Kreivitär astui hämmästyneenä askeleen taapäin. Hän, joka ei tiennyt,
miten pitkälle prinssi oli mieltymyksen osoituksissaan Beatrixia
kohtaan mennyt, hän luuli, että hänen tyttärensä, hänen tyttärensä oli
aiheetta, itsekritiikin puutteesta antautunut arvottoman intohimon
valtaan.
"Sinun pitäisi tietää", lausui hän ankarasti, "ettei prinssi kuulu
niihin miehiin, joihin sinä voisit kiintyä. Mutta jos sinut sittenkin
hurmasi — hänen rakastettavuutensa, olisi sinun pitänyt vaieten,
urhoollisesti ja ylpeästi karkoittaa rinnastasi sellainen."
"Äiti", sanoi Beatrix katkerasti, "ovatko sinun unelmasi aina olleet
niin järkeviä, että ne ovat sinulle vain sanoneet, mitä sinä — voisit?"
"Minä en ole milloinkaan — unelmoinut", vastasi kreivitär tylysti.
Beatrix vaikeni. Hänen silmissään kimalsivat kyyneleet.
"Günther tulee, kun hän saa tietää erehdyksesi, antamaan sinulle
anteeksi, jota minä en tosin toivoisi. Minä huomaan, että sinä
tarvitset miehen ohjausta. Hänen rinnallaan sinä saat enemmän ryhtiä
kuin mitä minä voin sinulle antaa", paasasi hän äkäisesti.
Beatrix nousi ja meni ovelle. Siellä jäi hän hetkeksi liikkumattomana
seisomaan ja katsoi suurilla omituisilla silmillään äitiinsä, ikäänkuin
odottaisi hän vielä jotain. Mutta äiti pysyi äänettömänä eikä ollut
häntä näkevinäänkään. Ja Beatrix, joka tällä hetkellä oli tullut
naiseksi, Beatrix poistui kylmän, tylyn umpimielisenä huoneesta, jonne
hän oli lapsen vaistolla ja luottamuksella paennut.
Kreivitär vaipui murtuneena tuolille. Hänestä tuntui kuin hän olisi
tehnyt väärin, kuin hän olisi valinnut väärän tien, kuin hän olisi
syntinen eikä tuomari. Hänen tyttärensä pitkä, mykkä syyttävä katse ei
tahtonut hänen sydämestään hälvetä. Ja silti, vaikka hän kuinka mietti,
ei hän voinut mielessään päästä selvyyteen, miten hän olisi voinut
muuta kuin ankarasti puhua Beatrixille.
Tunnin verran hän taisi niin istua, kun Dorothea tuli sisään ja sanoi,
että prinssi ja Günther haluavat lausua tervehdyksensä. He ovat menneet
purjehdusmatkalle pieniin kylpypaikkoihin Lyybekin lahden rannalle ja
palaavat vasta iltapuolella kotiin.
Samassa kilisi käytävässä kello, joka talonjärjestyksen mukaan kutsui
oman väen ja vieraat toiselle aamiaiselle. Samassa astui Konstanze
sisään ja sanoi arkaillen:
"Saanko jäädä pois aamiaiselta, rakas täti? Beatrixin laita on
huonosti. Hän tahtoisi, että olisin hänen luonansa koko päivän. Kun hän
pitää kädestäni kiinni, on hän rauhallisempi."
Kreivitär katsoi miettiväisenä vaaleaveristä tyttöä. Enkö sittenkään
saanut jumalia leppymään, ajatteli hän, kun otin sinut talooni? Sinun
läsnäolosi ei ole miksikään rasitukseksi, eikä kuitenkaan torju luotani
varjoja — se uhri ei ollut mikään uhri — se oli hyödytön eikä tuota
ollenkaan siunausta, koska se ei aja pois mitään kirousta.
Konstanze ei voinut vähääkään aavistaa tuosta hänen läsnäoloaan
koskevasta omituisesta ajatuksenjuoksusta; tädin pitkä silmäys sai
hänet vain hämilleen.
"Hyvä on", sanoi kreivitär lopulta, "ole Beatrixin seurana niin kauan
kuin se häntä ja sinua miellyttää". — "Mitä täällä on tapahtunut?"
kysyi Dorothea sisarentyttären mentyä.
Kiivain sanoin kertoi kreivitär, että Beatrix oli ollut niin kelvoton,
että oli osoittanut prinssille jonkinlaista intohimoa, ja että nyt, kun
tämä oli hänelle todennäköisesti sanonut, että hänelle oli määrätty
joku prinsessa, käyttäytyi Beatrix kuin mielipuoli.
