Tilavan ruokasalin pöydän ympäriltä kuului iloista puheensorinaa ja
naurua. Kreivitär johti puhetta, hänen vasemmalla puolellaan istui
majuri v. Beulwitz. Upseerien joukosta olivat neljä naista valinneet
itselleen arvojärjestyksen mukaan pöytäkumppaninsa. Dorothea istui
kahden kapteenin välissä, Beatrix Schmettaun ja Lobedanin välissä, kun
taas Konstanze istui pöydän alapäässä Bothon ja erään aivan nuoren,
siron luutnantin välissä.
Lobedan ei voinut millään keinolla päästä iloisempaan keskusteluun
Beatrixin kanssa, vaikka kuinka ponnisteli. Jokaisen kohteliaisuuden
tyttö keskeytti, huomauttamalla, että herra upseeri pani liian suurta
arvoa ulkonaisille seikoille. Lobedan ei osannut tätä epäsuosiota
millään selittää. Güntherin silmien lystikäs välkähdys sai Lobedanin
vihdoin vainuamaan, että häntä oli mustattu nuorelle kreivittärelle. Se
oli hänen tehtävänänsä — nyt siitä huolimatta voittaa! Nyt vasta oikein
näyttää, mihin hän, joka loppumattomien juttujensa ja muistelmiensa
takia oli kasarmipaikan suosituimpia upseereita, kauniista Güntheristä
huolimatta pystyi. Kahden luutnantin välinen kilpailu tuotti
Beatrixille suurta tyydytystä, ja hänen naurunsa raikui joskus niin
heleästi yli pöydän, että kreivitär vilkaisi häneen onnellisena, mutta
Dorothea sitävastoin hieman paheksuen.
Konstanze, joka ensimmäistä kertaa elämässään oli tällaisessa seurassa,
oli tuskin tietoinen niistä ihastuneista silmäyksistä, joita häneen
luotiin. Hän oli hiukan hätäinen puheessaan ja käytöksessään ja hänelle
oli täysi työ hoidella kumpaakin naapuriansa. Pieni luutnantti hänen
vasemmalla puolellaan ponnisteli päästäkseen neuvottomuudestaan. Tämä
oli hänen ensimmäinen kenttäharjoituksensa ja ensimmäistä kertaa
hän sen aikana asui suuressa talossa. Hän olisi mielellään halunnut
esiintyä reippaana liehittelijänä, välttääkseen tovereitten hilpeätä
härnäilemistä, mutta onneton tapa punastua, kun joku nainen katsoi
häneen, ei sallinut hänen käyttäytyä vapaasti Konstanzen vieressä.
Ja Konstanzella oli tuollainen kirottu tapa töllistellä ihmistä
suoraan silmiin. Mutta kun hintelä Frankenstein hoksasi, että Lobedan
hänen kustannuksellaan laski leikkiä nuoren kreivittären kanssa, hän
sydämessään kiroillen kulautti punaviiniä kurkkuunsa lasin toisensa
jälkeen ja jätti naapurittarensa tyyten talon pojan huostaan.
Botho oli kuumeisen-vilkas. Hän odotti aterian loppumista rajulla
kärsimättömyydellä. Jack oli hänelle ilmoittanut, juuri kun käytiin
pöytään, että paroonitar oli omakätisesti ottanut kirjeen vastaan ja
pyytänyt hänen sanomaan, että hetki oli sopiva. Tämän kuultuaan Botho
teki heti viattoman poistumissuunnitelman, sillä kun hänen täytyi
täällä näytellä talon isännän osaa, ei hän voinut ilman muuta jättää
vieraita ja äitiään. Pysyttääkseen mielensä siihen saakka reippaana,
alkoi hän tuttavallisella äänellä laskea leikkiä Konstanzen kanssa.
"Minun pitäisi olla äkäinen", sanoi hän kerran, hymyillen sinisillä
silmillään Konstanzelle, "että äiti antoi minulle vielä yhden sisaren.
Yksi on jo minua tarpeeksi rääkännyt, nyt tulette te minua julmasti
hallitsemaan. Mutta rohkea mies perääntyy urhoollisesti: minä pakenen
ja olen kaiket päivät ulkona metsästämässä."
"Miten ikävää minulle ajatella että olen tullut rauhanhäiritsijäksi
kotiinne!" sanoi Konstanze vakavasti huolissaan.
"Taivas — ettekö te leikkiä ymmärrä? Tekö rauhanhäiritsijä?
