Ja päivä, jota pelolla ja vapistuksella oli odotettu, koitti vihdoin.
Niin Beatrix kuin Konstanzekaan eivät olleet edellisenä yönä silmäänsä
ummistaneet, yhtä vähän kuin Bothokaan tai Günther ja Frankenstein,
jotka olivat istuskelleet Bothon kamarissa melkein aamuun saakka.
Konstanze oli myöhään yöhön asti kirjoittanut äidillensä kirjettä
ja kertonut kaikki Allmershofin tapahtumat sekä sitten kuvaillut
seikkaperäisesti tanssipukujaan. Beatrix makasi tosin vuoteessa, mutta
kaikki hänen ajatuksensa harhailivat uteliaina prinssin ympärillä.
Hän oli Beatrixille sanansaattaja toisesta maailmasta! Vastoin hänen
tahtoaan pujahti tosin Günther v. Schmettaukin hänen ajatuksiinsa. Tuo
kysymys, jonka Schmettau oli hänelle tehnyt, nimittäin voisiko hän
kuvitella itselleen mitään kauniimpaa onnea, soi yhä hänen korvissaan.
Luutnantin ruskeat silmät lämpimine, sydämellisine ilmeineen katsoivat
nyt niin surullisina häneen. Hän karkoitti ne väkipakolla mielestään.
Sehän on mielettömyyttä, sanoi hän itselleen, luutnantti vain. Herran
tähden, jos Schmettau tulisi johonkin kasarmikaupunkiin! Ja siellä
saisi kaunomarssia tepastellen mielistellä päällystöä! Minä kerrassaan
kuolisin. Jos hän tahtoisi jättää sotapalveluksensa, sitten...
Mitä sitten? Sen pitemmälle eivät hänen ajatuksensa päässeet. Muutoin
Günther oli hänelle äskettäin nauranut, kun hän sanoi hänelle, että
hänen pitäisi erota sotaväestä ja elää Berliinissä hovissa. Sitä
hän tuskin voinee. Sellaista itsepäisyyttä! — Rahasta, köyhyydestä,
kaikista ulkonaisista olemassaolon kysymyksistä ei Beatrixilla ollut
pienintäkään aavistusta. Olihan äiti rikas. Mutta Schmettau ei
raaskinut luopua kirjavasta takistaan. Miten toista sentään onkaan
prinssin elämä. Ah, miten ihania päiviä sellainen voisikaan kerran
tarjota puolisolleen...
Tanssiaisten ja prinssin pyöriessä hänen päässään, unohti Beatrix
tyystin, että hän täytti huomenna kahdeksantoista vuotta, ja oli vallan
tyrmistyksissään ylösnoustessaan, kun äiti nouti hänet huoneesta
juhlallisin elein.
"Tänään lapseni", sanoi kreivitär, sulkien hänet syliinsä, "sinä saat
kaikki täysikasvuisen oikeudet. Jos ehkä elämä vakavin vaatimuksin
rientää luoksesi, jos et tiestäsi ole aina sisimmässäsi selvillä,
niin minä toivon, että minun esimerkkini antaa sinulle rohkeutta.
Minun elämäni opettaa, sinulle, että naiselle, joka uupumatta täyttää
velvollisuutensa, voi kukoistaa täydellinen onni."
Nämä neuvot olivat tosin hieman hämäriä, mutta silti hyvässä
tarkoituksessa sanotut. Beatrix syleili äitiään hellästi, mutta jo
hiukan kärsimättömänä. Sitten he menivät yhdessä alas ruokasaliin,
missä syntymäpäiväpöytä seisoi valmiina. Runsaita lahjoja, joiden
joukossa oli muun muassa kreivittären korulippaasta otettu arvokas
helminauha, jota Beatrix tuskin huomasi. Upseerien kukkakimpuista hän
iloitsi kovin, ja kun Botho astui esille lahjoinensa — kreivittären
pienoiskuva elfenluusta kallisarvoisissa kehyksissä, jotka hän oli
antanut valmistaa Berliinissä erään valokuvan mukaan — hyppäsi hän
riemuiten veljensä ja äitinsä kaulaan.
Omituinen tyttö, ajatteli Günther onnellisena, silkkikangasta ja
koristusta hän tuskin huomaakaan. Miten voi yhdessä henkilössä olla
niin vähän turhanpäiväisyyttä, niin paljon luonnetta ja niin paljon
huvittelunhalua!
Ensimäisten yhteisten aamiaisten aikana kysyi kreivitär Jackia. Anton
sanoi Jackin menneen omia teitään, koska hän oli luullut, ettei häntä
niin aikaisin tarvittaisi. Hän palaisi tuossa tuokiossa. Ennenkuin
kreivitär ennätti lausua paheksuvaa huomautusta, sanoi Dorothea:
"Minä näin sattumalta Jackin vastikään, kun hän puheli postimiehen
kanssa. Hän otti mieheltä jonkin paketin ja läksi sitten taivaltamaan
Pantinin huvilaan päin: tie, jolla hänet eilenkin kohtasin."
Oliko Dorothean huomautus viaton, katsoiko hän sitä sanoessaan Bothoon,
oliko se jonkinlainen varoitus — sitä Botho ei tiennyt. Sydän rajusti
tykyttäen hääräili hän lautasellaan olevan lihan kimpussa, mutta hänen
kätensä kuitenkin vapisivat. Konstanze tuskin hengitti. "Onneksi",
sanoi Lobedan yhtäkkiä.
"Siis hänen ylhäisyytensä tulee Travemünden kautta. Käskeekö rouva
kreivitär, että me kaikki yhdessä menemme häntä vastaan?"
Kysymys oli varsin tarpeeton, sillä jo eilen oli päätetty, että majuri
ja Botho noutaisivat prinssin. Mutta Botho sai kuitenkin sen johdosta
tilaisuuden nousta ylös ja huudahtaa:
"Minä luulen, herra majuri, on jo vähitellen aika. Tahdon itse kerran
tutkia tallin."
