista?
Miten saatoittaan rakastua prinssi Leopoldiin? Etkö tiennyt, ettet
milloinkaan voi tulla hänen vaimokseen?"
"En rakasta häntä ollenkaan, äiti. Vain — vain..."
Hän ei päässyt edemmäs.
Kreivitär pudisti päätään.
"Ei koskaan ole minulle ollut mikään sen epäselvempää kuin koko tämä
tapaus. Mistä sitten tuo kiihtymys, jos et häntä kerran rakasta?"
Beatrix taivutti päänsä aivan alas.
"Hän tanssi niin taivaallisesti — ja sydämeni niin jyskytti aina,
kun hän oli lähelläni — ja minä ajattelin, miten suloista elämää
sen täytyisi olla — monta keltaa minua halutti vain tehdä kiusaa
Güntherille. Ja sitten, kun prinssi sanoi minulle, että hän rakasti
minua, mutta että hänen siitä huolimatta täytyi mennä naimisiin
prinsessa Karolinen kanssa, silloin raivostuin niin kauheasti, että
oitis esitin prinssille Güntherin sulhasenani."
Kreivitär punastui kovasti. Hän tunsi, että hänen tyttärensä oma syy
oli, että prinssi oli häntä loukannut. Hänen ylpeä mielensä alkoi
käsittää. Sellaisesta iskusta saattoi lapsi olla aivan suunniltaan.
"Ja Günther?" kysyi kreivitär henkeään pidättäen. Hänen mieleensä
johtui äkkiä, ettei tämä ollut enää ollenkaan käyttäytynyt sulhasmiehen
tavoin. Jos Günther olisi nuhdellut Beatrixia prinssin läsnäollessa
valheesta... mutta ei, se oli mahdotonta.
"Siinäpä se juuri on, äiti. Günther käyttäytyi siinä tilaisuudessa kuin
jos olisimme jo kauan olleet kihloissa. Mutta ollessamme kahden kesken
sanoi hän minulle jälkeen päin, ettei hän minusta enää huoli."
Kreivitär ei sanonut mitään. Se oli niin rehellisen, suoran Güntherin
tapaista.
Ja hymyillen, mieli keventyneenä, hän ajatteli, että Günther kyllä pian
leppyisi.
"Se on siis sittenkin Günther? Ja vasta tämä tapaus on sydämesi
selvittänyt?"
Beatrix alkoi itkeä.
"No — älä ole milläsikään, rakas lapsi! Minä käsitän sinun
kiihtymyksesi ja otan osaa huoliisi. Varomattomuudestasi saat sen hyvän
opin koko vastaisen elämäsi varalle, että on vaarallista antautua
mielenliikutusten valtaan."
"Miten sinä olet hyvä, äiti", sanoi Beatrix kiitollisena.
"Ja salli minun vielä lisätä: Miten syvä huoli lieneekin, miten suuri
kiihtymys, me häpäisemme ja alennamme ne ja itsemme, ellemme osaa
niitä salata! Pyydän sinua, käyttäydy arvokkaasti. Tule ruokapöytään,
näytä prinssille puhdasta otsaa! Nehän ovat nyt sellaisia seuraelämän
valheita, joihin meidän joskus täytyy asemamme kunnioittamiseksi
turvautua."
"En voi", itki Beatrix.
"Minä tahdon — sinun täytyy!" Kreivitär oli ihmetellen muistellessaan
melkein lisäämäisillään: Lydian silmässä en nähnyt edes ainoatakaan
kyyneltä.
Sitten, rauhoittuneena tyttärensä sielun tilasta, meni kreivitär
takaisin huoneeseensa. Hän katsoi kelloa. Eikö Botho ollut vielä
palannut? Tällaisessa rajuilmassa hän tuskin uskaltaisi lähteä
paluumatkalle. Eikö taivas aikonut ollenkaan asettua?
Kello kutsui ruoalle. Dorothea ilmoitti olevansa estetty, hänen
hermonsa eivät sallineet hänen poistua huoneestaan. Tänään oli
kreivittärelle serkkunsa ukkosilman-pelko sangen tervetullut asia.
Ensimmäisinä ilmestyivät ruokasaliin Beulwitz ja kreivitär.
"Ystäväni", sanoi kreivitär ja ojensi hänelle kätensä, "miten
ovatkaan nämät lyhyet hetket tulleet häirityiksi! Ja minä tahtoisin
niin mielelläni jutella teidän kanssanne parhaimmista nuoruuden
muistelmistamme."
