Günther v. Schmettau lähti heti, kun pataljoona oli jälleen asettunut
Wandsbeckiin, lomalleen. Hän kieltäytyi ottamasta osaa illallisiin,
jotka Botho ja muutamat muut eroavat yksivuotiset hommasivat eräiden
tuttujen hampurilaisten herrojen kanssa. Hän ei saanut yhtään rauhaa
niinkauan kuin tiesi Beatrixin olevan yksinomaan prinssin seurassa.
Illalla syyskuun neljäntenätoista päivänä hän saapui takaisin
Allmersdorfiin, josta oli lähtenyt kahdentenatoista.
Kreivitär ja Dorothea ottivat hänet vastaan ystävällisemmin kuin
koskaan ennen. Toinen oli iloinen, että Beatrix nyt voi ottaa mukaansa
kolmannen huviratsastuksille; toinen taas piti Güntheriä, siksi
kunnes Botho palaisi, erikoisena ritarinaan. Vieläpä Konstanzekin
iloitsi, sillä hän ajatteli, että Günther joka tapauksessa voisi
tehdä vieraskäynnin paroonitar Pantinin luo, ja että hän näin ollen
voisi mennä mukaan, tai ainakin kuulla Lydiasta jotain. Tyttöparan
ajatuksissa ei ollut enää mitään muuta kuin Botho ja Lydia ja Lydia
ja Botho. Hänen aivoissaan risteili mitä ihmeellisimpiä suunnitelmia,
miten hän voisi auttaa Bothon hänen onneensa, ajatuksia, jotka hän
niiden mahdottomuuden takia karkoitti lopulta huokaisten mielestänsä.
Mutta jokaisessa keskustelussa kreivittären ja Dorothean kanssa koetti
hän suunnata puheen Lydiaan, saadakseen ylistää tämän hyviä puolia.
Mutta Beatrix ja prinssi Leopold huomasivat vain ohimennen Güntherin
paluun. He tervehtivät häntä pintapuolisen-ystävällisesti. Kauhukseen
huomasi Günther, että molemmat olivat aivan kuin kuumeessa! Oliko
kreivitär sokea? Tai tahtoiko hän sellainen olla, koska prinssi Leopold
oli tämän näytelmän sankarina?
Ah, kreivitär huomasi hyvin kaiken. Hän huomasi sen surukseen. Mutta
hän vain yhä hymyili rauhallisesti ja ajatteli: Beatrix on minun
tyttäreni. Se merkitsi kreivittärelle: Beatrix ei toden tullen
kuuntelisi intohimon vaan järjen ääntä. Mutta Günther näki terävämmin
kuin kreivitär; hän näki, että se, jos se ei vielä ollut tapahtunut,
uhkasi joka hetki tapahtua ja että hänen tulonsa kentiesi jouduttaisi
katastroofia.
Seuraavana aamuna söi Dorothea-neiti, kuten niin usein ennenkin,
aamiaisen omassa kamarissaan, kun taas kreivitär viipyi erään tärkeän
keskustelun takia tilanhoitajan kanssa työhuoneessaan —, seuraavana
aamuna olivat Beatrix ja Konstanze prinssin ja Güntherin kanssa
kokoontuneet ruokasaliin neuvottelemaan päivän ohjelmasta.
"Teidän Ylhäisyytenne lausui eilen illalla pitävänsä kovin
purjehtimisesta, tietenkin ilman naisia... Minä olen käytettävissänne",
sanoi Günther.
Hän tahtoo erottaa minut Beatrixista, ajatteli prinssi, ja Beatrix oli
sangen rauhaton.
"Pelatkaamme mieluummin lawntennistä", huudahti hän.
Prinssi Leopold ymmärsi heti yskän, ja ilakoiden menivät kaikki neljä
puistoon.
Oltiin juuri alkamassa, kun Konstanze muisti, että hän oli jotain
unohtanut. Hän pyysi anteeksi ja juoksi pois.
"Näin aina käy", nauroi prinssi; "kun tahdotaan alkaa, on joku vielä
jotakin unohtanut. Ajatelkaamme sukkelaan, eikö meilläkin olisi vielä
jotain toimitettavaa."
"Minä kuulun niihin ihmisiin, jotka eivät milloinkaan unohda mitään",
huusi Beatrix leikkisästi, "ja siitä yksinkertaisesta syystä, että
minulla ei vielä ole mitään velvollisuuksia."
"Mutta minä — tuhattulimmaista — minä olen unohtanut kirjoituspöytäni
avaimen pöydälle", huusi prinssi Leopold ja kopeloi taskujaan.
"Jos sallitte, niin minä..." virkkoi Günther hieman vastahakoisesti.
"Olkaa hyvä, rakas Schmettau."