"Tee se", virkkoi kreivitär; "Viktoriakiesit palvelusväelle. Ja sano
Wohlersille, että isäntärengin on noudettava matkatavarat myöhemmin
vieterirattailla".
Juuri kun kaikki nousivat, ilmestyi Jack ovelle:
"Onko rouva kreivitär käskenyt?"
Oli kuin jokin suuri, näkymätön käsi olisi aivan äkkiä laskeutunut
kaikkien läsnäolijain huulille. Vain Dorothea näytti olevan yleisestä
äänettömyydestä hiukan ihmeissään.
"Mitä teillä on Pantinin huvilassa tekemistä? Miten te ylimalkaan
voitte tänään poistua minun tietämättäni?" kysyi kreivitär ankarasti.
"Rouva kreivitär", sanoi Jack, tehden yhden syviä kumarruksiaan.
"Sisareni on jo muutamia päiviä ollut paroonitar Pantinin
kamari-neitsyenä. Minun on täytynyt pistäytyä siellä usein näinä
päivinä, koska hän on laittanut osan vaatteistani kuntoon. Ja
lähiaikoina — korkean vieraan läsnäolo — — —."
Kreivitär hymyili vastoin tahtoaan. Hän oli vakuutettu, että Jack,
omani tärkeytensä valtaamana, oli mikäli mahdollista uusinut
vaatevarastojaan, näyttääkseen prinssin silmissä kunnioitusta
herättävältä; myöskin sisaren olemassaoloon hän uskoi.
"Minä en pidä mistään suhteista minun ja jonkin muun talon palvelusväen
kesken. Siitä sukeutuu juoruja", sanoi kreivitär. Jack rohkeni tehdä
torjuvan liikkeen.
"No", lisäsi tähän kreivitär hyvänsävyisästi, "tässä tapauksessa minä
katson sormien läpi. Te voitte, kun aika sallii, joskus pistäytyä
sisartanne katsomassa."
Täten näytti välikohtaus päättyneeltä; mutta vain näennäisesti.
Dorothea päätti tänä iltana pitää asianomaista silmällä ja, jos katsoi
tarpeelliseksi, varoittaa kreivitärtä. Botho syöksyi huoneeseensa.
Miten häpeällistä, miten nöyryyttävää, miten sietämätöntä tämä kaikki!
Ja eilen vasta hän oli antanut Lydialle kunniasanansa, luvaten vaieta
siksi, kunnes olisi täyttänyt kaksikymmentäkolme vuotta. Oh, Lydia
oli oikeassa. Hän ei voinut Lydialle näyttää, että hänen äitinsä —
nauroi hänelle, koska hänen valintansa oli kohdistunut vanhanpuoleiseen
naiseen. Yksivuotisvapaaehtoisella — sellainen morsian kuin Lydia. Se
näytti hullulta, sen hän itsekin käsitti. Lydian vuoksi hänen täytyisi
vähitellen totuttaa äitinsä siihen ajatukseen.
Näissä mietteissä tapasi Jack hänet. Jackin kasvoilta loisti tavaton
tyytyväisyys. Hän tunsi itsensä ritariksi kiireestä kantapäähän ja
piti käyttäytymistään jännittävällä hetkellä kreivitärtä kohtaan
ihmeteltävänä. Päätänsä pudistellen katseli hän herransa rauhattomuutta.
"Vaunut ovat lähdössä. Eikö herra kreivi haluaisi laittaa itseänsä
kuntoon?"
Botho rohkaisi mielensä, meni työhuoneeseensa kirjoituspöydän luo ja
otti sieltä kallisarvoisen pankkisetelin.
"Ottakaa tämä kiitollisuuteni osoitukseksi."
"En, herra kreivi", sanoi Jack kättään kohottaen, "minä olen tehnyt
vain velvollisuuteni, enkä mitään juomarahan toivossa."
"No niin, Jack", sanoi Botho sydämellisesti, "siinä tapauksessa minä
kaksinnan taskurahoistani palkkanne, ja ottakaa tämä lahjaksi."
Botho otti eräästä lippaasta, missä oli sikin sokin mansetinnappeja,
sormuksia ja kravattineuloja, erään pienen hohtokivineulan ja ojensi
sen ylen onnelliselle Jackille.
Rahan välkettä saattoi Jack vastustaa, mutta omistaa koruneula
näyttelemättä sitä kanssaveljilleen, siihen ei Jackissa ollut miestä.
Vielä aamupuolella sai Dorothea kuulla kamarineitsyeltään, että Jack
oli keittiössä näytellyt jotain neulaa, jonka alkuperästä hän ei ollut
sen enempää puhunut; tarkka kuvaus neulasta selvitti Dorothealle
epäämättömästi, että se oli sama koru esine, jonka hän kaksi vuotta
sitten oli Botholle lahjoittanut. Kun Jackin rehellisyyttä ei voinut
ollenkaan epäillä, oli hän siis saanut neulan Botholta lahjaksi. Tämän
johdosta Dorothea tuskin muuta todistusta tarvitsi.
"Lapsi", sanoi hän Konstanzelle, joka oli ollut läsnä kamarineitsyen
kanssa keskusteltaessa, "sinun täytyy tänä iltana, jolloin sinä
ensimmäistä kertaa suuremmassa seurassa esiinnyt niin sanoakseni
perheen jäsenenä ottaa toimittaaksesi muutamia talon tyttären tehtäviä,
sillä Beatrix on niiden suhteen enemmän kuin huolimaton. Minä pyydän
sinun erikoisesti ottamaan osallesi meidän seurapiirillemme aivan
vieraan paroonittaren ja pysyttelemään hänen sivullaan niin paljon kuin
mahdollista."
Konstanze nyökkäsi. Hän oli ymmärtänyt. Hän oli tätinsä kasvoilta
lukenut kaikki tämän ajatukset, jotka koskivat neulaa; hän tunsi, että
hänen oli nyt oltava vain vakoojattarena.