"Kentiesi", virkkoi Beulwitz, "minä olen enemmän paikallani seisomaan
teidän rinnallanne raskaina hetkinä, kuin puhelemaan iloisista
muistoista. Henkeni ei enää oikein soinnu yhteen iloisten aikojen
kanssa. Tahdotteko aterian jälkeen suoda minulle hetkisen?"
"Oi mielelläni!" huudahti kreivitär iloisesti.
Miksi hän ei ollut heti ajatellut ystäväänsä. Kirkas puna kohosi hänen
otsalleen. Hänen tietoihinsa ja hyvyyteensä voisi hän sokeasti luottaa.
Nyt astuivat sisään prinssi ja Günther. Prinssi huomasi
silmänräpäyksessä kreivittären kylmästä kohteliaisuudesta, että
tämä tiesi hänen käyttäytymisensä Beatrixia kohtaan. Samalla hän
ajatteli, että vain naiset osaavat näyttää samalla kertaa noin suurta
ystävällisyyttä ja kylmyyttä.
Günther laski lautaset, päättääkseen niiden luvusta, tuliko Beatrix
vai ei. Ja tuossa tuokiossa aukeni ovi ja tyttönen astui sisään
käsikkäin Konstanzen kanssa, ja kuten kreivitär ilokseen huomasi, niin
huolellisesti ja edullisesti puettuna kuin mahdollista.
Prinssi ja Günther punastuivat kumpikin; Beatrixin kasvot olivat
valkoiset kuin hänen pukunsa, mutta rauhallisen-arvokkaasti piti
hän päätään pystyssä. Prinssi, joka nyt joutui hämilleen nuoren
kreivittären kylmistä silmäyksistä, mutisi, että hän on onnellinen
nähdessään kreivittären taas terveenä. Günther ei tyttöä lähestynyt,
mutta katsoi häneen melkein surullisesti.
He istuivat vastatusten; joskus kohtasivat heidän katseensa toisensa.
Silloin kävi Güntherin voimakas, nuori luutnantinsydän, joka oli
Beatrixille vakuuttanut ikuista eroa, hempeäksi, hyvin hempeäksi.
Mieluimmin hän olisi heti suudellut noita suuria, surullisia silmiä,
jotka loistivat kalpeista kasvoista.
Ja Beatrix katseli häntä, kaukaa, ihmetellen, toivottomasti. Niin,
siinä oli sittenkin suuri ja ylpeä mies; sen hän oli näyttänyt. Hän oli
aivan odottamatta osoittanut omaavansa luonteen, joka kätki sielunsa
syvyyksiin jotakin muutakin kuin virkasääntöjä. Mutta nyt oli liian
myöhäistä. Beatrix oli hänet kadottanut.
He eivät molemmatkaan syöneet mitään ja toivottomassa mielentilassaan
katsoivat he toisiinsa yhä useammin ja kauemmin.
Surumielisin silmin huomasi kreivitär tämän. Ah, tuo pieni kevätmyrsky
menisi kyllä ohi, ja sitten tulisi heidän elämänsä ihana kesä. Mutta
Botho? Ja Lydia?
Kreivittären tuska yltyi minuutti minuutilta. Jo kolmatta kertaa yritti
rajuilma sisämaahan päin, mutta yhä uudelleen se karkoitettiin merelle:
ilmiö, jonka rannikkoasukkaat hyvin tuntevat.
Jack hyppäsi tuon tuostakin pääovelle silmäilemään rajuilmaa ja nuoren
herran tuloa. Hän luki tuskan emäntänsä kasvoilta, ja tahtoi tälle niin
mielellään ilmoittaa, milloin nuori kreivi tulisi.
Jos ei hän enää tulisikaan?
Jack oli pudottamaisillaan ruokavadin käsistään. Hän tiesi, ettei nuori
herra antaisi hyvällä itseänsä erottaa tuosta kauniista naisesta.
Jos hän ei enää tulisikaan?! Tuskan hiki kihosi hänen otsalleen. Hänen
kätensä vapisivat, kun hän tarjosi lautasta kreivittärelle. Kreivitär
katsahti ylös ja kohtasi hänen katseensa, jonka tuskainen ilme vaikutti
kuin sähkövirta kreivittäreen. Hän ymmärsi silmänräpäyksessä ja taas
valtasi hänet tuska. Jack ei ollut hänestä enää palvelija; hän oli
ihminen, joka rakasti hänen poikaansa.
"Rajuilma", sammalsi kreivitär hiljaa.
