Seuraavana aamuna oli kirkas auringonpaiste, jota Beatrix oli niin
kiihkeästi kaivannut. Ei niin, että kirkas taivas olisi ollut hänen
mielialalleen välttämätön; ilman piti vain aina mukautua hänen
päivänsuunnitelmiinsa! Enempää hän ei toivonut. Kun joukoilla oli
lepopäivä, aiottiin linnassa syödä päivällinen tavallista aikaisemmin
ja sen jälkeen lähteä huviretkelle Travemünden merikylpylään. Pöydässä
suunnitteli kreivitär vastavierailua paroonitar Pantinin luo; Botho
tulisi hänen kanssansa.
"Beatrix ja Dorothea tekivät toissapäivänä tuttavuutta — on itsestään
selvää, että käytät hyväksesi tätä tilaisuutta tutustuaksesi
naapurittareemme", päätti kreivitär, kun Botho osoitti vastahakoisuuden
oireita.
Botho ei olisi mielellään ollut tuon kohtauksen todistajana,
kohtauksen, josta hän luuli koituvan ratkaisevan askeleen hänen
elämänsä onnelle. Mutta hän pelkäsi vastustelemisellaan herättävänsä
epäluuloa.
Kreivittären hämmästykseksi ilmestyi Jack, pitkään päällystakkiin
puettuna, kädessään hattu, jossa oli kreivillinen nauharuusu,
ilmoittamaan, että vaunut olivat valmiit. Antonin tehtävä oli seurata
herrasväkeä huvimatkoilla.
"Ehkä rouva kreivitär sallii, että minä tulen tänään Antonin sijasta;
hän on kovin vilustunut, ja kun seuraavina päivinä tarvitaan kaikki
paikoillaan, luulin minä..."
"Hyvä on, Jack", keskeytti kreivitär hänet hyväntahtoisesti, sillä hän
tiesi Jackin pitävän kuskipenkillä istumista alhaisempana ammattina.
"Wohlersin pitää keittää hänelle teetä tai panna kylmiä kääreitä. Onko
hänen kaulansa kipeä?"
Kreivittären tapana oli pitää palvelijoistaan äidillistä huolta, kun
joku heistä oli sairaana. Jack arveli sen olevan vain jonkinlaista
ohimenevää limakalvontulehdusta. Kreivittären astuessa Bothon kanssa
käytävän läpi, tuli majuri v. Beulwitz portaita alas.
"Saanko liittyä teidän seuraanne, rouva kreivitär? Olen tavannut
paroonittaren, kuten jo teille sanoin, useamman kerran seurapiireissä
ja pidän epäkohteliaana, ellen täällä maalla uudistaisi tuttavuuttamme."
"Erittäin tervetullut — erittäin. No, Wohlers, mitä te vielä haluatte?"
Rouva Wohlers tuli supattelemaan kreivittärelle vielä hiukkasen
tämänpäiväisistä päivällisistä. Majuri ja Botho nousivat sillä välin
vaunuihin.
Vihdoin ilmestyi kreivitär mäenvierulle; siellä seisoi jo isäntärenki
ilmoittamassa, että eräs työhevonen oli sairastunut. Pitää ratsastaa
eläinlääkärin luo Schönbergiin, neuvoi kreivitär.
"Minä ihailen teitä!" huudahti Beulwitz.
"Niin", sanoi kreivitär hymyillen, "kun vain hetkeksikin poistun
linnasta, tulee näkyviin, miten tärkeää on siellä läsnäoloni."
Hän nosti jo jalkansa vaunun portaille, kun ajoneuvojen takaa tuli
esiin muudan talonpoika, joka hypisteli lakkiaan känsäisten sormiensa
välissä.
"Jos tota mnää voisi puhutell' frouva kreivitärt' jonki par'
minuuttii..." alkoi hän.
"Ei nyt", sanoi kreivitär väsymättömän kärsivällisesti, "tulkaa
huomenna uudelleen!"
"Huomenis se voip' olla jo liian myöhäist'," virkkoi mies
harkitsevasti, "ka o niinkun piru merras'."