Aseena _häntä_ vastaan, ja jota hän rakasti! Jos Dorothea olisi sen
sanonut hänelle suorin sanoin, olisi hän urheasti ja avomielisesti
kieltäytynyt. Tästä hän siis säästyi ja oli vapaa toimimaan miten
hyväksi näki. Hänen täytyi varoittaa Lydiaa ja Bothoa. Miten se kävisi
päinsä, ei hän vielä tiennyt; mutta oikealla hetkellä keksisi hän kyllä
oikean menettelytavan.
Keskipäivän tienoissa kaikui huuto linnan läpi: "Prinssi, prinssi!"
Linnan pihaan ajoivat neljän hevosen vetämät ajoneuvot; Beatrix ja
Konstanze seisoivat etuhuoneessa ikkunoiden takana, mielenkuohusta
vapisten. Kreivitär otti korkean vieraan vastaan käytävässä; prinssi
pyysi ennen peseytymistä ja puhdistamista tulla esitetyksi talon muille
naisille. Tämä esittely suoritettiinkin heti ensimmäisessä huoneessa.
Prinssi Leopold, nuorukainen, tai oikeammin Bothon ikäinen mies,
oli pitkä ja solakka. Hänen hienopiirteiset kasvonsa olivat hieman
kalpeat, hänen harmaat silmänsä välkkyivät eloisasti, hänen ylähuultaan
verhosivat lyhyeksi ajetut viikset.
Hän lausui muutaman kohteliaan sanan Beatrixille, joka vastaili
nopeasti ja katseli prinssiä suurilla silmillään peittelemättömän
uteliaasti. Sitten prinssi kumarsi molemmille naisille ja poistui.
"Niin", sanoi Schmettau tämän jälkeen Beatrixille, "tuollainen
prinssikin on vain ihminen kuten mekin".
"Ei", huudahti Beatrix, "ei. Katselkaa häntä — hän on yhtä nuori
kuin Botho, ja mikä itsetietoinen, varmuus esiintymisessä! Miten
näyttää hänen läsnäolonsa kaikkia hallitsevan! Miten sanookaan hänen
jokainen ilmeensä, hänen hymyilynsä, joka on niin rakastettava, hänen
puheensa, niin vaatimattomasti kuin hän itsensä ilmaiseekin: Minä olen
ensimmäinen!"
"Täällä — niin kyllä!" tokaisi Schmettau harmissaan; "jos te näkisitte
hänet hänen enonsa hovissa, näyttelisi hän vain toista osaa, ja jos te
kohtaisitte hänet Berliinissä keisarin läheisyydessä, laskisi hänen
arvonsa yhä alemmaksi, sangen alas. Ottakaa huomioon tämä — ja kaikki
muu näyttää teille pian hänen inhimilliset puolensa."
Beatrix käännähti pois; Schmettaun ääni oli nyt kuten aina niin
uhoitteleva, kun hän tytölle puhui. Se teki Beatrixin rauhattomaksi, se
oli epämiellyttävää. Kun Schmettau käytti tällaista äänensävyä, tuntui
Beatrixista aina, kuin hän ei juuri mihinkään kelpaisi, kuin olisi
Schmettau parempi kuin hän.
"Olenko loukannut teitä?" kysyi Günther. Beatrix katsoi häneen jälleen.
Hänen uhmailevista kasvoistaan, joiden yläpuolella tukka törrötti kuin
pojalla, näkyi, että hän oli nyreissään.
"Minä olen sittenkin kunnon ihminen", vakuutti Beatrix. "Minkä vuoksi
te aina noin minulle puhutte?"
Samassa tuli Lobedan huoneeseen.
"Pardon!" huusi hän, "haen kreivitärtä, neuvotellakseni tämän illan
tansseista hänen kanssaan."
Beatrix tarttui Güntheriin ja tanssi valssia hänen kanssaan yhden
kierroksen. Ja niin oli kaikki vakavuus taas tiessään.
Ateria syötiin tänään aikaisin ja nopeasti huolimatta prinssin
läsnäolosta; kreivitär selitti prinssille, että näissä
maalaiskenttäharjoitus-tanssiaisissa ei voitu noudattaa hovisääntöjä;
hämärän tullen alettaisiin jo tanssia, koska kartanoiden herrasväkien
täytyi lähteä heti keskiyön jälkeen, voidakseen kuutamolla suorittaa
paluumatkansa. Prinssiä näytti huvittavan vilkas hyörinä, hän
seurusteli toverillisesti upseerien kanssa ja sanoi Beulwitzille:
"Vihdoin kerrankin talo ja pari päivää elämässäni, jolloin saan
olla nuori ja iloinen ja silti olla mitä parhaimmassa seurassa.
Te tiedätte, rakas majuri, minun elämäni enoni hovissa on milloin
jäykkää arvokkuutta, milloin salaisia korvauksia, joita suo itselleen
jonkinlaisen pakkotilan lieventämiseksi. Erinomainen rouva, tuo
kreivitär, miltei kuninkaallisen luoksepääsemätön. Ja pieni tuliraketti
— nuori kreivitär — onpa sillä silmät. Tuhat tulimaista!"
"Jos teidän ylhäisyytenne ei tahtoisi liian paljon puuhailla noiden
silmien kanssa, olisi se kreivittärelle varmasti mieluista", huomautti
majuri.
"Enkös minä sanonut", nauroi prinssi Leopold, "minä en saa edes
hituistakaan rakastua; oikeus, jota varmasti kaikki upseerit täällä
käyttävät".