"Aivan varmasti, armollisin rouva kreivitär", sanoi Jack hiljaa,
melkein rakastettavasti, "tällaisella ilmalla on herra kreivin
mahdotonta palata kotiin".
"Eikö Wohlers hevosilla...?"
"Uskaltaisin pyytää rouva kreivittäreltä, ettei siihen ryhdyttäisi."
Aivan oikein — niin, Botho saattaisi sen käsittää holhoukseksi ja
silmälläpidoksi. — Häntä ei saanut tänään ärsyttää. Huomenna läheni
häntä sallimus. Mutta mitä — jos tuo nainen petti häntä, tai ei, ei
pettänyt. Jos hän olikin tarkoittanut sitä, että veisi Bothon mukanaan?
Tämän talon kohtalo, hänen elämänsä, hänen poikansa elämä oli nyt,
tänään, Lydian kädessä. Jos Lydia olisi äidille yhtä armoton kuin tämä
oli ollut poikansa morsiamelle? Kenellä olisi siihen mitään sanomista?
"Sinun on äidistä ja isästä luovuttava ja seurattava sitä vaimoa,
jonkas itsellesi valinnut olet!" Botho tulisi äitinsä unohtamaan ja
seuraamaan Lydiaa vaikka maailman ääriin, jos tämä niin tahtoi. Mitä,
jos hän Bothon kanssa jossain toisessa maanosassa, ystävällisemmän
taivaan alla, pelastaisi kodin?
Hänen kätensä vapisivat, hänen henkeään salpasi. Kalveten vaipui hän
kokoon. Kylmiä väreitä kulki pitkin koko hänen ruumistaan, hänen
korvissaan suhisi kuin meren kohina. Hän pyörtyi — ensimmäisen kerran
elämässään.
Kaikki hyppäsivät pystyyn, jokainen hääräili kreivittären ympärillä.
Anton juoksi hakemaan kamarineitsyttä, Jack riensi ulos rajuilmaan.
Sitten kuin kreivitär oli tointunut, veivät Konstanze ja kamarineitsyt
hänet yläkertaan.
Mutta Beatrix koetteli puolustella tilannetta prinssille:
"Teidän ylhäisyytenne tapaa tämän muutoin niin rauhallisen linnan
jonkinlaisessa kiihtymyksen tilassa, jolla kenties teille on vain
jonkinlaisen sukkelan ajanvietteen merkitys. Joka tapauksessa, sen
saatte uskoa, tahtoisimme kernaasti hauskuuttaa teitä iloisemmalla
ja huolettomammalla tavalla. Emme siis voi mitään muuta tehdä kuin
pyytää teiltä anteeksiantoa ja vaiteliaisuutta — ei meidän takia, vaan
sen naisen takia, joka on äidin kiihtymyksen ja Bothon onnettomuuden
aiheuttaja."
"Minä toivon Bothon vuoksi, että äitinne lakkaisi vastustamasta heidän
liittoaan", sanoi prinssi miellyttävimmällä tavallaan.
"Äidin viisaampi tahto on ratkaiseva", vastasi Beatrix tyynesti, "hän
näkee kaiken läpi ja tuntee kaikki ja erottaa oikean väärästä".
Ahaa, ajatteli prinssi Leopold, se tietää sitä, että minut on huomattu
armollisen rouvan vaa'assa liian köykäiseksi.
Beatrix ryhtyi nyt talon emännän tehtäviin sellaisella rauhallisuudella
ja ystävällisyydellä, joka oli hänessä jotakin aivan uutta. Hän oli
erikoisen huomaavainen herra v. Beulwitzille, mutta prinssi ja Günther
saivat myöskin ystävällisiä sanoja osakseen sillä aikaa kuin hän
valmisti heille kahvia.
Tällä välin tointui kreivitär jälleen; uudistunut tuska olikin oikea
virkistyskeino. Hän ei huolinut mistään avusta eikä kenenkään seurasta,
ja pyysi vain Konstanzea kutsumaan herra v. Beulwitzin.
Neuvottomana hän mittaili suurin askelin huonetta. Hämärti jo ilta, ja
rajuilma ulkona näytti vihdoinkin asettuvan. Silloin aukeni ovi.
"Jack", huudahti kreivitär, "miltä te näytätte!"
