VIII.

Günther v. Schmettau lähti heti, kun pataljoona oli jälleen asettunut

Wandsbeckiin, lomalleen. Hän kieltäytyi ottamasta osaa illallisiin,

jotka Botho ja muutamat muut eroavat yksivuotiset hommasivat eräiden

tuttujen hampurilaisten herrojen kanssa. Hän ei saanut yhtään rauhaa

niinkauan kuin tiesi Beatrixin olevan yksinomaan prinssin seurassa.

Illalla syyskuun neljäntenätoista päivänä hän saapui takaisin

Allmersdorfiin, josta oli lähtenyt kahdentenatoista.

Kreivitär ja Dorothea ottivat hänet vastaan ystävällisemmin kuin

koskaan ennen. Toinen oli iloinen, että Beatrix nyt voi ottaa mukaansa

kolmannen huviratsastuksille; toinen taas piti Güntheriä, siksi

kunnes Botho palaisi, erikoisena ritarinaan. Vieläpä Konstanzekin

iloitsi, sillä hän ajatteli, että Günther joka tapauksessa voisi

tehdä vieraskäynnin paroonitar Pantinin luo, ja että hän näin ollen

voisi mennä mukaan, tai ainakin kuulla Lydiasta jotain. Tyttöparan

ajatuksissa ei ollut enää mitään muuta kuin Botho ja Lydia ja Lydia

ja Botho. Hänen aivoissaan risteili mitä ihmeellisimpiä suunnitelmia,

miten hän voisi auttaa Bothon hänen onneensa, ajatuksia, jotka hän

niiden mahdottomuuden takia karkoitti lopulta huokaisten mielestänsä.

Mutta jokaisessa keskustelussa kreivittären ja Dorothean kanssa koetti

hän suunnata puheen Lydiaan, saadakseen ylistää tämän hyviä puolia.

Mutta Beatrix ja prinssi Leopold huomasivat vain ohimennen Güntherin

paluun. He tervehtivät häntä pintapuolisen-ystävällisesti. Kauhukseen

huomasi Günther, että molemmat olivat aivan kuin kuumeessa! Oliko

kreivitär sokea? Tai tahtoiko hän sellainen olla, koska prinssi Leopold

oli tämän näytelmän sankarina?

Ah, kreivitär huomasi hyvin kaiken. Hän huomasi sen surukseen. Mutta

hän vain yhä hymyili rauhallisesti ja ajatteli: Beatrix on minun

tyttäreni. Se merkitsi kreivittärelle: Beatrix ei toden tullen

kuuntelisi intohimon vaan järjen ääntä. Mutta Günther näki terävämmin

kuin kreivitär; hän näki, että se, jos se ei vielä ollut tapahtunut,

uhkasi joka hetki tapahtua ja että hänen tulonsa kentiesi jouduttaisi

katastroofia.

Seuraavana aamuna söi Dorothea-neiti, kuten niin usein ennenkin,

aamiaisen omassa kamarissaan, kun taas kreivitär viipyi erään tärkeän

keskustelun takia tilanhoitajan kanssa työhuoneessaan —, seuraavana

aamuna olivat Beatrix ja Konstanze prinssin ja Güntherin kanssa

kokoontuneet ruokasaliin neuvottelemaan päivän ohjelmasta.

"Teidän Ylhäisyytenne lausui eilen illalla pitävänsä kovin

purjehtimisesta, tietenkin ilman naisia... Minä olen käytettävissänne",

sanoi Günther.

Hän tahtoo erottaa minut Beatrixista, ajatteli prinssi, ja Beatrix oli

sangen rauhaton.

"Pelatkaamme mieluummin lawntennistä", huudahti hän.

Prinssi Leopold ymmärsi heti yskän, ja ilakoiden menivät kaikki neljä

puistoon.

Oltiin juuri alkamassa, kun Konstanze muisti, että hän oli jotain

unohtanut. Hän pyysi anteeksi ja juoksi pois.

"Näin aina käy", nauroi prinssi; "kun tahdotaan alkaa, on joku vielä

jotakin unohtanut. Ajatelkaamme sukkelaan, eikö meilläkin olisi vielä

jotain toimitettavaa."

"Minä kuulun niihin ihmisiin, jotka eivät milloinkaan unohda mitään",

huusi Beatrix leikkisästi, "ja siitä yksinkertaisesta syystä, että

minulla ei vielä ole mitään velvollisuuksia."

"Mutta minä — tuhattulimmaista — minä olen unohtanut kirjoituspöytäni

avaimen pöydälle", huusi prinssi Leopold ja kopeloi taskujaan.

"Jos sallitte, niin minä..." virkkoi Günther hieman vastahakoisesti.

"Olkaa hyvä, rakas Schmettau."