Aterian jälkeen levisi hiljaisuus linnan joka kolkkaan. Nuoret
tytöt pukeutuivat, se on, Konstanze puki ensin Beatrixin, sitten
itsensä, jonka jälkeen sisään tuli Dorothea-neiti kahisevassa,
kirkkaassa silkissä antamaan lausuntonsa puvuista. Konstanzen yllä
oli taivaansininen, Beatrixilla keltaisen-vaalea leninki; edellisen
vaaleita palmikoita somisti heleä ruususeppele, jälkimmäisen kiharat
liehuivat vapaina. Toisen väriä oli korotettu, toisen kasvot olivat
yhtä valkoiset kuin hänen pukunsa.
"Sinä olet minun mielestäni liian valkoinen, siinä on jotain
silmiinpistävää", sanoi Dorothea, joka ei oikein ollut selvillä siitä,
että jo yksistään Beatrixin hehkuvat silmät olivat huomiota herättävät.
"Puutarhuri voi äkkiä sitaista pari granaatinkukkavihkoa; Konstanze,
kiinnitä ne sitten hänen hartioilleen."
Sitten hän meni kreivittären luo, sanoakseen tällekin viimeisen sanan;
sillä pukuasioissa pidettiin Dorothea-neitiä linnassa asiantuntijana.
Herrat upseerit eivät pukeutuneet lyhyemmässä ajassa kuin naiset.
Frankenstein ja Schmettau tahtoivat mennä alas yhdessä Lobedanin kanssa
ja hakivat tämän kamaristaan, mutta Lobedan istui vielä ähkien tuolilla
toinen jalka toisen päällä ja koetti vetää liian ahdasta saapasta
jalkaansa. Vihdoin se hänelle onnistui, ja hän saattoi nyt ajatella
hiusasuaan. Kun jokainen yksityinen hius oli oikealla paikallaan,
laskeutuivat he kolmisin portaita alas.
"Frankenstein", sanoi pitkä luutnantti, "kunnioittakaa minun
kasvatustani, ja jos teille teidän yleisesti tunnetussa
vastustamattomuudessanne on mahdollista, älkää särkekö enemmän sydämiä,
kuin minulle on mahdollista korjata."
Pikku Frankenstein oli kerran heikkona hetkenä valittanut, ettei häntä
vielä oltu milloinkaan rakastettu. Siitä saakka härnäili Lobedan häntä
hänen "valloituksillaan".
He hämmästyivät astuessaan suureen saliin. Se oli sama avara huone,
jossa Konstanze ja hänen äitinsä kerran olivat odottaneet; mutta
nyt oli tuoleista ja kruunuista otettu verhot pois, ja peileistä ja
vaalean-kultaisilta seiniltä säteili heitä vastaan kirkkaasti välkkyviä
kynttilöitä.
Huoneet olivat jo jokseenkin täynnä väkeä; kreivittären korkea
hahmo muodosti seuran keskipisteen. Uljas rouva näytti heleän
sinisenpunertavassa silkkileningissään, josta riippui raskas,
syreeninvärinen samettilaahustin, vieläkin niin majesteetilliselta kuin
konsanaan. Ruskeaan tukkaansa hän oli kiinnittänyt säihkyväkivisen
diadeemin.
Botho käveli oven seutuvilla rauhattomana edestakaisin; odottiko hän
prinssin vaiko Lydian saapumista?
Kun prinssi majuri Beulwitzin seuraamana astui heti tämän jälkeen
sisään, ja Botho seurasi häntä kreivittären luo, näytti siltä kuin
olisi prinssi ollut tuo odotettu. Prinssi pyysi linnan rouvaa
aloittamaan tanssiaiset hänen kanssaan, ja Lobedan, joka oli ruvennut
tanssien järjestäjäksi, aikoi juuri syöksähtää soittokunnan luo
pyytämään sitä alkamaan, kun Lydia Pantin astui saliin.
Hänen ilmestymisensä herätti erittäin suulta huomiota, vaikkeivät
hänen esiintymisensä ja pukunsa antaneet siihen vähintäkään aihetta.
Hänen esiintymisensä etevämmyys huomattiin yleisesti, mutta vain yksi
koulattu katse tiesi, että se oli muovailtu hienoista yksityiskohdista.
Hoikan kaulan klassilliset viivat, sen kaareutuminen kauniista
niskasta, kasvojen vieno soikeus, tapa, millä tuo pää liikkui, hartiain
pyöreys, hieno leuka — kaikki nämä ominaisuudet pääsivät tietenkin
kauniissa tanssiaispuvussa paremmin oikeuksiinsa kuin jos hänen yllään
olisi ollut levätti tai väljä puku.
Lydialla oli valkoinen silkkipuku, joka oli koristettu valkoisilla
pitseillä ja valkoisilla ruusukiehkuroilla; kädessään hän piteli suurta
gardenie- ja tuberoosikimppua, kaulan ympärillä oli helminauha ja
hiuksissa jalokivitähti.
Botho riensi häntä vastaan, ojensi hänelle käsivartensa ja vei hänet
äitinsä luo. Nuori upseeri oli tullut aivan kalpeaksi.
"Paroonitar näyttää saamarin mielenkiintoiselta", kuiskasi Lobedan
Güntherille, "kunhan se olisi vain poika-paralle terveellistä".
Beatrix tarkasteli prinssiä. Vaikuttaisiko uusi tulokas häneen,
sokaisisiko hänet? Mutta prinssi Leopoldilla näytti olevan ainoastaan
muutamia kohteliaita sanoja Lydialle ja hän näytti uudistaneen toivonsa
tanssin aloittamisesta, sillä Lobedan kiiruhti nyt todenteolla salin
taustalle sijoitetun soittokunnan luo. Ensimmäiset mukaansatempaavat
säveleet vaikuttivat Beatrixiin kuin sähköisku. Hänen kätensä vapisi
Güntherin kädessä, kun hän tämän kanssa kävi poloneesiin; prinssi
Leopold tanssi edellä kreivittären kanssa.
Konstanze katseli toivottomin silmin Bothoa — oh, tietenkin, hän meni
Lydian kanssa —, kun Frankenstein onnellisena kumarsi hänelle. Miten
voin sen sanoa heille, miten voin sen sanoa heille, ajatteli hän
lakkaamatta.