Dorothean mielestä oli asiassa romanttista viehätystä. Vaikkakin
hänestä oli selvä, että Beatrixilta oli ollut liioiteltua ja
hullua kuvitella jotain sellaista, arveli hän sittenkin, että
kreivittären olisi pitänyt kohdella häntä lempeämmin. Kreivitär
kielsi ystävättäreltään tässä suhteessa kaiken pätevyyden, ja pian
oli heidän välilleen kehittynyt ensimmäinen sananvaihto koko heidän
yhdessäolo-aikanaan.
Näin häiriintyi itämä päivä linnassa. Jokainen söi ateriansa omassa
huoneessaan, ja vasta iltapuolella, kun odotettiin herra v. Beulwitzin
tuloa, oli kreivitär yhdessä Dorothean kanssa. Dorothea säikähti
ystävättärensä kalpeutta. Äänettöminä he ojensivat toisilleen kättä ja
sopivat jälleen.
Kreivitär oli kuvaamattomassa mielenliikutuksessa. Ensimmäistä kertaa
puolisonsa kuoleman jälkeen hän kaipasi — tukea. Joku mies keksisi ehkä
keinon, millä saisi prinssin lähtemään silti häntä loukkaamatta; joku
mies, joka tuntee elämän ja sen syvyydet paremmin, voisi hänelle sanoa,
oliko hän tosiaankin ollut Beatrixia kohtaan liian kova. Ensimmäistä
kertaa elämänsä aikana tunsi hän itsensä epävarmaksi. Ja silloin tuntui
hänestä se, että hänen nuoruutensa ystävä tuli tänään hänen luokseen,
mies, jota hän oli aina kunnioittanut, Jumalan hyväntahtoiselta
lahjalta.
Prinssi Leopold ja Günther tulivat pian naisten jälkeen salonkiin.
Edellinen iloisen näköisenä, jälkimmäinen vakavana, mutta kuitenkin
ilman eletyn mielenliikutuksen tuottamia ulkonaisia merkkejä.
"Mitä", huudahti prinssi, "eikö Botho ole vielä täällä? Minä luulin,
että hän palaisi viidentenätoista."
"Kenties ystävät ovat pitäneet hänet luonaan yhden päivän kauemmin
Hampurissa", vastasi kreivitär.
"Onko teidän ylhäisyytenne tehnyt hauskan retken?" kysyi Dorothea.
"Niin hauskan kuin ilman naisia ylimalkaan on mahdollista; kun
kreivitär jätti meidät ja Konstanze-neiti seurasi häntä, päätimme
pistäytyä merellä. Saadaksemme kuitenkin sitä ennen ainakin silmillemme
jonkun kauniin silmäparin tuottamaa lohdutusta", kertoi prinssi
leikillisellä äänellä, "menimme jalkaisin Pantinin huvilaan. Mutta me
emme voineet muuta kuin jättää sinne käyntikorttimme, sillä armollinen
rouva oli poissa — tänään Lyybekissä", sanoi palvelija. "Mutta kuinka
jaksaa nuori kreivitär?"
Ja Günther, joka oli Beatrixin suhteen noudattanut tuskallista
vaikenemista myöskin prinssiin nähden, päätti taaskin kreivittären
rauhallisesta vastauksesta, ettei tällä ollut aavistustakaan siitä,
mitä oli tapahtunut.
Prinssi Leopold katsoi kelloa.
"Beulwitzinkin pitäisi jo olla täällä. Olette kai lähettäneet vaunut
lautalle?"
Jack rohkeni vastata, että vierasta vastaan lähetetyt vaunut ajoivat
juuri pihaan.
Kreivitär ponnahti ylös hänelle peräti tavattomalla vilkkaudella. "Se
on hauskaa, sepä on..."
Hänen annettiin yksinään mennä tulevaa vastaan. He kohtasivat toisensa
ensimmäisessä huoneessa käytävän päässä, katosta riippuvan lampun alla.
He ojensivat toisilleen kätensä ja olivat molemmat ääneti. Silloin
kun he olivat viimeksi nähneet toisensa, oli kreivitär ollut kaunis,
itsetietoinen tyttö, Beulwitz ujo, kaksikymmentäyksi-vuotias
nuorukainen. Siitä oli kulunut enemmän kuin kaksikymmentäneljä
vuotta, ja kuitenkin tunsi Beulwitz jälleen tuon yhä vielä kauniin
naisen piirteistä nuoruutensa rakastetun piirteet. Mutta hän, hän oli
aikaisin vanhentunut ja silti tullut tavattoman viehättäväksi mieheksi.