"No, mikä on hätänä?"
"Mnää tahtosi pyytää frouva kreivittärelt, et' tee puhuisit' vähä
omantunnon puolest' toll' Klassil, ja häne pojalles. Jochen, se Klassin
poeg, trava ny kaikkesä mnuu Lenen kans. Ja ko hän sitt o saanu tyttö
lankkema, ni ei hän sitt tahdokka kuull' puhuttava naimisest, ja mnuu
naapur sano kuullees, ett Jochen tahtos paet Hampurii."
Mies sylkeä roiskautti hartaasti ja katsoi sitten rauhallisesti
kreivittäreen.
"Klassen ja hänen poikansa tulkoot tänään iltapuolella linnaan," käski
kreivitär ankarasti, "mutta teidän tyttärenne Lene saa hävetä. Hän ei
tule saamaan minulta minkäänlaista häälahjaa eikä osanottoa."
Kreivitär nousi vaunuihinsa, nojautui seinää vastaan ja sanoi,
kasvoillaan sanomattoman vastenmielisyyden ja ylpeyden ilme:
"Tällaisissa tapauksissa tulee surku, että raipparangaistus on
poistettu. Se tekisi hyvää sekä tytölle että pojalle."
"Ajatelkaa niitä moninaisia kiusauksia, joille nuo ihmiset ovat
alttiit", vastasi tähän majuri hyväntahtoisesti.
"En", sanoi kreivitär kiivaasti. "Minä en ajattele mitään muuta kuin
että ihminen eroaa siinä elukasta että hän voi itsensä hillitä."
Vaunuissa istujat vaikenivat, kukin vaipuen omiin mietteisiinsä.
Botho koetti karkoittaa itsestään jonkinlaista ahdistuksen tunnetta.
Kreivittären ajatukset riensivät hänen muihin velvollisuuksiinsa ja
majuri mietiskeli, miten kreivitär voisi seurustella Lydia Pantinin
kanssa, ilman että he jatkuvasti toisiansa loukkaisivat. Sillä se
jo oli kreivittärestä loukkaus, jos jollakulla oli toisenlaisia
elämänkatsomuksia kuin hänellä.
Mutta se kävi paljon paremmin kuin kelpo majuri oli ajatellut.
Paroonitar ei odottanut heitä siinä pienessä hämärässä naisten
huoneessa, jonka nuori kreivi jo tunsi, vaan muissa huoneissa. Ne
olivat komeita, kylmiä huoneita, joista ensi silmäyksellä huomasi,
ettei niissä asuta: ne olivat huvilan loistohuoneita, joissa punaisella
silkillä päällystettyjen huonekalujen ja verhojen välissä seisoi ja
riippui kallisarvoisia taide-esineitä.
Talon rouva osasi kohdata vieraansa pidättyvän kohteliaasti, niin että
kreivitär oli ennenkaikkea ihastunut paroonittaren esiintymistavasta ja
tahdikkuudesta. Mutta paroonittaren niin suuresti ylistettyä kauneutta
ei hän erikoisemmin voinut huomata. Aamupäivän valaistus, sisäinen
mielenliikutus, joka vei värin hänen kasvoiltaan, levottomat silmät,
joita Botho koetti välttää — kaikki nämä seikat vaikuttivat Lydiassa
epäedullisesti; hän näytti vanhentuneelta, niin, melkeinpä sairaalta.
Mutta hänen pukunsa ja liikkeensä miellyttivät kovin kreivitärtä, ja
juuri se seikka, ettei Lydia häikäissyt, sai kreivittären käyttäytymään
ystävällisemmin kuin hän oli aikonut. Hän puheli tanssiaisista, joiden
piti olla Allmersdorfin linnassa viimeisenä vieraspäivänä, ja pyysi
paroonittaren hyväksymään kutsun tähän vaatimattomaan juhlaan. Majuri
muistutteli muutamin sanoin mieleen yhteisiä tuttuja ja lausui sitten
jäähyväiset, samoin kreivitär, joka oli ilmeisesti miellyttävässä
mielentilassa; paroonittarella oli sama vakava ilme, kuin mikä
hänellä oli ollut vieraita kohdatessaan. Botho kumarsi vieraasti ja
kunnioittavasti.