Frankenstein, ratkaiskaa, näyttääkö serkkuni siltä? Kaunis, vakava ja
rauhaa säteilevä kuin keruubi! Todellakin, Konstanze, voi kuvitella
teitä paratiisin vartijaksi säihkyvä miekka kädessä. Te ette näytä
siltä, kuin päästäisitte jonkun sisään ilman passitarkastusta."
Botho katsoi häntä syvälle silmiin — hän näki ja ei nähnyt, sillä
hänen henkinen katseensa syventyi samassa eräisiin toisiin, tummiin,
säihkyviin silmiin. Hän kohotti lasinsa.
"Emmekö juo hyvän ystävyyden maljaa, emmekö tee liittoa, joka
kestää läpi elämän ja kuoleman? Te olette aina minun puolellani
Beatrixia vastaan ja minä olen teidän ritarinne, jos esimerkiksi tämä
Frankenstein rohkenisi sanoa teille liian paljon teidän kauniista
silmistänne."
Frankenstein tahtoi sanoa jonkin "pistävän" huomautuksen, mutta ikävä
kyllä, hän keksi sellaisen vasta hetkistä myöhemmin; hän nyt siis vain
punastui ja kaatoi lasinsa täyteen. Konstanze punastui myöskin ja
kilisteli hymyillen lasia Bothon kanssa.
Se oli tuollaista uneksivaa, neuvotonta hymyä, joka väreili hänen
huulillaan, sydämessään tuntemansa onnen aavistuksen heijastuksena.
"Elämässä ja kuolemassa? Ei, minun koko olentonihan kuuluu teidän
äidillenne, teidän suurelle, hyvälle äidillenne", sanoi hän hiljaa.
Huimapäisyydessään valtasi Bothon äkkiä ankara mielenliikutus. Hän
puristi kiihkeästi tytön kättä...
"Niin, äitini on suuri ja hyvä. Hän on sellainen — toivottavasti —
kun tulee esille elämäni suurin kysymys! Voittakaa puolellenne hänen
rakkautensa; minulle voisi jonakin päivänä olla suuriarvoista omistaa
äitini rinnalla noin rakastettava puolustaja!"
Vapisten katsoi Konstanze häneen. Hän ei voinut, hän ei uskaltanut
Bothon sanoja selittää. Bothon kuuma katse, hänen kädenpuristuksensa
saattoivat hänet hämille.
Hän ei vastannut mitään. Hänen kylmä kätensä liukui pois Bothon
kädestä. Mutta Bothon ajatukset riensivät lentäen eteenpäin. Hänen
kätensä — se oli sotapalveluksessa tullut jonkun verran leveämmäksi ja
miehekkäämmäksi, mutta oli silti valkoinen ja hyvin hoidettu —, hänen
kätensä tempasi kellon sotilastakin taskusta. Se oli puoli kuusi. Hän
ponnahti ylös, riensi äitinsä luo ja kuiskasi hänen korvaansa:
"Kello kuuden aikana on komppanioilla nimenhuuto linnanpihalla ja
kylän torilla. Luulen, ettei jokainen luutnantti saa sitä jättää
jonkun vääpelin tehtäväksi; Santen ainakin on tarkka. Käske nousemaan
pöydästä, äiti!"
Kreivitär nyökkäsi suostumuksen merkiksi. Kun Botho oli menossa
paikalleen takaisin, pysäytti Dorothea hänet. "No, rakkaani — minua et
tänään huomaakaan?"
Botho suuteli kättä, joka oli häntä jo niin monien vuosien kuluessa
suurella hellyydellä hyväillyt.
"Minä näin, täti, että sinä istuit herra von Santenin vieressä, ja
niiden mielipiteiden johdosta, jotka hän eilen sinusta lausui, en
voinut ajatella, että hän soisi sinulle aikaa huomata poikastasi",
kuiskasi Botho veikeästi hänen korvaansa.
Kreivitär nousi ylös, samoin kaikki muut.
"Niitä herroja, jotka polttavat, pyydän oleksimaan täällä mielensä
mukaan. Kahvi tuodaan viereiseen salonkiin. Kuulkaahan, rakas majuri,
sade rapisee ikkunan ruutuja vastaan; onko isänmaalle niin tärkeätä,
että teidän nuoret upseerinne toimittavat itse nimenhuudon?"
"Toimitus kestää kymmenen minuuttia; Schmettau, Frankenstein ja Kühne
täyttävät mielellään velvollisuutensa."