"Eikö paroonitar Pantin ole ihmeen kaunis?" kysyi myöskin Beatrix,
sittenkuin yksi kierros oli lopetettu ja kreivitär oli asettunut
paikoilleen.
Prinssi oli hovien saleissa kasvanut ja oli jo nähnyt useita naisia,
joiden mielenkiintoinen arvoitus kuvastui heidän kasvoillaan. Ne eivät
häntä enää miellyttäneet. Mutta naisolentoa, jossa oli niin paljon
itsetiedotonta viattomuutta, niin paljon luonteensävyä, ei hän ollut
vielä tavannut. Luoden syvän katseen Beatrixiin kuiskasi prinssi
hänelle:
"Molemmat jumalalliset kauneudet puuttuvat kuitenkin häneltä: nuoruus
ja luonnollisuus."
Beatrix hehkui, hän lensi prinssin käsivarsilla kuin kuumeessa lattian
yli. Prinssi tanssi — tanssi, hänen mielestään, niinkuin ei kukaan
vielä ollut ymmärtänyt tanssissa. Nuori tyttö unohti koko maailman
ympärillään ja tunsi vain miten tanssinhalu valtasi hänet kokonaan.
Hänen seuraava tanssitoverinsa, muudan lähikartanon pyylevä poika
ja perillinen, tempasi hänet unelmien maailmasta. Tämä liikutteli
itseään niin vaivaloisesti ja rumasti Beatrixin ympärillä, että tyttö
tahtomattaankin loi kaipaavia silmäyksiä prinssi Leopoldiin, joka juuri
oli lopettanut kierroksen Dorothean kanssa. Prinssi huomasi nuo katseet
ja oli tuossa tuokiossa taas Beatrixin sivulla. Onnesta säteillen
tanssi tämä prinssin kanssa edelleen.
"Oh", sanoi hän, "näin pitäisi olla joka päivä. Mutta hilpeä hauskuus
katoaa pian — aivan kuin näyttämöllä joku syöksyy manalaan. Tyhjät
laudat sulkeutuvat, ja siellä me istumme... koko talven — emmekä näe
mitään."
"Teidän äitinne pitää tulla huvikauden ajaksi Berliiniin. Minä olen
tänä talvena siellä myöskin. Minä liityn kaartinhusaareihin. Silloin
voisimme vielä usein tanssia yhdessä."
Beatrix katsoi häneen veitikkamaisesti, kuin tahtoen sanoa: Oh,
Berliinissä teillä on paljon mielenkiintoisempia tanssitettavia kuin
minä. Mutta prinssin katse kiintyi äkkiä häneen niin kuumana, samalla
kuin hän veti Beatrixin aivan kiinni itseensä, että Beatrix yhtäkkiä
pysähtyi polvet vapisten ja kuivin huulin sanoi:
"En voi enää."
Tästä lähtien valtasi hänet hillitön kiihtymys. Hän tanssi uupumatta
kaikkien kanssa, jotka halusivat, mutta tanssitoverinsa hartian yli
vilkuili hän yhtämittaa prinssiin, joka hänkin puolestaan katseli vain
Beatrixia, eikä jättänyt yhtään tanssia tanssimatta hänen kanssaan.
Beatrix nauroi paljon ja tunsi: itsensä rajattoman onnelliseksi.
Günther v. Schmettau tuli sitä hiljaisemmaksi mitä pitemmälle ilta
kului ja istuutui vihdoin ruokasaliin tarjoilupöydän ääreen, jonne
erään väliajan aikana saapuivat myöskin Lobedan ja Botho.
"No, poikaseni", sanoi Lobedan, "miksi noin syvämietteisen näköisenä
kulauttelet sampanjaa? Älä venyttele jöröpäätäsi liian suureksi, jotta
voimme saada sinut huomenna mukaamme. Meidän pitäisi oikeastaan tanssia
lähtöön saakka, sillä kotimatka kuutamolla on vähän huononpuoleista."
Günther ei vastannut mitään. Mutta Lobedan otti lasin ja kilahutti sitä
Güntherin lasia vastaan, jota tämä synkän näköisenä piti kädessään.
"Eläköön naiset! Tosin prinssi Leopold syrjäyttää meidät kokonaan
tänä iltana, mitä nuoreen kreivittäreen tulee; mutta lohduttakaamme
itseämme: hän on meteori, me olemme kiintotähtiä. Hän menee, me
jäämme; huomenna tapahtuu kylläkin päinvastoin, mutta minä tarkoitan:
lopullisesti."
Günther ymmärsi, että hyväsydäminen Lobedan tahtoi häntä lohdutella, ja
nyökkäsi hänelle pitkään ja hitaasti.
"Täällä on niin paljon kauniita naisia. Kostakaamme pojat, tehkäämme
pikku Randau kuningattareksi, tai käykäämme pastorin täysihoitolaisen
kimppuun. Paroonitar Pantiniin ei meidän ole hyvä kajota", nauroi
Lobedan.
"Niin", huudahti Botho, "hän onkin kaunein. Häntä katsellessa tulee
väkisinkin ajatelleeksi aavaa, syvää, mittaamatonta valtamerta."
"Niin juuri", myönteli Lobedan, "syvyyksiä ja myrskyjä saattaa vainuta
piilevän salaperäisesti lepäävän tyynen pinnan alla. Mutta Beatrix, se
tyttö on kuin kristalli-kirkas vesiputous."
"Te puhutte jo runollisesti!" huusi Frankenstein. "Runous, sanoo eräs
viisas, on kolmannessa pullossa. Tähän asti minusta on näyttänyt kuin
se pakenisi tieltänne kuudenteen."
Lobedan katseli riemuiten Güntheriä.
"Minun opetuksiani, taaskin minun opetuksiani! Mitähän nuorista
naskaleista tuleekaan, kun minua ei enää ole rykmentissä!"