Sitten oli kärsimys lopussa. Lydia painoi kasvot käsiinsä ja seisoi
kauan kuin jäykistyneenä. Ensimmäistä kertaa _hänen_ kanssaan hänen
äitinsä läsnäollessa ja valhe salaisena kumppanina heidän välillään!
Miten sanomattoman raskasta se oli. Sitten muistui hänen mieleensä
se kirje, jonka Jack oli hänelle tuonut. Hän vetäisi sen taskustaan,
levitti sen auki ja luki Bothon hartaan pyynnön lähteä tänään
iltapäivällä huvimatkalle Travemündeen ja, koska hänen täytyisi
osoittaa joitakin kohteliaisuuksia Santenille ja Kühnelle, ottaa
upseerit mukaan. Hän nyökkäsi kirjeelle myöntävästi, niinkuin ei
katsoisi kirjoitettua paperiarkkia, vaan rakkaita, hyvin rakkaita
ihmiskasvoja.
Sillä välin keskusteltiin vaunuissa siitä vaikutuksesta, jonka Lydia
oli tehnyt. Kreivitär arveli, että oli aina jotain ilahduttavaa, kun
tapasi paljon puhutun "henkilön niin yksinkertaisena ja ylhäisenä.
Myöskin majuri lausui hyvänsävyisesti:
"Entäs te, rakas Allmer? Te olette aivan ääneti? Eikö hän teitä
miellytä?".
"Minua", sopersi Botho, "minuako? Minuun hän teki erikoisen voimakkaan
vaikutuksen."
Jack ei ollut herraansa tyytyväinen. Hänestä nuori kreivi oli
tottumaton eikä kyllin rohkea. Bothon olisi pitänyt puhua iloisesti ja
tulisesti paroonittaresta. Kun oli tultu kotiin, käytti hän tilaisuutta
hyväkseen ja sanoi herralleen, että paroonittaren kamarineitsyt oli
juoruinen olento; hän oli nimittäin tahtonut aloittaa Jackin kanssa
keskustelun kummastakin herrasväestä, mikä seikka Jackin mielestä oli
huono merkki. Herra kreivi toimikoon niin, että paroonitar erottaa
kamarineitsyensä viipymättä. Mistä äkkiä voisi saada toisen hänen
sijalleen? Hänen, Jackin sisar, josta hän menisi takuuseen, voisi
paikalla astua toimeen.
Ahaa, ajatteli Botho, se olisi palkka Jackin asioillakäynneistä; no,
saakoon hän sen, muutamien viikkojen kuluttua on Lydia morsiameni, ja
jos Jackilla tämän salaperäisyyden takia on ollut alhaisia ajatuksia,
häipyvät ne kyllä sitten hänestä.
Ja todellakin tapahtui lähipäivinä tuo palvelijanvaihdos Jackin tahdon
mukaisesti. —
Pöydässä vallitsi jälleen mitä suurin hilpeys; Lobedan ja Schmettau
jatkoivat piiritystään, Beatrix puolusteli itseänsä oikealle ja
vasemmalle; pikku Frankenstein oli vakavasti rakastunut Konstanzeen,
eikä päässyt enää autuaasta ihastuksestaan. Aterian kestäessä
pohdittiin myös miten huvimatkan voisi parhaiten tehdä. Kreivitär,
Dorothea ja majuri tahtoivat mennä Paiwollin lautalle saakka,
kulkeakseen sieltä veneellä Travemündeen, ja ajoneuvojen pitäisi tulla
kahden tai kolmen tunnin kuluttua lautalle noutamaan heitä kotiin. Muut
pitivät parempana kävellä ja antaa kotimatkalla jonkun laivurin soutaa
heidät pienen matkan jokea myöten Dessoverin lahteen.