"Ja kun Frankenstein ei vieläkään voi sietää tupakoimista, mutta
ilman minua on salongissa kuin imettäjää vailla oleva rintalapsi",
kuiskasi Lobedan takaapäin pienen luutnantin korvaan, "on hän iloinen,
päästessään palveluksen varjolla pälkähästä".
"Minun mieleeni voisi kerran juolahtaa käsittää teidän härnäyksenne
yllytykseksi", sanoi Frankenstein puoliääneen.
"Pidä häntä silmällä, Schmettau", jatkoi Lobedan edelleen, "eikö
nuori kreivitär ole oikeassa? Mantelin kaksoishedelmän asemesta,
jonka minä hänelle hävisin, toivoo hän itselleen pikku luutnantin
värikkäästä polttosavesta valmistettuna koristeena. Frankenstein, voipa
olla mahdollista että me vielä joskus tappelemme, te olette tehnyt
vaikutuksen — vaikutuksen!"
Schmettau veti pienen luutnantin mukanaan pois, Botho seurasi heitä.
"Kuules, Günther", sanoi Botho vilpittömin ilmein, "iltahuudon perästä
minä tahdon tarkastaa kaikki asunnot kylässä. Jos joku kysyy minua,
ilmoita, että olen estetty ja hoitele sinä minun puolestani isännän
tehtäviä tovereittesi keskuudessa."
"Sen vaivan voit itseltäsi säästää, poikaseni, asunnot on jo
tarkastettu."
"Minun, niin sanoakseni tilanherrana ja samalla toverina, pitää siellä
täällä näyttäytyä sotilaille."
"Kuten tahdot", sanoi Schmettau hyväntahtoisesti, "majuri näkee
mielellään, jos yksi teikäläisistä, jotka kannatte kuninkaan takkia,
osoittaa tasa-arvoisuutta." —
Linnan pihalla seisoivat komppaniat pitkissä riveissä; jokaisen miehen
edessä maassa oli kunkin laukku, ja kaikkivaltiaan vääpelin edessä
pitivät miehet viittoja levällään tarkastusta varten, kun upseerit
Bothon seuraamana tulivat ulos.
Äkillinen siirtyminen valaistusta ruokasalista, missä tuntui kukkien,
viinin, ruokien ja hajuvesien tuoksua, kylmän-kosteaan ulkoilmaan,
vaikutti erittäinkin pieneen Frankensteiniin pahasti. Jokseenkin
runsaasti nautittu punaviini kihosi äkkiä hänen päähänsä. Hän tarttui
Schmettaun käsivarteen.
"Teidän pitäisi seurata Allmeria", huusi luutnantti; "teille olisi
sangen terveellistä juoksennella sinne tänne tunnin verran sateessa".
"Vie hänet mieluummin huoneeseen ja anna hänen selvitellä päätänsä!"
arveli Botho.
Onneksi osoitti Frankenstein iltahuudon päätyttyä enemmän nukkumisen
kuin kävelyn oireita, ja Botho pujahti kiireesti pois.
Hän kulki pitkin kenttätietä, joka vei puiston reunaa pitkin ketojen
yli niin sanottuun Dossower-lahteen, Trave-joen laajaan aukeamaan,
joka jo ennen joen suuta ilmoitti meren läheisyyden. Pian poikkesi hän
oikealle, saapuakseen Priwallin hiekkaisen tasanko-niemekkeen yli, joka
erottaa lahden merestä ja on Travemünden kylpylää vastapäätä, Pantinin
huvilaan.
Askelin, jotka muistuttivat juoksua, kiiruhti hän kohti onnea, sitä
onnea, joka hänestä oli kaukana maailmassa tuntunut nautinnolta,
riemunlahjalta ja joka hänestä täällä, kotiseudun maaperässä, tuntui
yhtäkkiä omistukselta, oikeudelta, ihanalta elämän sisällöltä.
Nyt riensi hän lyhyen pyökkimetsä-alueen läpi, joka, kuuluen huvilalle,
muistutti enemmän puistoa kuin metsää. Pieni tallirakennus sukeltautui
hänen eteensä, hän meni sen ohitse. Hän tuli pieneen kukkatarhaan,
joka ympäröi valkoista huvilaa. Miten kylmänä seisoikaan tuo valoisa,
italialaiseen tyyliin rakennettu huvila, jonka ilottoman taustan
muodostivat nyt sateen liottamat kedot ja metsät!