Jackin musta frakki kiilsi kuin silkkikangas, ja hänen silkkiset
polvihousunsa olivat kiinteästi sääriin takertuneet Hienosta
hiuskäherryksestä ei ollut muuta jäljellä kuin vaaleita, toisiinsa
liimaantuneita suortuvia, jotka törröttivät otsalla. Kosteuden henkäys
hulmahti hänen mukanaan huoneeseen.
"Rouva kreivitär suo minun omavaltaisuuteni anteeksi — olen ollut
huvilassa. Nuori herra on vielä siellä. Rouva paroonittaren palvelija
sanoi sen minulle, hän oli vastikään kuullut siellä herra kreivin
puhuvan."
Kreivittären silmät tulivat kosteiksi. Hän astui Jackin luo ja
ojensi tälle kätensä. Ei puhunut mitään. Mutta Jack tunsi itsensä
kuninkaallisesti palkituksi ja vetäytyi liikutettuna ja tyytyväisenä
verkalleen pois.
Mutta oliko tuo tieto rauhoittava? Se oli vain näköjänsä sitä, sillä se
tiesi, että Botho oli vielä siellä, että hän oli elossa.
Anton toi lampun.
"Tuleeko herra von Beulwitz pian? — ah, sieltä hän tulee."
Anton teki kunniaa ovella ja laski herra v. Beulwitzin ohitsensa
ennenkuin itse poistui.
"Ystäväni!" huudahti kreivitär.
"Kallis Sophie", sanoi Beulwitz hartaasti ja laski käsivartensa
kreivittären vyötäisten ympärille. "Tulkaa — ja nyt vihdoinkin
keventäkää sydämenne!"
Hän veti kreivittären viereensä istumaan leposohvalle ja piti hänen
käsiään omissaan. Himmeä lampunvalo sattui suoraan hänen kasvoilleen;
kreivittären kasvot olivat varjossa. Näin istui kreivitär hänen
vieressään, kuin avuton ja syyllinen, pää alas vaipuneena. Hiljaa hän
sitten kertoi koko keskustelunsa Lydian kanssa ja lopetti uudessa
kiihtymyksen tilassa:
"Viimeiseen hetkeen saakka tulee korvissani soimaan tuo sietämätön
kysymys: Tuomitsetteko minua? Jos hän kuolee — minä olen murhaaja! Jos
Botho lähtee luotani — minä itse olen karkoittanut ainoan poikani. Ja
silti — silti, ystäväni, en voinut muuta, en voi muuta. En nytkään!
Auttakaa minua, pelastakaa lapseni! Voinko sallia, että nainen tulee
hänen puolisokseen, nainen, joka elämänsä pimeinä hetkinä — unohti
itsensä ja siveytensä?"
— Sanaa siveys en kuule kernaasti teidän suustanne. Onko teissä sitä?
Missä, milloin se on pantu koetukselle?! Minut te huudatte tuomariksi,
minut, jonka elämästä te tunnette vain ulkonaisia ääriviivoja? Oletteko
sitten varma siitä, etten minä ole yksi niistä, jotka teistä ovat
epäsiveellisiä, koska he eivät ole pysyneet lujina elämän kaikissa
kiusauksissa? Kerronko teille elämäni tarinan? Siitä, miten erään
naisen takia hävitin oman ja veljeni omaisuuden, että pelasin sitten
kuin mielipuoli, että olin kurjuuden syvyyksissä, kunnes herttuani
minut niistä jalomielisesti nosti, eikä kuitenkaan riistänyt minulta
paikkaani veljenpoikansa rinnalla? Siihen aikaan sanoi herttua: "Te
olette nyt kokenut elämän kiusaukset, te voitte olla luotettava
vartija." — Siveys, Sophie, mitä se on? Eräs lause muistuu mieleeni —
en tiedä, ken sen on lausunut, mutta siinä on suuruutta ja hyvyyttä:
"oletteko kokenut sisäisiä taisteluita, järkkymisiä, suuria, pitkiä
suruja, salaman tapaan välähtävää onnea? Oletteko kestänyt niin hyvien
kuin pahojenkin ihmisten hairahduksia ja kipuja? Silloin puhukaa
moraalista, muuten ei."
"Fritz", huudahti kreivitär kiihkeästi, "te tahdotte minulle sanoa,
että minä olen neljäkymmentä kaksi vuotta niin sanoakseni kulkenut
elämän läpi kivikovin sydämin?"
"Niin", virkkoi Beulwitz lujasti, "niin, kivikovin sydämin! Te sanoitte
oikean sanan. Meillä on rakkautta ja ymmärtämystä niitä kohtaan,
jotka ovat veriheimolaisiamme, se, Sophie, on niin päivänselvä asia,
että niiden osoittaminen tuskin ansaitsee nimeä velvollisuus. Me
hengitämme, syömme, me juomme — jo luonnostamme rakastamme omaisiamme.
