Koko yön oli herkeämättä satanut. Vielä silloin kuin pataljoona marssi
maantietä pitkin ja hevosten kaviot räiskyttävät tiestä lionnutta
lokaa, vielä silloin valoivat viimeiset taivaan yli kiitävät pilvet
sotamiesten niskaan lyhyitä ja usein uudistuvia sadekuuroja.
Housujen lahkeet pistettyinä korkeisiin varsisaappaisiin, huonoimmat
hatut syvälle otsan yli painettuina ratsastivat Lobedan ja Günther
eskadroonansa sivulla. Frankenstein oli tullut heidän seuraansa
silläkin uhalla, että kuulisi Lobedanin mitä katalimmalla tavalla
häpäisevän hänen erosta johtuneita tuskiaan; mutta ratsastaa vaieten
ja yksinään eskadroonansa sotilaitten sivulla, jotka sateenkuurojen ja
pistävän auringonpaahteen vuorotellessa väsymättä lauloivat: "Pitääkö
mun sitten, pitääkö mun sitten, kaupunkiin", sitä hän ei kestänyt.
Siihen hän oli liian apealla mielellä.
Lobedan oli isällisen sääliväinen rakastuneen tuskaa kohtaan; mutta kun
hän kuuli tämän jo neljättä kertaa syvään ja äänekkäästi huokaavan,
sanoi hän:
"Älkää olko millännekään, Frankenstein. Tuollainen onneton rakkaus
pukee teitä niin saamarin hyvin. Minä kerron sen Hampurissa kaikille
nuorille naisille, ja onnenne täksi talveksi on taattu — pari tusinaa
Marioita, Liisoja ja Riikkoja ja niin edespäin korvaavat kirkkaasti
teille yhden Konstanzen."
"Hyvähän teidän on nauraa! Kreivitär on kutsunut teidät viettämään
lomanne Allmershofissa", sanoi Frankenstein, "mutta minä..."
"Miksi te ette ole osannut olla yhtä viehättävä?" tuumi Lobedan
olkapäitään kohauttaen; "me wandsbekeriläiset husaarit olemme
rakastettavuutemme takia suuressa maineessa, eikö totta... lempo
soikoon, Schmettau — siinäpä oli lätäkkö — etkö olisi voinut sen
kohdalla ratsastaa hieman siivommin? Sinä kai nukut vielä satulassasi?"
Allmershofissa tuli vieraitten mentyä puuhaa moneksi päiväksi. Kun
siihen aikaan, jolloin muulloin syötiin toinen aamiainen, ilmestyivät
huoneistaan nuoret neitoset, sitten Dorothea-neiti ja vihdoin prinssi,
oli kaikki jo siinä kunnossa, ettei huomannut vieraita olleenkaan.
Taivas oli kokonaan kirkastunut, ja Beatrix, joka vielä oli yhtä
hermostuneenvilkas kuin eilen, teki aamiaispöydässä senkin sata
ehdotusta päivää varten. Mentäisiinkö Travemündiin, missä huvikausi
muutoin päättyisi lähipäivinä, vai lähdettäisiinkö purjehtimaan tai
ratsastamaan.
Prinssi, joka oli herännyt täysin selvänä ja oli odottanut tapaavansa
naiset samassa tilassa, ihastui uudelleen Beatrixin loppumattomasta
eloisuudesta. Samoin kuin kylläiset ihmiset eivät tunne nälkää,
ei myöskään menestyksestään varmoissa ihmisissä ole minkäänlaista
joutavanpäiväisyyttä. Yksinkertaisen luonnollisesti otaksui prinssi,
että hän oli syynä Beatrixin iloon ja riemuun, ja että hän oli sen
vuoksi velvollinen osoittamaan omasta puolestaan mielenkiintoa tyttöä
kohtaan.