Günther meni; prinssi ja Beatrix olivat kahden kesken.

Prinssi nauroi taas.

"Te näette, kreivitär, että minulla on näyttelijän lahjat! Sillä onhan

itse asiassa äärettömän samantekevää, onko kirjoituspöydän avain

taskussani tai kamaripalvelijallani. Pöytä on typö tyhjä."

"Günther raukka! Miksi sitten lähetitte hänet pois?"

"Rangaistakseni häntä siitä, että hänen väliintulonsa lopetti

kahdenkeskisen seurustelumme, ja voidakseni vihdoin, vihdoinkin

suudella kättänne ilman todistajia."

Sen sanottuaan tarttui hän Beatrixin käteen ja vei kylmät, pienet

sormet huulilleen ja suuteli jokaista erikseen. Tyttö katsoi häneen

avuttomana.

"Sanokaa minulle, Beatrix", sanoi prinssi pitäen Beatrixin kättä

rintaansa vasten, "mikä teistä oikeastaan on kelpo Schmettaussa

mielenkiintoista? Hänen ruskahtava hipiänsäkö, vai hänen mustat

viiksensäkö, vai hänen ruskeat silmänsä? Tosin hän näyttää

italialaiselta, mutta minä pelkään, että se on kaikki pelkkää maalia.

Sisällä on kaikki sävyisää kuin pohjoisen taivaamme ilmasto."

"Mielenkiintoinen?" sanoi Beatrix, yrittäen luonnollisesti hymyillä,

"mielenkiintoinenko? Ah ei, sitä hän ei ole; Günther on kauhistuttavan

moitteeton ihminen. Kadettikoulussa oli hänellä parhaimmat todistukset,

loma-ajoillaan meillä hillitsee hän Bothoa ja minua kaikenlaisista

hullutuksista; luutnantiksi tultuaan ei hän ole tehnyt edes velkaakaan,

eikä rakastu kehenkään muuhun kuin..."

Hän pysähtyi ja nieli sanan "minuun".

Hänestä tulee kerran oivallinen aviomies, koska hän ei osaa ollenkaan

liehakoida, tuumi prinssi ja otti tytön toisenkin käden.

"Ja te, Beatrix — te rakastatte tavallisuudesta poikkeavaa, suurta,

intohimoista. Eikö niin?"

Beatrix tunsi tajuntansa hämärtyvän. Hän tiesi, että nyt, nyt koitti

hänen elämänsä ratkaiseva hetki. Hän unohti äidin, Güntherin, koko

maailman, ja tuskan sekaisella riemulla ja hämmästyksellä hän ajatteli,

että prinssi tunnustaisi nyt hänelle rakkautensa. Hän katsoi prinssiin

— vaieten; prinssi näki hänen katseestaan, että tyttö oli häntä vastaan

aseeton, että hänen sanansa vaikuttaisivat nyt tyttöön.

"Beatrix", kuiskasi hän, "te olette minulle hyvä, tiedän sen. Ja minä

— oh — jos te tietäisitte, miten teitä rakastan — kaikkien maailman

säyseiden luutnanttien uhallakin."

Hän veti tytön puoleensa, aivan lähelle ja suuteli hänen silmiään,

hänen suutansa. Ja Beatrix vapisi ja salli sen tapahtua...

"Ja eikö totta", jatkoi prinssi, "luvatkaa minulle yksi seikka! Älköön

aika eikä mikään etäisyys saako meitä unohtamaan tätä hetkeä. Minähän

en ole oma herrani — ja kun minut jonakin päivänä... velvollisuus

pakottaa... menemään naimisiin... Te tulette uskomaan minun

rakkauteeni, te tulette — —."

Beatrix hätkähti. Suu auki ja silmät suurina tuijotti hän prinssiä.

Ja sitten pääsi hänen huuliltaan katkera, katkera naurahdus...

Herran tähden, ajatteli prinssi Leopold vastenmielisesti, tyttö ei näy

saavan lainkaan päähänsä sitä, että minä hänet nain.

"Mitä sitten?" huudahti Beatrix äänekkäästi, "minkä takia pyydätte

anteeksi? Toivotan onnea teidän avioliitollenne. Minä — minä menen myös

naimisiin, sillä minä rakastan — rakastan..."

Beatrixista tuntui kuin hän tulisi hulluksi. Hänen ajatuksensa eivät

pysyneet koossa. Tänä hirveänä hetkenä tuli Günther takaisin. Beatrixin

päähän pälkähti pelastava ajatus: hän tahtoi saada sanomattoman, täysin

tyydyttävän hyvityksen.

"Tässä, teidän ylhäisyytenne", sanoi hän ivallisin katsein, "tässä minä

esitän teille sulhaseni!"