Ei, velvollisuutemme ihmisenä on suurempi ja tuhatkertaa laajemmalle
ulottuva. Miten mukavaa olisi osoittaa sääliä vain syyntakeettomia
kohtaan! Mutta erehtyväiset ymmärtävät ylpeästi kohota ylös omista
kiusauksistaan ja siten saavuttaa nöyryyttä — se, Sophie, on moraalia,
ja sitä te koetatte saavuttaa vasta nyt, elämänne syyspuolella!"
Kreivitär nosti päänsä pystyyn:
"Te rankaisette minua, ettekä pelasta. Pitääkö minun Lydiaa kaiken sen
jälkeen, mitä hän on tunnustanut, syleillä poikani vaimona?"
"Me itkemme teatterissa tuollaisten onnettomien naisten kohtaloa",
sanoi Beulwitz katkerasti, "mutta jos poikamme haluaa tuoda tuollaisen
onnettoman naisen tyttäreksemme, paiskaamme ovet kiinni. Ei, arpa on
tässä heitetty! Nyt täytyy teidän kestää, mitä kohtalo määrää. Mutta
jollei teillä, Sophie, olisi ollut kovaa 'onnellisen' kohtaloa, eivät
asiat olisi alusta pitäen kääntyneet sille tielle, joka vie kuilua
kohti. Teillä olisi ollut poikanne luottamus ja te olisitte voinut
aivan huomaamatta hänet vieroittaa tästä rakkaudesta, ennenkuin se
olisi ehtinyt juurtua näin syvälle. Tai jos Botho olisi voinut kertoa
rakastetulleen lempeästä, eikä ylpeästä äidistään, niin ei Lydian olisi
tarvinnut ryhtyä noihin surkeisiin tunnustuksiinsa. Hän olisi ensin
koettanut ansaita rakkautenne ja kunnioituksenne jalolla elämällä ja
sitten pyytänyt tuomiota. Ja silloin te olisitte ehkä käskenyt hänen
vaieta ja, antanut hänelle armorikkaasti, kuten joskus katoolinen
kirkko, synninpäästön ilman rippiä. Miten tarpeetonta tällaista nyt
haaveksia. Se on tapahtunut! Jumala suokoon, ettette tässä kamppailussa
kadottaisi poikaanne."
Kreivitär itki. Ystävä veti hellästi hänen päänsä olkapäätänsä vastaan.
"Itkekää, Sophie. Me olemme ehkä kerran lapsina näin yhdessä istuneet.
Se on meidän vanha oikeutemme."
Ja ensimmäistä keltaa itki kreivitär sellaisen henkilön rinnalla, jonka
herrana ja tuomarina hän ei ollut.
Äärettömiä, pitkiä suruja — niin, niihin olisi Lydia hyvin voinut
vaatia lohdutusta. Näiden hetkien kirkastavissa kyynelissä selveni
sekin hänelle. Mutta tämän lyhyen, kaihoisan rauhan keskeytti taas
äkkiä kauhunajatus:
"Poikani."
"Ei kukaan voi antaa häntä teille takaisin, paitsi Lydia."
"Minä rukoilen teitä — menkää sinne — tuokaa te hänet minulle", — pyysi
kreivitär.
"Ei", sanoi Beulwitz nousten, "ei! Kaikesta siitä, mitä te olette
minulle tuosta naisesta kertonut, tuntuu minusta, kuin hän käsittäisi
sellaisen epäluottamuksen auttamattomaksi loukkaukseksi. Ja kuka on nyt
vielä hänen turvansa, hänen kostajansa? — Se, jonka te tahdotte riistää
häneltä."
"Hän vie poikani pois — he tappavat itsensä!"
Kreivitär pani kuolontuskissaan kätensä ristiin. Beulwitz laski kätensä
hänen polttavalle otsalleen.
"Sitä ei Jumala tahdo!"
"Tai jälkeenpäin — niin — hän ei voi sitä kestää — oh — viimeiseen
hetkeeni saakka kuulen silloin korvissani nuo sanat: 'Tuomitsetteko
minua?' Ja tuolla puolen olen minä se, joka kysyn, ja vastaani jylisee:
tuomitsen, tuomitsen!"