Kreivitär käytti tätä aamuhetkeä hyväkseen ja kyseli prinssi
Leopoldilta sen hovin lukemattomista henkilöistä ja oloista, jossa
hänkin oli tyttönä oleskellut. Prinssi kertoi kohteliaasti, ei
kuitenkaan ilman pilkallisia reunamuistutuksia, mikä seikka Beatrixista
jälleen näytti äärettömältä etevämmyyden merkiltä.
Sitten lausui prinssi Leopold haluavansa lähteä ratsastamaan; mutta kun
kreivitär ei ollut enää muutamiin vuosiin noussut hevosen selkään, eikä
Dorothea ollut milloinkaan ratsastanut, ja Konstanzen piti ensin se
taito oppia, niin ei kreivitär voinut muuta kuin suostua siihen, että
prinssi ja Beatrix kahden kesken ratsupalvelijan seuraamana lähtisivät
ratsastusretkelle. Sillä aikaa kuin Beatrix oli pukeutumassa, käänsi
kreivitär keskustelun eilisillan tanssiaisiin ja sanoi leikillisesti,
että herra v. Schmettau oli tuntenut oikeuksiensa syrjäytyneen.
Prinssin hämmästystä ilmaisevan kysymyksen johdosta selitti kreivitär,
että upseeri oli Beatrixin kosijoita. Prinssi älysi mitä hänelle sillä
tahdottiin sanoa. Mutta vaikutus oli kuitenkin päinvastainen. Nyt
vasta hänen mielenkiintonsa oikein heräsi. Että tuo pieni ilolintu
menisi naimisiin sen miehen kanssa, jonka hänen äitinsä oli hänelle
valinnut, oli selvä. Mutta että hän — Leopold — oli sitä ennen määrätty
näyttelemään tytön elämässä romaanisankarin osaa, oli hänelle myöskin
selvä. Ylimielisenä hän ajaa karautti Beatrixin kanssa linnanpihasta,
kreivittären katsellessa heidän jälkeensä rauhallisena ja tyytyväisenä.
Pantinin huvilaan oli vieraiden poistuttua tullut haudanhiljaisuus.
Lydia vietti koko aamupäivän tuskallisessa toimettomuudessa. Ei mitään
kirjettä, ei minkäänlaista jäähyväistervehdystä Botholta — ja tämä oli
kuitenkin luvannut hänelle kirjoittaa. Että Jack viisaudessaan ei ollut
tänään tuonut hänelle kirjettä, ei hän voinut aavistaa, huolimatta
Konstanzen varoituksesta. Vasta seuraavana päivänä toi hänelle muudan
maalaispoika kirjeen Botholta. Siinä ei ollut mitään päivämäärää, ja
vain lyhyt ilmoitus, että hän palaa kolmen päivän perästä taas kotiin.
Jos edes Konstanze olisi tullut hänen luokseen! Hän oli nuorta tyttöä
pyytänyt. Kun tämä ei tullut, katsoi Lydia sen johtuneeksi siitä, ettei
kreivitär ollut häntä päästänyt.
Kerran näki Lydia prinssin ja Beatrixin ratsastavan läheltä ohi; heidän
hevosensa astuivat hitaasti ja aivan vierekkäin, heidän keskustelunsa
näytti olevan heille tärkeämpää kuin ratsastaminen. Erään toisen
kerran, kun Lydia palvelijansa seuraamana käveli ulkona, kohtasi hän
Allmersien ajoneuvot. Kreivitär, joka istui niissä Beatrixin, Dorothean
ja prinssin kanssa, tervehti muodollisesti ja — niin, Lydia huomasi sen
selvästi — punastui hieman.
Hänen rauhattomuutensa muuttui tuskaksi. Hän ei voinut pysyä kotosalla.
Metsän halki käveli hän rannikolle. Tuima itätuuli huojutteli puiden
latvoja ja pani merenpinnan liikehtimään. Luonnottoman kuumaa kesää oli
elokuun lopulla seurannut kylmiä sadepäiviä, aikaisemmin kuin muulloin
kellastui lehti ja putosi maahan.