Günther meni; prinssi ja Beatrix olivat kahden kesken.
Prinssi nauroi taas.
"Te näette, kreivitär, että minulla on näyttelijän lahjat! Sillä onhan
itse asiassa äärettömän samantekevää, onko kirjoituspöydän avain
taskussani tai kamaripalvelijallani. Pöytä on typö tyhjä."
"Günther raukka! Miksi sitten lähetitte hänet pois?"
"Rangaistakseni häntä siitä, että hänen väliintulonsa lopetti
kahdenkeskisen seurustelumme, ja voidakseni vihdoin, vihdoinkin
suudella kättänne ilman todistajia."
Sen sanottuaan tarttui hän Beatrixin käteen ja vei kylmät, pienet
sormet huulilleen ja suuteli jokaista erikseen. Tyttö katsoi häneen
avuttomana.
"Sanokaa minulle, Beatrix", sanoi prinssi pitäen Beatrixin kättä
rintaansa vasten, "mikä teistä oikeastaan on kelpo Schmettaussa
mielenkiintoista? Hänen ruskahtava hipiänsäkö, vai hänen mustat
viiksensäkö, vai hänen ruskeat silmänsä? Tosin hän näyttää
italialaiselta, mutta minä pelkään, että se on kaikki pelkkää maalia.
Sisällä on kaikki sävyisää kuin pohjoisen taivaamme ilmasto."
"Mielenkiintoinen?" sanoi Beatrix, yrittäen luonnollisesti hymyillä,
"mielenkiintoinenko? Ah ei, sitä hän ei ole; Günther on kauhistuttavan
moitteeton ihminen. Kadettikoulussa oli hänellä parhaimmat todistukset,
loma-ajoillaan meillä hillitsee hän Bothoa ja minua kaikenlaisista
hullutuksista; luutnantiksi tultuaan ei hän ole tehnyt edes velkaakaan,
eikä rakastu kehenkään muuhun kuin..."
Hän pysähtyi ja nieli sanan "minuun".
Hänestä tulee kerran oivallinen aviomies, koska hän ei osaa ollenkaan
liehakoida, tuumi prinssi ja otti tytön toisenkin käden.
"Ja te, Beatrix — te rakastatte tavallisuudesta poikkeavaa, suurta,
intohimoista. Eikö niin?"
Beatrix tunsi tajuntansa hämärtyvän. Hän tiesi, että nyt, nyt koitti
hänen elämänsä ratkaiseva hetki. Hän unohti äidin, Güntherin, koko
maailman, ja tuskan sekaisella riemulla ja hämmästyksellä hän ajatteli,
että prinssi tunnustaisi nyt hänelle rakkautensa. Hän katsoi prinssiin
— vaieten; prinssi näki hänen katseestaan, että tyttö oli häntä vastaan
aseeton, että hänen sanansa vaikuttaisivat nyt tyttöön.
"Beatrix", kuiskasi hän, "te olette minulle hyvä, tiedän sen. Ja minä
— oh — jos te tietäisitte, miten teitä rakastan — kaikkien maailman
säyseiden luutnanttien uhallakin."
Hän veti tytön puoleensa, aivan lähelle ja suuteli hänen silmiään,
hänen suutansa. Ja Beatrix vapisi ja salli sen tapahtua...
"Ja eikö totta", jatkoi prinssi, "luvatkaa minulle yksi seikka! Älköön
aika eikä mikään etäisyys saako meitä unohtamaan tätä hetkeä. Minähän
en ole oma herrani — ja kun minut jonakin päivänä... velvollisuus
pakottaa... menemään naimisiin... Te tulette uskomaan minun
rakkauteeni, te tulette — —."
Beatrix hätkähti. Suu auki ja silmät suurina tuijotti hän prinssiä.
Ja sitten pääsi hänen huuliltaan katkera, katkera naurahdus...
Herran tähden, ajatteli prinssi Leopold vastenmielisesti, tyttö ei näy
saavan lainkaan päähänsä sitä, että minä hänet nain.
"Mitä sitten?" huudahti Beatrix äänekkäästi, "minkä takia pyydätte
anteeksi? Toivotan onnea teidän avioliitollenne. Minä — minä menen myös
naimisiin, sillä minä rakastan — rakastan..."
Beatrixista tuntui kuin hän tulisi hulluksi. Hänen ajatuksensa eivät
pysyneet koossa. Tänä hirveänä hetkenä tuli Günther takaisin. Beatrixin
päähän pälkähti pelastava ajatus: hän tahtoi saada sanomattoman, täysin
tyydyttävän hyvityksen.
"Tässä, teidän ylhäisyytenne", sanoi hän ivallisin katsein, "tässä minä
esitän teille sulhaseni!"