Niin tapahtuikin, ja se pitempi aika, jonka nuoret kävellen viipyivät,
salli vanhemman väen hetkisen levähtää.
Matkalla Lobedan ei voinut vastustaa kiusausta puuttua pienen
Frankensteininkin asioihin; hän jätti Beatrixin ja Schmettaun
hetkiseksi kahden kesken.
He jäivät muista kauaksi jäljelle; Günther käveli tahallaan hyvin
hitaasti.
"Beatrix", sanoi hän liikutettuna, "tuottaako teille tosiaankin
huvia kuulla kohteliaisuuksia Lobedanilta ja nauraa hänen vanhoille
vitseilleen?"
"Se on minusta herttaisen samantekevää, ovatko vitsit vanhoja vai ei —
kunhan hän vain saa minut nauramaan. Naurattehan te itsekin hänelle."
"Mutta teidän hyväntahtoisuutenne saattaa herättää hänessä toiveita,
että —"
"Ah mitä", keskeytti Beatrix hänet vihaisesti, "kuka tässä nyt aina
ajattelee ja toivoo. Tiedättehän itsekin, miten kuolettavan ikävää
täällä on, suokaa minulle edes hiukkasen huvitusta näinä päivinä."
"Minä luulen, että meillä on vielä edessämme ihania viikkoja", sanoi
upseeri hiljaa; "heti kuin kenttäharjoitukset ovat loppuneet, tulen
tänne neljäksi viikoksi."
"No, entäs sitten?" sanoi tyttö. "Silloin olette te ja Botho täällä,
eikä se ole sen kummempaa kuin muulloinkaan. Minä rakastan uusia
ihmisiä, vaihtelua."
Schmettaun kasvot kävivät yht'äkkiä kalpeiksi.
"Ettekö ole milloinkaan ajatellut, Beatrix, että on olemassa jotain,
joka tekee elämän kauniimmaksi ja rikkaammaksi kuin kaikki huvitukset?"
kysyi hän, tarttuen Beatrixin käteen.
Tyttö veti kätensä pois.
"Jumalan tähden, älkää vaan tulko hempeäksi! Se sopii huonosti
luutnanteille."
Konstanze välitti vähät Lobedanin seurasta. Joskin häntä hieman
kiusasi hänen ihailijansa vaitelias seura, niin oli Lobedan kuitenkin
se, joka vähimmin kaipasi kolmatta. Konstanzella ei ollut sitä
taisteluvalmiutta, joka oli välttämätöntä Lobedanin seurassa; hän ei
ymmärtänyt torjua eikä ottaa vastaan kohteliaisuuksia, ei myöskään —
joka sivistymättömyyden merkin herätti Lobedanissa ääretöntä sääliä —
kaikkia hänen kaskujenpa kärkiä, joille Beatrix nauroi pakahtuakseen.
Lobedan läksikin sen vuoksi pian Konstanzen seurasta, tämän
sanomattomaksi helpoitukseksi.
Konstanzen silmät olivat lakkaamatta seuranneet Bothoa, joka riensi
niin nopeasti eteenpäin, että hänen täytyi useasti jäädä seisomaan
ja odottamaan toisia. Hän osoitti samanlaista rauhattomuutta
ja kiihtymystä, jota Konstanze jo eilen oli hänessä huomannut.
Tietämättänsä hän kiiruhti Bothon jäljessä nopeasti ja yhä nopeammin,
ja niin saapuivat sitten Konstanze, Frankenstein ja Botho ensimmäisinä
rantaan, jossa lauttavene oli parhaiksi valmiina.
"Me emme odota", päätti Botho ja hyppäsi veneeseen. Hän ojensi
Konstanzelle molemmat kätensä. Tyttö katsoi Bothon silmiin sen sijaan
että olisi katsonut veneen penkkiä ja astui harhaan. Botho nosti
hänet ripeästi ylös, kysyi rakastettavalla osanotolla, oliko häneen
sattunut, istuutui penkille aivan Konstanzen viereen, ja kun tämä
sulki sekunniksi silmänsä, pani Botho käsivartensa hänen ympärilleen.