Lydia jäi seisomaan erään puunrungon nojaan ja katseli merenlahden yli
toista rantaa ja hiljaista pikkukaupunkia siellä. Miten vieraaksi hän
tunsi itsensä kaikelle elämälle ja sen ilmiöille. Ja tuolla toisella
puolella, noiden ahtaiden poroporvarillisten muurien takana, asui
kentiesi intohimo. Ketä se liikutti, jos hänen elämänsä kehittyi
hyväksi tai pahaksi, suureksi tai pieneksi? Kuka ylisti hänen onneaan,
ken valitti hänen kuolemaansa, kelle oli hänen kieltäytymisensä
esimerkkinä? Ei kellekään.
Unelmista, jotk' ei täyttyneet.
Onnesta, jot' emme nauttineet.
Mailma, jolle sai ne uhriksi panna,
Kiitost' ei, ei muistoakaan anna.
Kahleissa olevan uhma valtasi Lydian. Kiihkeä tahto tempasi hänet
kaikista esteistä huolimatta pakottamaan onnen puolelleen. Jos tuo
nuori elämä erotettaisiin hänen elämästään, olisi hän maailmassa
niin yksin kuin haaksirikkoinen yksinäisellä saarella. Äkkiä selveni
hänelle, miten hullua oli, että hän oli asettunut tänne, ikäänkuin
kreivillisen talon oven eteen, asumaan. Tosin se oli tapahtunut
Bothon toivomuksesta, joka tahtoi persoonallisen tuttavuuden avulla
suostutella äitiänsä tulevaan miniään. Mutta läheisestä kaupungistakin
olisi voinut varsin hyvin ylläpitää seurustelua. Kenties olisi
viisainta poistua jo tänään Allmershofin läheisyydestä. Talven
yksinäisyyden pelon varjolla kävisi muutto hyvin päinsä.
Tästä suunnitelmasta paroonitar sai uutta eloa. Hän meni kotiin ja
ilmoitti palvelijoilleen matkustavansa huomenna Lyybekkiin etsimään
talviasuntoa.
Ja niin hän sitten seuraavana aamuna lähtikin.
Lyybek on rakennettu kahden joen väliselle kukkulalle, jonka
puolivälistä, joka puolelta, haarautuvat kadut alas rantaan päin.
Niinpä näyttävät katot siellä olevan aivan kuin päällekkäin ladottuja,
ja niiden punaisten harjojen välistä ojentavat kirkkojen terävät,
tiiliset tornit valtavia käsivarsiaan taivasta kohti, parittain ja
yksitellen. Lydia tunsi italilaisten kirkkojen liikuttavan kauneuden ja
suuruuden. Sittenkin liikuttivat nuo korkeaviivaiset, punaisenharmaat
tornit omituisesti hänen mieltänsä. Ne olivat muistomerkkejä raaoilta
ja julmilta mutta silti mahtavilta ajoilta. Pohjoisesta tasankomaasta
kohosi teräväkulmaisia rakennuksia taivasta kohden, ne olivat siellä
seisoneet ennen vanhaan kansojen ympärillä tunnusmerkkeinä, turvan
antajina ja uhkauksina. Ja siellä missä nyt pitkin joen vartta kulkee
rautatie ylinäkymättömien lauta- ja puukasojen välitse, olivat kerran
pitkät linnavallit suojaamassa satamaa ja kaupunkia maalta päin
uhkaavaa vihollista vastaan.
Hitaasti vyöryi juna laajalle asemalle. Lydia nousi pois ja astui
asemasillan asfalttikäytävää pitkin aseman yläpäähän ja sieltä
portaita alas odotussaliin. Siellä, ihmisvilinässä, huomasi Lydia
äkkiä seisovansa Bothon edessä. He tuijottivat toisiinsa hetkisen
tyrmistyneinä. Mutta tämän kohtaamisen pelko ja seuraukset, jotka sillä
olisi voinut olla, vaihtuivat nopeasti suureksi iloksi.