Prinssi nauroi hämillään. Pohjimmaltansa hän iloitsi, että näytös
näytti saavan näin mukavan lopun.
Günther oli valahtanut kalpeaksi. Mutta ihmeteltävällä
itsensähillitsemistaidosta johtuneella lujuudella hän sanoi:
"Beatrix on sangen ajattelematon, kun ilmoittaa teidän ylhäisyydellenne
salaisuuden, joka syistä, jotka eivät kuulu tähän, pitäisi olla salassa
itse kreivittäreltäkin samoin kuin koko maailmalta."
"Rauhoittukaa, rakas Schmettau! Rakkautenne salaisuus on minun takanani
varmassa tallessa. Mutta toivottavasti sallitte minun toivottaa
sydämestäni onnea teille ja teidän neiti morsiamellenne."
Günther kumarsi; prinssi suuteli muodon vuoksi Beatrixin kättä.
"Kas niin", huudahti Konstanze, joka juuri syöksähti paikalle, "nyt
voimme alkaa!"
"Tämä on oikein vastuksien peli", sanoi Beatrix vaivaloisesti. "Minä
sain yhtäkkiä sellaisen päänkivistyksen, että minun täytyy lähteä pois.
Günther on ehkä hyvä ja vie minut sisään."
Günther ojensi hänelle käsivartensa. He olivat nyt yksinään puiston
tiheiden pensaikkojen keskellä. Vaieten he astuivat vierekkäin; Beatrix
lyijynraskain askelin. Hän odotti, että Günther kysyisi, mitä hänen
ja prinssin välillä oli tapahtunut, tai että tämä ottaisi hänet —
morsiamensa — syliinsä ja suutelisi häntä. Samoja huulia, joita prinssi
vastikään oli koskettanut! Mutta sitä, mikä todella tapahtui, sitä hän
ei aavistanut.
Kun oli tultu sille paikalle, joka oli linnan parvekkeen takana,
pysähtyi Günther. Hän oli tointunut. Hän puhui kovalla, lujalla äänellä:
"Tuossa linnassa, siellä minä olen kaikki saanut, mitä köyhä,
koditon orpopoika voi maailmassa toivoa. Minä rakastan sinun äitiäsi
ja veljeäsi enemmän kuin olisin omaa äitiäni ja veljeäni voinut
rakastaa, sillä mitä minä täällä olen saanut vastaanottaa, se ei
ole johtunut veriheimolaisuuden tuottamasta velvollisuudesta. Olen
saanut kaikki vapaasta hyvyydestä. Olen valmis uhraamaan henkeni
äitisi ja hänen kotinsa puolesta. Ja sinua, Beatrix, sinua... minä
rakastin vielä toisenlaisella rakkaudella. Sinä tiedät sen. Ja sen
vuoksi saatoin sinunkin puolestasi uhrata elämäni, jos se olisi ollut
tarpeellista sinun rauhallesi, sinun onnellesi. Mutta kunniatani en
uhraa kenellekään, en edes tämän perheen jäsenellekään. Kostaaksesi
prinssiltä saamasi kauhean nöyryytyksen, esitit minut sulhasenasi. Minä
kysyn, enkä kysy: minkälainen nöyryytys se oli, miten oli mahdollista,
että hän saattoi tehdä sellaista? Minä antauduin aseeksesi hetkellä,
jolloin en voinut hänen edessään ottaa sinua valheesta kiinni. Mutta
nyt minä sanon sinulle: Minä kannan keisarini takkia ja tunnen itseni
tasa-arvoiseksi kaikkien maailman prinssien kanssa. Minä en ole aikonut
antaa en miesten yhtä vähän kuin naistenkaan solvata kunniani puhdasta
vaakunaa. Unohda, että kerran sinua pyysin äidiltäsi!"
Beatrix oli häntä kuunnellut kauhistuen, hämmästyen. Nyt oli hän
lopettanut. Beatrix kiljahti, peitti kasvot käsiinsä, ja sitten, kuin
rajun tuskan valtaamana, juoksi linnaan.
Günther palasi kalpeana, kuitenkin täysin rauhallisena, prinssin ja
Konstanzen luo.
Kreivitär istui vielä talouskirjansa ääressä ja laski, kun Beatrix
ääneensä itkien syöksyi huoneeseen.
"Mitä on tapahtunut, lapsi?"
"Tahdon kuolla, tahdon kuolla!" huusi Beatrix ja kätki kasvonsa yhä
syvemmälle.
Ensimmäisen kerran elämässä sattui kreivittärelle, että hänen
rauhallinen verensä pelokkaasti kuohahti. Hän tarttui lujin ottein
tytön hartioihin.
"Onko prinssi syypää kyyneleihisi?"