"Eikö Pantin olekin kaunis?" kysyi Dorotheakin kreivittäreltä,
"käsitätkö nyt, että se nainen on seitsemällä sinetillä lukittu kirja?
Ja —" hän silmäili varovasti ympärilleen, "oletko huomannut, että Botho
tuskin väistyy hänen rinnaltaan?"
"Hämmästyksellä", sanoi kreivitär rauhattomana, katselen tänä iltana
lasteni käyttäytymistä. Beatrix; tanssii kuin mieletön lapsi ja
hääräilee silmiinpistävästi prinssin kanssa; Botho on jo kaksi kertaa
tanssinut valssia paroonittaren kanssa".
"Että prinssi Leopold kiinnittää huomionsa yksistään Beatrixiin, on
luonnollista. Sanohan sitten keitä muita täällä olisi? Pitäisikö hänen
tanssia pastorin tyttärien kanssa? Tai pienen Randaun kanssa? Sinun
asemasi hänen setänsä hovissa ja Beatrixin talosi tyttärenä tekee sen
itsestään ymmärrettäväksi", sanoi Dorothea. "Mutta minä rukoilen sinua,
taivaan tähden, pidä silmällä Bothoa ja paroonitarta, ja jos sinusta
vielä sittenkin tuntuu Jackin matkat sisarensa luo viattomilta, säälin
sinua!"
"Dorothea", huudahti kreivitär hiljaa, "sinä säikytät minua! Minun
lapsillani on minun terve järkeni. Intohimo on heille vierasta! Ja
kuitenkin — kuinka Botho häneen katsoo! Ja kimppu hänen kädessään...!"
"Toissapäivänä antoi Jack postimiehelle kirjeen, joka oli osoitettu
eräälle lyybekkiläiselle kukkakaupalle; minun kamarineitsyeni näki sen
sattumalta."
"Sinä vakoilet lapsiani!" kuohahti kreivitär.
"Koska pidän heistä kuin omistani ja vainuan heitä väijyviä vaaroja
paremmin kuin sinä."
Konstanze, joka tarkasteli milloin Dorotheaa, milloin Lydiaa ja Bothoa,
huomasi miten molemmat naiset kuiskailivat toisilleen. Hän oli yhäti
toivonut voivansa varoittaa Bothoa, mutta tähän saakka se ei vielä
ollut onnistunut. Botho oli tosin tanssinut hänen kanssaan enemmän kuin
kerran, mutta hirveä tunne, että Botho näkisi hänessä jonkinlaisen
uskottunsa kahlehti hänen kielensä. Bothon lämmin kädenpuristus
oli hänen salaisen onnensa tunnustus, hänen tulinen katseensa käsky
riemuitsemaan hänen kanssansa — oh, nyt hän ymmärsi kaiken!
Lobedan ilmoitti naisten valssin. Konstanze otti tilaisuudesta vaarin
ja kiersi Lydian luo.
"Ettekö tekin halua hieman levähtää, rakas neiti? Mutta täällä meitä
tyrkitään. Tulkaa!"
Lydia laski käsivartensa nuoren tytön käsivarrelle ja meni hänen
kanssaan ruokasalin läpi salonkiin. Soitto ja tanssivien jalkojen
kopina kuului tänne vain hyvin heikosti; viereisessä etuhuoneessa istui
muutamia vanhanpuoleisia herroja pelaamassa. Heidän yksitoikkoiset
tiedonantonsa ja korttien läiskinä katkaisivat vain hiljaisuuden.
Konstanze huomasi äkkiä, että hän oli tämän naisen vasta yhden kerran
tavannut, että hän oli täällä aivan vieras, vento vieras. Paroonitar ei
voinut aavistaa, että Konstanze oli häntä lakkaamatta ajatellut.
Lydia, joka oli kauan katsonut alaspäin atlaskenkiensä valkoisiin
kärkiin, nosti sylistään raskaan kukkakimpun, painoi kasvonsa kukkiin
ja kysyi äkkiä.
"Rakastatteko näitä? Ne tuoksuvat äiteliltä kuin lahoava ruumis.
Tällaiset kukat tanssiaisissa ovat ristiriitaisuutta, joka saattaa
ihmistä hermostuttaa."
Hän ojensi kimpun Konstanzelle. Silloin yhtyivät heidän katseensa.
"Te olette paljon minua ja minusta ajatellut", sanoi Lydia yhtäkkiä.
Hänen äänessään oli omituinen, surumielinen sointu. Konstanze säikähti
ja punastui.
"Eikö totta", jatkoi Lydia, "minä olen oikeassa. Näkee jonkun vain
kerran, on ulkonaisten seikkojen johdosta pakotettu häntä lakkaamatta
ajattelemaan — ja hoksaa vasta toistamiseen persoonallisesti
tavattaessa, että onkin ehkä hänelle aivan vieras. Jos kaikki ihmiset
olisivat niin avomielisiä ja sanoisivat: me olemme toimineet yhdessä —
sillä minä luulen, että melkein aina käy päinvastoin — tulisi enemmän
luonnollisuutta keskinäiseen seurusteluun, ja monet, jotka arkoina ja
vieraina eroavat toisistaan, olisivat löytäneet elämässään ystävän.
Me molemmat, rakas lapsi, emme siis ole vieraita toisillemme, sillä
minäkin olen lakkaamatta ajatellut teitä."
Konstanze tarttui kapeaan käteen, jonka Lydia hänelle ojensi.
"Rouva paroonitar", sanoi hän kiihkeästi, "te teette minut
onnelliseksi. Miten toisenlainen te olette kuin kaikki tuolla sisällä.
Niin, vain erinomaisen tärkeä asia sai..."
Hän keskeytti. Hänen äänensä kieltäytyi, hän kääntyi sivuttain Lydiaan.