"Oletko tullut minua vastaan?" kysyi Botho ihastuksissaan.
"En!" vastasi Lydia, "odotin sinua vasta huomenna. Tulin Lyybekkiin
etsiäkseni itselleni sopivaa talviasuntoa."
"Tahdotko pois luotani?"
"Varovaisuus käskee."
"Koska linnassa on jotain huomattu? Koska Konstanze meitä varoitti?
Etkö sitten käsitä, että ensi kuussa täytän kaksikymmentäkolme vuotta
ja olen silloin oma herrani? Antaa hänen vartioida meitä — sitä
enemmänhän on äitiä valmistettu."
Lydia vaikeni. Hän oli vaistomaisesti tarttunut Bothon käsivarteen, ja
niin poistuivat he yhdessä odotushuoneesta. Ulkona Lydia pysähtyi.
"Milloin juna menee Travemündeen — sinun on heti lähdettävä", sanoi hän
päättäväisesti.
"Se menee tuossa tuokiossa, sillä on kiireellisiä asioita", virkkoi
Botho hilpeästi. "Nyt me jäämme yhdessä tänne viettämään kauniin,
odottamattoman päivän ja astumme tänä iltana viimeiseen junaan.
Ajatteleppas — sinä ja minä kahdenkesken vieraiden ihmisten joukossa,
vieraassa kaupungissa — miten taivaallista! Minä kuvittelen, että me
olemme naimisissa."
"Olkoon niin sitten", huudahti Lydia, "minusta se on oikein!
Iloitkaamme kuin vangit, jotka ovat karanneet, kuin lapset luonnon
helmassa. Mutta yhdellä ehdolla: että minä palaan tänä iltana kotia,
mutta sinä vasta huomenaamulla."
Botho lupasi mitä toinen tahtoi. Heidät valtasi jonkinlainen
ylimielisyys, joka muistutti iloista päihtymystä.
Botho ehdotti, että ostettaisiin kaupungin kartta ja sen avulla
käytäisiin kirkoissa ja raatihuoneella, mutta sitä ennen syötäisiin
aamiainen raatihuoneen ravintolassa. Lydia suostui kaikkeen; ilakoiden
he kulkivat päästä päähän valtavien, pyöreitten Holstentor-tornien
välisen keskustan, kävelivät sillan yli Holsten katua ylöspäin ja
laskeutuivat sitten raatihuoneen holvikaarien alitse kuuluisaan
ravintolaan.
Harmaiden, kaltevien suippokaarien alla, keskellä jättiläismäistä
saliryhmää, istuivat he erään pöydän ääressä ja neuvottelivat
kaikenlaisia kokkapuheita lasketellen aamiaisestaan. Sitä, että he
vahtimestarin kuullen toisiansa sinuttelivat, eivät he lainkaan
huomanneet.
Jonkin pöydän ääressä heidän vieressään istui muudan herra, joka ehkä
siitä syystä, ettei hänellä ollut mitään erikoisempaa tekemistä,
katseli tarkkaavaisesti tuota iloista paria. Lydian ylhäinen
olento ja hänen näköjään nuoremman seuralaisensa rakastettava into
herättivät huomiota, vaikkakin he molemmat tietenkin käyttäytyivät
niin pidättyväisesti, kuin parhaimman seurapiirin henkilöiltä sopi
odottaakin.
Lopulta huomasi myöskin Lydia, että tuon vieraan katse kiintyi häneen
usein ja pitkäksi aikaa. Hän huomautti siitä Botholle, ja he lopettivat
nopeasti ateriansa.
Heidän mennessään raatihuoneen ravintolasta raatihuoneen vieressä
olevaan Mariankirkkoon sanoi Lydia:
"Minä en ole pitkään aikaan nähnyt niin kunnioitusta herättävää miestä.