Mutta ei — oikeastaan ei vanhentunut. Vain vaaleanharmaan otsan yli
suortuva tukka teki sen vaikutuksen. Kirkkaat silmät, mustat viikset
hyväntahtoisen suun ympärillä puhuivat nuoruudesta.
Omituista! Vuosikausiin he eivät olleet kuulleet toisistaan mitään,
tuskin toisistaan puhuneet, ja nyt tuntui äkkiä kreivittärestä, kuin
hän olisi ajatellut paljon, aina, yksinomaan tuota miestä. Kuin hän
olisi ollut poissa kaksikymmentä neljä vuotta liian kauan.
"Fritz", sanoi hän, ja Beulwitz vain "Sophia".
Sitten hän tarjosi kreivittärelle käsivartensa ja astui hänen kanssaan
valaistujen huoneitten läpi.
Oh, ajatteli kreivitär onnellisena, nyt tulee kaikki taas hyväksi.
Huomenna voin puhua hänelle huolistani, ja hän poistaa ne.
Myöskin Dorotheaan ja Güntheriin vaikutti valtavasti tuon miehen
ilmestyminen, miehen, joka ei ollenkaan muistuttanut veljeään majuria.
Ja prinssi näytti iloitsevan sydämensä pohjasta, saadessaan jälleen
kasvattajansa ja ystävänsä luokseen. Lapsellisella kiintymyksellä, joka
itse Güntheristäkin tuntui kauniilta, syleili prinssi miestä, joka
kaksitoista vuotta oli ollut hänen erottamaton ystävänsä.
Iloisesti jutellen käytiin illallispöytään. Vain silloin kuin
Beulwitz kysyi talon tytöstä, tuli hetkeksi tuskallinen vaitiolo.
Beulwitz kertoi vahvasti värittäen matkakokemuksista, joita hänellä
oli ollut, ja kreivitär ihmetteli monta kertaa, miten vähäpätöisinä
hän näytti ihmisiä ja asioita pitävän. Lopulta kertoi hän myös, että
hän oli Lyybekissä nähnyt erään seikkailevan pariskunnan ja pannut
merkille, että sattuma vei hänet samana päivänä kolme keltaa heidän
läheisyyteensä. Ensiksi raatihuoneen ravintolassa, missä pariskunta oli
nauttinut aamiaista hienojen ihmisten tavoin; sitten Mariankirkossa,
missä hän vastoin tahtoaan oli tullut nähneeksi, miten nuorukainen
kihlasi kalpean, kauniin, mutta jo hiukkasen lakastuneelta näyttävän
naisen ja kutsui tätä juhlallisesti morsiamekseen; lopuksi illalla
asemalla, missä nuori ritarimme saattoi naisen vaunuun ja suuteli
hellästi hänen käsineitään.
"Ne olivat hienot, keltaisenruskeat hansikkaat Marseillesta,
korkeintaan kuuden numeron", päätteli Beulwitz leikkisästi, "ja lyön
vetoa, että ne verhosivat mitä kapeinta valkoista kättä. Kun nainen
sitten Travemündessä katosi minulta jäljettömiin, niin en voinut
tietää, menikö hän siellä johonkin hotelliin, vai nousiko hän vaunuihin
tai juuri Travemünden kohdalla pysähtyvään Pietarin junaan. Täällä
maan yksinäisyydessä ei sellainen kukkanen voi mitenkään kasvaa eikä
kotiutua. Hänessä oli jotakin eriskummallista lumoa, joka on niille
naisille ominaista, jotka tänään vielä kukoistavat, tietäen huomenna
lakastuvansa. Lumoa, joka hurmaa kuin jasmiinien tuoksu illalla."
Ei kreivitär eikä kukaan muukaan uskaltanut kysellä lähemmin naisesta,
saatikka sitten hänen seuralaisensa ulkonäöstä.
Erottiin aikaisin; Beulwitz poistui prinssin seurassa.
Kreivitär taisteli tyttärensä huoneen oven takana kovan taistelun:
hän kuuli sisältä valitusta ja itkua ja niiden välillä kärsivällisen
nuoren äänen, joka koetti kärsivää lohduttaa. Mutta vielä voitti kylmä
ylpeys äidin huolestuneen sydämen, ja päättävin askelin meni kreivitär
omaan huoneeseensa, alkaakseen rauhattoman yön. Hän moitti Luojaa, jota
hän rukoili uskovaisin sydämin, siitä, että tämä oli antanut hänen
sydämelleen ansaitsemattomia suruja.