Hänkin, ajatteli Lydia kaihomielin, hänkin — yhtä nuori ja mieletön ja
varomaton kuin — _hän_! He löytävät ensin intohimon eivätkä voi sitten
siitä enää vaieta.
"Rouva paroonitar", alkoi Konstanze uudelleen, "miten minä sen
sanoisin?... Vallankumouksien aikoina palvelee hallitsijaansa monesti
paremmin, ellei julkisesti ylpeile uskollisuudellaan häntä kohtaan,
koska hänet tunnustamalla ei mitään hyödytä, vaan saattaa hänet
vaaranalaiseksi, eikö totta?"
"Rakas lapsi", sanoi Lydia liikutettuna. Hän käsitti silmänräpäyksessä,
mitä näillä peitetyillä sanoilla tahdottiin hänelle sanoa. "Se pitää
minun kai sanoa Botholle, mitä?"
Konstanze nyökkäsi. Lydia tarttui hänen käteensä ja katsoi häntä kauan
äänetönnä. Hänen mielessään liikkui jotakin tavatonta. Eräänä päivänä,
niin hän ajatteli, tulee Botho huomaamaan, että häntä rakastetaan,
rakastetaan toisen kerran. Ensimmäinen kerta näytti hänestä
armolahjalta, toista kertaa hän pitää ansiona, joka koroittaa hänen
omaa arvoansa, ja silloin tuntuu hänestä hänen ensimmäinen rakkautensa
mitättömältä. Ensimmäisen hän otti vastaan kuin lapsi, toisena on hän
antavana puolena. Tuo tuossa on se, jonka takia hän minut unohtaa.
Juuri silloin astui Botho kynnyksen yli.
"Ah", huudahti hän, "minulle on mieluista nähdä, paroonitar, että te
teette tuttavuutta Konstanzen kanssa."
Hän meni molempien luo ja otti Lydiaa kädestä. Mutta hänen äitinsä,
joka oli seurannut poikansa kintereillä, seisoi samassa heidän
vieressään ja sanoi leikillisesti: "Mene, Botho, sinä lyöt laimin
Randaun naiset. Iloitkaa paroonitar, ettei teidän tarvitse ketään
suurta poikaa kasvattaa ritariksi — se on äidinilon varjopuolia."
Botho poistui äkeissään. Hän ymmärsi, että hänen äitinsä tahtoi
kohdella häntä Lydian läsnäollessa kuin poikaa. —
Ja juhla läheni loppuaan, näköjänsä yhtä iloisesti kuin se oli
alkanutkin, mutta Bothon iloisuus oli pakotettua. Lydia läksi
ensimmäiseksi; kreivitär näytti vakavalta. Dorothea tyytyväiseltä. Hän
oli vakuutettu siitä, että hänen oli onnistunut häiritä paroonittaren
ja Bothon välille syntynyttä mieltymystä. Konstanzea olisi pikemmin
haluttanut itkeä kuin tanssia. Vain Beatrix oli ainoa onnellinen. Hän
hyppeli kamarissaan ympäri lattiaa, kun muissa huoneissa oli jo aikaa
sitten vallinnut hiljaisuus.
Hän tahtoi riisuutua, mutta unohti sen samassa; hän tahtoi kaapista ja
piirongista ottaa sitä ja tätä ja hypähteli kuin lintu sinne tänne.
Hän tahtoi lörpötellä Konstanzen kanssa, mutta ei tiennyt mistä. Ei
ollut mitään sanoja, ei kerrassaan mitään! Miten ahtailta tuntuivat
seinät, talo, maailma! Ja miten kaukana oli kaikki, kun hän ajatteli,
että voisi koko elämänsä läpi tanssia näin valon loisteessa ja soiton
kaikuessa. Niin, _hänelle_ se oli mahdollista, se kuului hänen
elämäänsä. _Hänen_ tarvitsi vain käskeä, ja ihmiset liikkuivat kuin
tanssinuket täyttääkseen hänen tahtonsa. Ah, — miten kadehdittavaa! Ja
sitä miekkoista naista, joka kerran tulisi hänen puolisokseen!
Tätä ajatellessaan rupesi hänen sydämensä tykyttämään. Miten _hän_
olikaan häntä katsellut, miten kuiskaillut. — Beatrix vapisi ja peitti
kasvot käsiinsä.
Ne olivat ensimmäiset kyyneleet sen jälkeen kuin hän oli lakannut
olemasta lapsi.
Kreivitärkään ei ollut vielä mennyt levolle. Kun upseerit ottivat
häneltä jäähyväisiä ja samalla tahtoivat kiittää häntä koko ajasta,
sillä huomenaamullahan piti lähteä marssimaan kello kuudelta, sanoi hän
heille:
"Onneksi luonto on antanut minulle monia velvollisuuksiani varten yhtä
paljon terveyttä ja kestävyyttä; olen ylhäällä ennen lähtöänne."
Sitten hän viittasi Güntherin luokseen ja sanoi hänelle haluavansa
häntä vielä puhutella omassa huoneessaan. Kreivittären huone oli
ensimmäisessä kerroksessa, siellä oli hänen kirjoituspöytänsä, siellä
hän neuvotteli tilanhoitajan kanssa, siellä tapahtuivat kaikki tärkeät
keskustelut, koskivatpa ne sitten talon asioita tai kotioloja. Siellä
olivat talon lapset saaneet nuhdesaarnansa. Keskustelu kreivittären
kanssa siinä huoneessa merkitsi jotakin vakavaa.
Sen vuoksi asteli nyt Günther hieman levottomana edestakaisin pienessä
huoneessa ja säikähti, kun kreivitär muutaman minuutin kuluttua hänen
tulonsa jälkeen astui sisään. Kirjoituspöydällä paloi öljylamppu,
sen maidon värinen kuuppa oli peitetty sinertävällä varjostimella,
niin että huoneessa vallitsi pehmeä hämäryys. Günther ei ollut tämän
vuoksi selvillä, tämä valaistusko vai jokin sisäinen mielenliikutusko
teki kreivittären posket niin kalpeiksi. Hänen majesteetillinen
ilmestyksensä tuntui Güntheristä tällä hetkellä epämiellyttävältä.