Autuaasti hymyillen sanoi Konstanze, ettei hänellä ollut mitään hätää.
Frankensteinia harmitti, ettei Konstanze ollut pudonnut hänen syliinsä.
Pian oli soudettu tuon suun tienoilta kapean joen yli;
toisella puolella laskettiin erääseen sotalaiturista pistävään
maihinnoususiltaan, käveltiin pitkin rantakatua, jonka varsilla
oli siroja kaupunkilaistaloja ja latvoistaan tasaisiksi leikattuja
lehmuksia, ja poikettiin kylpylän seurahuoneen puistoon, jonka päästä
päähän kulki mahtava lehmuskäytävä. Seurahuoneen sokerileipomon
edessä oli joukko pöytiä ja tuoleja. Siellä istuskelivat kylpyvieraat
ja iltapäivähuvimatkailijat läheisestä hansakaupungista. Leveällä
hiekkakäytävällä musiikkikappelin ja kylpylaitoksen välillä leikki
lapsia.
"Kävelkäämme edestakaisin siksi, kunnes toiset saapuvat", sanoi Botho,
joka tunsi pettymystä, kun Lydia ei vielä ollut täällä. Toisaalta hän
arveli, että heidän kohtaamisensa kävisi parhaiten päinsä hänen äitinsä
läsnäollessa.
Kuuliaisina marssivat Konstanze ja Frankenstein Bothon kera muutamia
kertoja koko rakennusrivin päästä päähän. Vihdoin, kun he taas
kulkivat musiikkipaviljongin ohi, tuli sivutietä pitkin, joka johti
rannalta kylpylaitokseen, eräs nainen ja kaksi upseeria heitä vastaan.
Upseereista, jotka eilen olivat aterioineet Allmershofissa, arvasi
Konstanze heti naisen paroonittareksi. Mutta Lydialla ei ollut
pienintäkään aavistusta siitä, kuka tuo suuri, solakka, vaaleaverinen
olento oli, joka niin kauhistunein silmin katseli hänen kasvojaan.
"Serkkuni, neiti Konstanze Waldau, joka jo muutamia päiviä on kuulunut
taloomme", esitti Botho hänet.
Lydia säpsähti. Mitä tuo merkitsi? Noin kauniin, noin satumaisen
kauniin olennonko kreivitär oli ottanut taloonsa? Ei sillä
vieraskäynnillä, jonka Lydia eli tehnyt Allmershofiin, eikä silläkään,
jonka kreivitär oli tehnyt huvilaan, oltu puolella sanallakaan mainittu
tästä serkusta! Ja Bothokin oli siitä tyystin vaiennut! Sattumaltako —
vai tarkoituksellisesti?
Hänen pelokkaat silmänsä kiintyivät kysyvinä Bothoon, ja niiden katse,
joista säihkyi yhteenkuuluvaisuuden tietoisuus ja — mustasukkaisuus,
säikähdytti Konstanzea.
Hän ei kyennyt hillitsemään pelästystänsä.
Lydia tarvitsi vain yhden sekunnin täysin tointuakseen.
"Tuolla tulee Beatrix!" Upseerit riensivät tulijaa vastaan. Konstanze
seurasi heitä hitaasti.
"Sinä olet salannut minulta tuon tytön olemassaolon", sanoi Lydia
tuskallisesti hymyillen. — "Suo anteeksi", pyysi Botho. "Minulla ei
ollut ollenkaan aikaa ajatella häntä, kun olin luonasi... Mutta nyt
olemme paljastaneet itsemme hänelle. Silmäsi eivät voineet vaieta."
Bothon äänessä oli melkein riemukas sointu.
"Ne osaavat tästä lähtien vaieta! Mutta sanohan, onko hän todellakin
serkkusi?" kysyi Lydia.
"Sangen kaukaista sukua. Äiti otti hänet sääliväisyydestä. Hän on
Dorothean sisarentytär. Mutta sinun ei tarvitse hänestä välittää! Hän
on aivan vähäpätöinen", sanoi Botho rauhoittaen.