"Te haaveilette, Sophie. Botho on voittava itsensä. Tiedätte miten
eräässä laulussa sanotaan: 'Kuivaa kyyneleesi maidon valkeilta
kasvoiltasi, ensimmäinen rakkaus ei tapa, vain viimeisestä kuolee.'
Minä elän myöskin, Sophie, ja tahdoin myös kuolla — siihen aikaan, kun
te valitsitte kreivi Allmerin. Sillä minä rakastin teitä — oh, niin
kovin."
Kreivitär ponnahti ylös ja katsoi häntä omituisin silmin. Beulwitzin
äänessä oli ollut jonkinlaista liikutuksen ja pilkallisuuden
sekoitusta, jolla me puhumme unohtumattomista nuoruuden hullutuksista,
joita on myöhäistä katua.
"Ammentakaa minun sydämeni kokemuksista rohkeutta Botholle. Kun minä,
hupsu, kuumaverinen Fritz, saatoin lakata suremasta teitä, Sophie,
on Bothokin Lydian unohtava, sillä onhan Bothonkin suonissa äitinsä
viileätä verta", jatkoi hän samalla äänensävyllä.
Kreivitär katsoi häneen yhä vielä tuollaisin pelokkain ja hämmästynein
silmin, kuten katsoo se, joka näkee odottamattoman luonnonmullistuksen
lähenevän.
"Kiitän teitä. Jättäkää minut nyt yksin", sanoi kreivitär lopulta
hiljaa.
"Hyvä on, minä menen. Hyvää yötä, Sophie."
Ovella vilkaisi hän taaksensa. Siellä seisoi vielä, kreivitär ja katsoi
häneen samoin ilmein. Ääretön sääli valtasi Beulwitzin — kreivitär
tuntui hänestä köyhältä, hylätyltä, rajattoman yksinäiseltä.
Ja äkkiä ilmestyi tuon liikkumattoman naisen sfinksimäisten kasvojen
viereen samat kasvot kolmekymmentä vuotta nuortuneina, nauravat,
onnelliset lapsenkasvot — kasvot, joita hän ennen muinoin oli usein
hellästi suudellut.
Hän astui askeleen takaisin huoneeseen.
"Sophie!" huudahti hän kovasti ja levitti käsivartensa.
Kreivitär pudisti verkalleen päätänsä. Väristys kulki hänen ruumiinsa
läpi.
Beulwitz läksi surullisena huoneesta.
"Ei", kuiskasi kreivitär itsekseen Beulwitzin jälkeen, "sen paikan minä
olen kadottanut — jo aikoja sitten. Siellä olisi lämmin."
Hän meni kirjoituspöytänsä ääreen, nojasi siihen käsivarttansa ja
kuunteli. Ulkona oli tullut hiljaista. Miten autiota, miten tyhjää,
miten kylmää oli hänen sydämessään — hänen koko elämänsä näytti hänestä
mitättömyyksien sarjalta. Menneitten sisällyksettömien päivien muisto
mursi hänet kerrassaan.
"En ole ollenkaan elänyt, enkä mitään rakastanut", sanoi hän tylysti
itsekseen.
Hän kohotti päänsä ja katseli puolisonsa kuvaa.
"Ota takaisin kiitos, joka oli viimeinen henkäys huuliltasi.
Uskollisuudellani ei ollut mitään arvoa. Työstäni puuttui aateluutta.
Tule haudasta esiin ja asetu _hänen_ rinnalleen! Ja silloin anna
minun taistella ja näyttää että sinä voit toistamiseen kuolla
uskollisuudestani varmana."
Ulkoa kuului askeleita.
Bothonko?
"Ei, ne kuulostivat prinssin nopeilta askelilta."
Ja pitkän, tuskallisen ajan kuluttua jälleen hitaita, raskaita
askeleita — kuin juopuneen —, se ei voinut olla Botho. Ja kuitenkin —
väsyneet askeleet häipyivät nuoren kreivin huonetta kohti.
Näin vapisi ja valvoi kreivitär aamuun saakka. Hänen korvissaan soi
satoja vaihtelevia, petollisia ääniä, jotka aiheutti hänen kuohuva
verensä aivoissa tai puiston humisevat puut. Hänen sydämensä kärsi
satoja tuskia, jotka hänen mielikuvituksensa kidutushuone loihti esiin.
Ja täynnä suruja olevat yöt ovat ne aseet, joilla mahtava seppä takoo
pehmeiksi kovat sydämet. Ja unettomat yöt opettavat kuivuneen silmän
kostumaan.