Ellei hän olisi ollut aivan ilman seuraa, olisin pitänyt häntä jonakin
tuntemattomana matkustavana ruhtinaana. Tarmokkaan otsan yläpuolella
kaareutuvat valkoisen-harmaat suortuvat, kirkkaat haukansilmät
mustien kulmakarvojen alla, suora nenä, mustien viiksien ja valkoisen
tukan muodostama vastakohta — nämä kaikki tekivät pään melkein
maalaukselliseksi."
"Sinäpä olet häntä tarkasti katsellut!"
Lydia nauroi.
He saapuivat Mariankirkon avariin käytäviin. Aika, jolloin siellä
käy joukko vieraita nähdäkseen seitsemän vaaliruhtinaan kulkevan
Jeesuksen Kristuksen alttarin takana olevan kellon ohi, oli jo
ohitse. Vain sieltä täältä kuului jonkun yksinäisen katselijan
askeleita, joka katosi avariin huoneisiin. Keskipäivän aurinko kutoi
valoverkkojaan ikkunoiden lävitse ja loi kultaisia värisointuja
kirkon penkkien muodostamaan tumman-ruskeaan metsikköön. Holvimaiset
käytävät, jättimäiset pylväspilarit olivat valkoisella kalkilla
sivellyt; pilareissa riippui kuolleitten hengenmiesten muistokuvia:
kuvia, joista toiset esittivät itse hengenmiehiä ja joiden reunoissa
oli eriskummallisiin muotoihin ja väreihin sommiteltuja vaakuna- ja
vertauskuvallisia koristuksia. Botho ja Lydia seisoivat hiljaa kuvilla
kaunistetun kuorin alla ja vaipuivat nauttimaan korkeasta, pyhitetystä
huoneesta. Kirkon taustalla olivat urut, joiden suuri, kaunis julkisivu
täytti seinän kattoon saakka. Ja sieltä kuului nyt vienoa soittoa; joku
mahtoi ruveta harjoittelemaan. Kaikista äänistä, mitkä taide on oppinut
ottamaan soittimista ja kielistä, ei mikään kiehdo niin sielua kuin
urkujen ääni.
"Lydia", sanoi Botho ja otti häntä kädestä, "täällä Jumalan kasvojen
edessä lupaa minulle, että tahdot tulla vaimokseni, ja että et
koskaan anna äitini kärsiä, tehtäköönpä omaisteni puolelta välillemme
minkälaisia esteitä hyvänsä".
He olivat molemmat käyneet aivan kalpeiksi.
"Minä vannon sinulle", vastasi Lydia syvästi liikutettuna, "että tulen
vaimoksesi tai poistun maailmasta! Sinun rakkautesi ja se, että sinut
omistan, ovat minun elämäni."
"Ja äitini?" hätäili Botho, "sinä tiedät, että rakastan häntä
äärettömästi. Voitko sinäkin häntä rakastaa?"
"Ei milloinkaan", kuiskasi Lydia Bothon kättä puristaen, "ei
milloinkaan voi mitään tapahtua, mikä saisi minut unohtamaan, että hän
on _sinun äitisi_."
Lydia loi katseensa ylös. Hänen silmänsä olivat kyynelissä. Ja Botho
otti osaa hänen mielenliikutukseensa. Tänä juhlallisena ja puhtaana
hetkenä hän tunsi, että heidän sielunsa olivat yhtyneet yhdeksi. Oli
kuin joku näkymätön pappi olisi nyt uskonut Lydian hänen haltuunsa.
"Morsiameni!" sanoi hän ja suuteli hartaana kyyneleet hänen
silmistään. —
Kun he kääntyivät mennäkseen pois, huomasivat he ensimmäisen kuoria
kannattavan pilarin vieressä saman harmaahapsisen ja mustapartaisen
herrasmiehen, joka äskettäin raatihuoneen ravintolassa oli herättänyt
heidän huomiotaan. Mutta nyt ei mikään välikohtaus voinut horjuttaa
heidän sielujensa hiukkasta luottamusta. He astuivat ulos syksyiseen
auringonpaisteeseen rinnassaan keväänusko.