Lydia loi häneen syvän silmäyksen, jota Botho ei lainkaan ymmärtänyt.
Vähäpätöinenkö? ajatteli Lydia, tuoko tyttö? Mitä, onko hän sokea, tai
— vielä liian nuori sitä ymmärtääkseen?
"Tuolla tulee äitisi Dorothean ja Beulwitzin seurassa", kuiskasi Lydia
nopeasti, "tule — heitä vastaan!"
Koko seurue yhtyi kylpylaitoksen edustalla; kreivitär ei ilmaissut
erikoisempaa hämmästystä tavatessaan huvilan herrasväen. Olihan retki
kylpylaitokseen ainoa huvitus, johon vastakkaisen rannan asukkaat
saattoivat ryhtyä.
Botho tunsi itsensä silminnähtävän keventyneeksi. Hänestä oli näyttänyt
kuin olisi tämän kohtaamisen pitänyt tuntua kaikista erittäin
kummalliselta.
Pitkien neuvottelujen jälkeen päätettiin asettua sokerileipomon edessä
olevien yhteen työnnettyjen pöytien ääreen. Botho ja Günther tilasivat
tarjoilijalta; kreivitär jutteli paroonittaren ja Santenin kanssa; koko
seura tuli pian mitä parhaimmalle tuulelle.
Botho oli omituisen tunnelman vallassa. Tietoisuus, että seurassa
oli joku, joka oli huomannut Lydian intohimoisen katseen ja siten
saanut selville heidän salaisen rakkautensa, täytti hänet lumoavalla
voittajan tunteella. Hän tunsi itsensä äkkiä sisäisesti siirretyksi
aivan likelle Konstanzea; hän koetti vaihtaa silmäyksiä Konstanzen
kanssa, ja hänen äänensä oli tuttavallinen, jopa melkein lempeä.
Tyttö-parka joutui tästä niin hämmennyksiinsä ja tunsi itsensä niin
peräti kykenemättömäksi yhtäjaksoiseen keskusteluun, että Frankenstein
taaskin, niiden nurinkuristen vastausten johdosta, joita hän sai,
teki mitä rohkeimpia päätelmiä. Sillä Lobedan, joka oli hänestä
asiantuntija, oli kerran sanonut hänelle: "Jos nainen on sekaisin ja
vastaa teille nurinkurisesti, niin on hänen huomionsa kiintynyt enemmän
teidän persoonaanne kuin puheeseenne."
Mutta Lydiaakin kohtaan tunsi Botho itsensä vapaammaksi. Hän
sinkautteli hänelle yhtä mittaa lauseita, laski leikkiä hänen kanssaan,
lyhyesti, käyttäytyi sellaisella varmuudella, että Lydia rauhoittui
ja vapautui hiukan siitä tuskanomaisesta muodollisuudesta, jolla hän
oli tänä aamuna kohdellut Bothoa kreivittären läsnäollessa. Ja elämän
elpyessä elpyi myöskin hänen kauneutensa.
Vihdoin, kuin oltiin jonkun aikaa istuttu yhdessä, ei Beatrix malttanut
enää pysyä alallaan.
"Menkäämme rantaan", huudahti hän kärsimättömästi.
Kreivitär suostui, ja kaikki nousivat. Mentiin aukean, laihan nurmen
peittämän kedon yli rannan viertä kulkevalle keinotekoisesti laitetulle
kävelytielle ja astuttiin siitä alas johtavia portaita myöten
valkoiselle hiekkarannalle.
Hehkuvalla syystaivaalla oli etelämaista sineä, sellaista värien
syvyyttä, jollaista ilmenee vain Pohjolassa, kun syksyiset huurut
työntävät tieltänsä häipyvän kesän. Tuuli, joka oli kääntynyt itään
päin, ajoi raikkaasti kohoilevia aaltoja voimakkaasti lahteen, joka,
toiselta puolen Meklenburgin, toiselta puolen Holsteinin rannan
ympäröimänä, näytti vain suoraan edessäpäin rannattoman ulapan.