Prinssi nauroi hämillään. Pohjimmaltansa hän iloitsi, että näytös

näytti saavan näin mukavan lopun.

Günther oli valahtanut kalpeaksi. Mutta ihmeteltävällä

itsensähillitsemistaidosta johtuneella lujuudella hän sanoi:

"Beatrix on sangen ajattelematon, kun ilmoittaa teidän ylhäisyydellenne

salaisuuden, joka syistä, jotka eivät kuulu tähän, pitäisi olla salassa

itse kreivittäreltäkin samoin kuin koko maailmalta."

"Rauhoittukaa, rakas Schmettau! Rakkautenne salaisuus on minun takanani

varmassa tallessa. Mutta toivottavasti sallitte minun toivottaa

sydämestäni onnea teille ja teidän neiti morsiamellenne."

Günther kumarsi; prinssi suuteli muodon vuoksi Beatrixin kättä.

"Kas niin", huudahti Konstanze, joka juuri syöksähti paikalle, "nyt

voimme alkaa!"

"Tämä on oikein vastuksien peli", sanoi Beatrix vaivaloisesti. "Minä

sain yhtäkkiä sellaisen päänkivistyksen, että minun täytyy lähteä pois.

Günther on ehkä hyvä ja vie minut sisään."

Günther ojensi hänelle käsivartensa. He olivat nyt yksinään puiston

tiheiden pensaikkojen keskellä. Vaieten he astuivat vierekkäin; Beatrix

lyijynraskain askelin. Hän odotti, että Günther kysyisi, mitä hänen

ja prinssin välillä oli tapahtunut, tai että tämä ottaisi hänet —

morsiamensa — syliinsä ja suutelisi häntä. Samoja huulia, joita prinssi

vastikään oli koskettanut! Mutta sitä, mikä todella tapahtui, sitä hän

ei aavistanut.

Kun oli tultu sille paikalle, joka oli linnan parvekkeen takana,

pysähtyi Günther. Hän oli tointunut. Hän puhui kovalla, lujalla äänellä:

"Tuossa linnassa, siellä minä olen kaikki saanut, mitä köyhä,

koditon orpopoika voi maailmassa toivoa. Minä rakastan sinun äitiäsi

ja veljeäsi enemmän kuin olisin omaa äitiäni ja veljeäni voinut

rakastaa, sillä mitä minä täällä olen saanut vastaanottaa, se ei

ole johtunut veriheimolaisuuden tuottamasta velvollisuudesta. Olen

saanut kaikki vapaasta hyvyydestä. Olen valmis uhraamaan henkeni

äitisi ja hänen kotinsa puolesta. Ja sinua, Beatrix, sinua... minä

rakastin vielä toisenlaisella rakkaudella. Sinä tiedät sen. Ja sen

vuoksi saatoin sinunkin puolestasi uhrata elämäni, jos se olisi ollut

tarpeellista sinun rauhallesi, sinun onnellesi. Mutta kunniatani en

uhraa kenellekään, en edes tämän perheen jäsenellekään. Kostaaksesi

prinssiltä saamasi kauhean nöyryytyksen, esitit minut sulhasenasi. Minä

kysyn, enkä kysy: minkälainen nöyryytys se oli, miten oli mahdollista,

että hän saattoi tehdä sellaista? Minä antauduin aseeksesi hetkellä,

jolloin en voinut hänen edessään ottaa sinua valheesta kiinni. Mutta

nyt minä sanon sinulle: Minä kannan keisarini takkia ja tunnen itseni

tasa-arvoiseksi kaikkien maailman prinssien kanssa. Minä en ole aikonut

antaa en miesten yhtä vähän kuin naistenkaan solvata kunniani puhdasta

vaakunaa. Unohda, että kerran sinua pyysin äidiltäsi!"

Beatrix oli häntä kuunnellut kauhistuen, hämmästyen. Nyt oli hän

lopettanut. Beatrix kiljahti, peitti kasvot käsiinsä, ja sitten, kuin

rajun tuskan valtaamana, juoksi linnaan.

Günther palasi kalpeana, kuitenkin täysin rauhallisena, prinssin ja

Konstanzen luo.

Kreivitär istui vielä talouskirjansa ääressä ja laski, kun Beatrix

ääneensä itkien syöksyi huoneeseen.

"Mitä on tapahtunut, lapsi?"

"Tahdon kuolla, tahdon kuolla!" huusi Beatrix ja kätki kasvonsa yhä

syvemmälle.

Ensimmäisen kerran elämässä sattui kreivittärelle, että hänen

rauhallinen verensä pelokkaasti kuohahti. Hän tarttui lujin ottein

tytön hartioihin.

"Onko prinssi syypää kyyneleihisi?"

Ikionnelliset · 第 12 / 18 题