Kreivitär istuutui kirjoituspöytänsä edessä olevaan nojatuoliin,
raskas laahustin oli laskoksissa matolla hänen vieressään; pitäen
kyynärpäätään pöydän reunaa vasten nojasi hän jalokivistä kimaltelevaa
päätänsä käteen.
"Minä en pidä verukkeista", alkoi hän selvällä äänellä. "Olen pyytänyt
sinut tänne, jotta sanoisit minulle, jos tiedät jotain poikani ja
paroonitar Pantinin väleistä. Tuntevatko he lähemmin toisensa ja
kauanko he ovat toisensa tunteneet?"
Günther otti vaistomaisesti askeleen taaksepäin.
"Minä tiedän", jatkoi kreivitär samalla kylmällä rauhallisuudella,
"että sinun uskollisuutesi Bothoa kohtaan estää sinua häntä
kavaltamasta, mutta toisaalta rakkautesi ja kiitollisuutesi minua
kohtaan kieltää sinua minulle valehtelemasta. Tiedän hyvin, että tällä
kysymykselläni saatan sinut kiusalliseen asemaan. Kuitenkin kysyn
sinulta! Mutta ennenkuin vastaat, sano minulle yksi asia: käsitätkö,
että Bothon rakkaus tuota naista kohtaan on mielettömyyttä, ja etten
milloinkaan tulisi heidän avioliittoaan hyväksymään — jos he ylimalkaan
sellaista ajattelevat?"
"Käsitän sen", myönsi Günther.
"No entä sitten?"
Günther oli tällä hetkellä iloinen, ettei Botho ollut tehnyt häntä
uskotukseen. Ja kun kreivitär tahtoi vain kuulla, mitä hän todellisesti
tiesi, saattoi hän suoraan sanoa:
"Botho ei ole koskaan minun kuulleni viitannut niihin asioihin."
"Mutta sinä tiedät, että joku nainen antaa hänelle tekemistä?"
"Kyllä."
"Mistä saakka?"
"Mutta rakas täti..."
"Mistä saakka?"
"... Jo Berliinissä."
"Onko hän maininnut sinulle hänen nimensä?"
"Ei", virkkoi Günther otsa hiessä. Hän tiesi, mitä tämä "ei"
kreivittärelle merkitsi, sillä kreivitär tiesi varsin hyvin, ettei
Botho muutoin milloinkaan mitään pitänyt salassa Güntheriltä.
"Hyvä on", sanoi kreivitär. Ja sitten pitkän, painostavan vaitiolon
jälkeen nosti hän päänsä, katsoi Güntheriin ystävällisesti ja ojensi
hänelle kätensä:
"Beatrix on tänään täyttänyt kahdeksantoista vuotta. Minä annan sinulle
luvan puhua hänelle toiveistasi niin pian kuin hetki näyttää sinulle
otolliselta."
Günther suuteli hänen kättänsä.
"Minä pelkään, ettei sellaista hetkeä enää tule", sanoi hän, "olen
tänään haudannut toiveeni".
"Kuinka niin?" kysyi kreivitär pahoillaan.
"Eräs prinssi on voittajan askelin sivuuttanut pienen
luutnantti-raukan."
"Hullutusta", huudahti kreivitär, "tyttäreni on liian ylpeä antaakseen
sellaisen miehen itseänsä sokaista, jonka vaimoksi hän ei voi tulla.
Ja mitä prinssiin tulee, niin olihan melkein hänen velvollisuutensa
pitää seuraa ennen muita tyttärelleni. Lähipäivien rauhallisessa
seurustelussa tulet huomaamaan, miten turha pelkosi on. Pyydän sinulta
vain yhtä: palaa takaisin niin pian kuin mahdollista."
"Me saavumme huomenna tai pikemminkin tänä iltana kasarmipaikkaamme;
huomenna aikaisin lasketaan reserviläiset palveluksesta, puolipäivän
tienoilla pääsen lomalleni ja voin olla täällä jo ylihuomenna
keskipäivän paikkeilla."
"Hyvää yötä!"
Kreivitär oli yksinään. Liikkumattomana hän istui tuolissaan. Hänen
silmänsä olivat kirkkaat, hänen verensä rauhallinen, hänen tahtonsa
luja. Vielä yksi todistus, sanoi hän itsekseen, yksi täysin pätevä
todistus, ja niinä tiedän erottaa Bothon siitä naisesta!
Hänen päähänsä ei pälkähtänytkään, että heidän välillään saattoi
vallita valtava kiintymys. Se seikka ei sopinut hänen mukavaan
onnenohjelmaansa, joka häntä huoletti ja jonka hän oli lapsillensa
laatinut — sen vuoksi täytyi tuon naisen väistyä. Ohimennen hän
taisi myöskin lievää surua sydämessään Beatrixin takia. Mutta
sen hän heti karkoitti, sehän oli hulluutta. Prinssin, setänsä
ainoana vallanperijänä, täytyi naida joku prinsessa hallitsevasta
ruhtinassuvusta, tai hän samoin kuin hänen lapsensakin kadottivat
perintöjärjestyksen mukaan herttuakunnan, joka silloin joutuisi
jonkun toisen sukupolven haltuun. Sen tiesi prinssi yhtä hyvin kuin
kreivitärkin, ja hän luotti siihen, ettei prinssi tämän asian vuoksi
tulisi milloinkaan tekemään Beatrixin sydäntä rauhattomaksi.
Vihdoin kävi kreivitär vuoteeseensa, mutta huolimatta kaikista näistä
rauhoittavista mietelmistä, tuntui hänestä kuitenkin siltä, kuin varjo
olisi laskenut hänen talonsa yli.