Vaieten ja katsellen kävelivät kaikki rantaa pitkin. Meren
yksitoikkoinen kohina sai heidät kaikki hiljaa itsekseen kuuntelemaan.
Vain Beatrix, joka käveli syrjässä Lobedanin rinnalla, neuvotteli, mitä
seuratansseja voitaisiin esittää tanssiaisissa ja eikö sunnuntaina
olisi tilattava Lyybekistä yllätyksiä ja kukkia.
Lydia kulki kreivittään vieressä. Molemmat olivat ääneti.
Viimein he pysähtyivät ja katselivat ajatuksiinsa vaipuneina merelle,
missä jokin laiva mateli eteenpäin yhä kauemmaksi ja kauemmaksi kuin
lehtimato auringon kirkastamalla teräspinnalla.
Kuinka erilaisia ja kuinka kauniita kummatkin naiset olivat! Botho,
joka kulki Konstanzen kanssa heidän kintereillään, silmäili autuaalla
onnella molempia olentoja, jotka olivat hänelle tärkeimmät koko
maailmassa. Sitten pysähtyi hänen katseensa yksistään Lydiaan, kauan ja
ikäänkuin lumottuna.
"Eikö hän ole rajattoman kaunis", kuiskasi hän, puristaen Konstanzen
kättä.
"Kyllä", vastasi tämä soinnuttomasti. Hänen polviansa horjutti. Siis
sittenkin! siis sittenkin! _Hänen_ ja tuon kauniin rouvan välillä oli
olemassa jokin salainen, hellä liitto!
Tästä lähtien otti hän vain koneellisesti osaa iltapäivän ja illan
tapahtumiin. Hän tuskin huomasi, että kotiinpaluun aika läheni ja
että kreivitär pyysi Lydiaa samoin kuin Santenia ja Kühneä viettämään
iltaa Allmersdorfissa, ja että Lydia kieltäytyi. Hän istui veneessä
Frankensteinin vieressä kuin unessa ja jäi unelmiinsa koko illaksi.
Ja jos Lobedan oli häntä tähän saakka pitänyt ujona ja maailmaa
vierovana, niin nyt hän piti häntä tyhmänä, sillä hän ei nauranut
eräälle hänen mehevimmistä jutuistaan, joka sai itsensä kreivittärenkin
hymyilemään. "Frankenstein", sanoi hän, kun herrat vielä myöhemmin
istuivat Bothon huoneessa tupakoiden ja ryypiskellen, "että
kenttäharjoituksien aikana rakastuu, on jokaiselle, joka on ensi kertaa
mukana, itsestään selvä. Mutta että te olette etsinyt käsiinne noin
kylmän olennon!"
"Siihen tarvitaan kokemusta, poikaseni. Kauniin Konstanzen rinnalla ette
löydä mitään onnea, poikaseni."
"Minä näen teidän esimerkistänne, etteivät kokemus ja onni
aina käy käsi kädessä", vastasi Frankenstein odottamattomalla
taisteluvalmiudella.
"Kas, kas, poika piristyy", nauroi Lobedan herttaisesti ja läimäytti
toista rohkaisevasti olkapäähän.
Uutta ja aavistamatonta, mutta iloista virkistystä sai seurue
Allmersdorfin linnassa seuraavana päivänä siitä tiedosta, jonka majuri
v. Beulwitz ruokapöydässä ilmoitti kreivittärelle.
"Veljeni Fritz kirjoittaa minulle muutamia rivejä, jotka itse asiassa
ovat tarkoitetut teille, kreivitär. Sallitteko?..."
Kreivitär nyökkäsi majurille, joka oli jo ottanut kirjeen esille.
Majuri luki kaikkien tankkaavina häntä kuunnellessa:
"Rakas veli! Sinun riveihisi, jotka toivat minulle kreivitär
Allmerin terveiset ja kutsun, tässä lyhyesti vastaus: Jo vuosia
olen toivonut saavani nähdä jälleen nuoruutemme ystävättären.
Minä olin jo, ennenkuin läksin prinssin kanssa matkalle, ryhtynyt
valmistuksiin tuon toivoni toteuttamiseksi. Sinun kutsusi johdosta
ilmoitan nyt tulostamme. Hänen Ylhäisyytensä Herttua sallii prinssi
Leopoldin seurata minua Allmershofiin ja viipyä siellä niin kauan,
kuin se hyväksi nähdään. — Vaimoni äiti kuoli hiljattain. Sangen
tärkeät perintöasiat pakottavat minua viipymään muutamia päiviä
anoppini entisessä asuinpaikassa. Prinssi pelkää ikävystymistä, joka
häntä siellä odottaa. Sinun kirjeistäsi huomaamme, että hän tapaa
Allmershofissa runsaasti elämän iloa — siis kerta kaikkiaan: prinssi
Leopold pyytää saada tulla kreivittären luo vieraaksi, ja saapuu
Allmershofiin, ellei mitään peruutusta tule, 11. tai 12. syyskuuta.
Minä voisin tulla 16. Sano kreivittärelle parhainta, ja sittenkin
ilmaiset liian vähän siitä, mitä sisimmässäni liikkuu. Fritzisi."
Beatrix ja nuoret upseerit saivat töin tuskin hillityksi ilonsa
äänekkään ilmauksen. Kohtaus prinssin kanssa, joka oli setänsä
vallanperijä, näytti upseereista erittäin tärkeältä; nuori tyttö oli
kuullut häntä kuvailtavan rakastettavaksi ihmiseksi.
"Miten olenkaan liikutettu", virkkoi kreivitär hitaasti, "koko lyhyt
nuoruus on taas edessäni ja tuo minulle muistissani Fritzin paljon
lähemmäksi, kuin hän siihen aikaan itse asiassa oli."
"Vain yksi seikka", pyysi Beulwitz hiljaa, "älkää puhuko Fritzille
milloinkaan hänen rouvastaan. Hän ei ollut lapsettomassa avioliitossaan
onnellinen. Mutta koska hän sen aina äänetönnä kesti, ei hän pidä, että
sitä asiaa kosketellaan."
"Eikö onnellinen?" kysyi kreivitär. "Minä olen pitänyt häntä erikoisen
suuressa arvossa ja luullut häntä mieheksi, joka osaa ottaa onnen
itselleen ja pitää sen."
"Vika ei ollut hänessä", oikaisi Beulwitz lyhyesti.
Nyt kuluivat päivät kuin lentämällä. Aamupäivällä piti matkustaa ja
ratsastaa sisämaahan päin viemään kutsuja läheisten herraskartanoiden
tuttavaperheille, piti suunnitella juhlan ohjelma ja taas muuttaa
sitä. Se oli yksinomaan Beatrixin ja nuorten upseerien tehtävänä.
Kreivittärellä ja Dorothealla oli kyllin huolta keittiöstä ja
kellarista, huoneista ja juhlasalista. Heillekin tuotti prinssin tulo
jonkinlaista levottomuutta.
Tämä yleinen touhu ja hyörinä tarjosi Botholle monta sopivaa hetkeä
rientää rakastettunsa taloon ja siellä keskustella hänen kanssansa
lähestyvästä ja ihanasta tulevaisuudesta.
Eräältä silmäparilta jäi kuitenkin hänen tiensä huomaamatta, mutta
hänen poissaolonsa ei. Kun kreivitär luuli Bothon ja Konstanzen olevan
muiden kanssa kävelyllä, seisoi Konstanze kauan, kauan puiston laidassa
ja katseli Bothoa, joka kulki aaltomaisesti kohoavaa tasankoa pitkin ja
vähitellen sen taakse katosi.
Beatrix ei kysynyt koskaan keneltäkään: "Missä sinä olit? — Mikä sinun
on?" Ylpeällä vaiteliaisuudella kulki hän elämän kaikkien ilmiöitten
ja tapahtumien ohi. Upseerit eivät tietenkään keskenäänkään siitä
kertaakaan puhelleet. Ja niin kulki Botho tietänsä esteettömästi
eteenpäin.