Talon ovi avautui hänelle; pikaisesti tervehdittyään riensi hän
harmaapäisen palvelijan ohi, kuuli tämän lausuvan vain "ylhäällä" ja
lensi ylös portaita, jotka veivät eteisestä huvilan ensimmäiseen ja
ainoaan kerrokseen.
Ylhäällä, puoleksi avatulla ovella seisoi paroonitar Lydia Pantin.
Hän ojensi Bothoa vastaan kätensä, veti hänet sisään, ja ihastuksesta
suunniltaan peitti Botho käden — tuon kapean, valkoisen käden —
suudelmilla.
"Botho — hupsu lapsi", sanoi hän sulkien silmänsä, "ole toki järkevä!"
"Anna hupsuuteni olla! Vielä olen sinun lapsesi. Pian tahdon tulla
sinun herraksesi."
Lydia nauroi. Olisipa Dorothea nähnyt hänet juuri tällä hetkellä: hänen
kasvonsa olivat nuorekkaat, iloiset, eloisat!
"Tule, sinun täytyy minulle kertoa, miten panet asian alulle!"
Lydia painautui suureen, syvään nojatuoliin, joka oli lähellä ainoata
kolmiosaista ikkunaa. Botho istuutui jakkaralle, joka oli pörröisen
karhuntaljan päällä aivan hänen vieressään.
"Ensiksi tahdon kuulla, oletko minua muistellut — miten majoittamisesi
sujuu, miten sinua linnani, tätini Dorothea — mutta ennen kaikkea,
miten minun sisareni miellytti. Ja etkö pelkää täällä meidän kolkossa,
sateisessa seudussamme? Etkö kadu, että minun tähteni läksit suuresta
kaupungista? Mutta kas — täällähän minä tapaan saman huoneen, kuin
meillä oli Berliinissäkin."
Botho katseli ympärilleen. Neliskulmainen huone muistutti pesää,
joka oli koristettu matoilla, topatuilla huonekaluilla ja verhoilla.
Seinillä riippui muutamia vanhoja öljymaalauksia, jotka nyt, illan
hämäryydessä, näyttivät yksitoikkoisia tapetteja vastaan hyvältä
vaikuttavilta, pehmeiltä väriläiskiltä.
"Siinä monta kysymystä yhtä aikaa", sanoi hän hellästi Botholle,
joka molemmin käsin puristi hänen sormiaan. "Sinua olen ajatellut
herkeämättä. Yksinäisyys ja kotipuolesi rauhallinen vakavuus ovat
tehneet minulle sanomattoman hyvää. Olen väsynyt meluun. Elämäni on
lopussa. Sinä olet minun viimeinen auringonsäteeni. Minä katson ja
ajattelen sinua ja olen niin tyytyväinen."
"Elämäsi alkaa uudestaan. Sinun pitää kuulua minulle heti. Mutta sano:
Beatrix, miellyttääkö hän sinua?"
"Tyttönen ei sanonut minulle sanaakaan. Mutta hänen silmissään paloi
osanotto. Minä pidän hänestä; hänellä on silmät kuin sellaisella, joka
tähystelee ilmaa nähdäkseen enemmän kuin mitä hänen rauhalleen on
hyvä. Dorothea ei voi minua rakastaa, ei milloinkaan! Hänellä on kiviä
kädessä, joilla hän tappaa kärsiviä tai onnellisia naisia, sillä hän
ei ole kärsinyt, mutta ei myöskään onnea nauttinut. Ja äitisi sanotaan
olevan niin ylpeän kuin onnelliset vain voivat olla; onko se totta?"
Bothon nuori sielu ei voinut täysin seurata hänen syviä silmäyksiään
toisten naisten sieluun.
"Älä niin paljon kuvittele", pyysi hän, "äitini on suuri ja hyvä. Te
tulette toisianne rakastamaan. Olen kuullut tänään linnassa sanottavan,
että hän tekee tänne huomenna vastavierailunsa, todennäköisesti minun
seurassani. Äiti ainakin lausui jotain siihen suuntaan, kun hän
ruokapöydässä kysyi Santenilta ja Kühneltä, olivatko herrat tyytyväisiä
asuntoonsa."
"Ja mitä he kummatkin sanoivat?" kysyi Lydia hymyillen.
"He ylistivät niitä huoneita, jotka olet luovuttanut heidän
käytettävikseen huvilan alakerroksesta, he kiittivät myöskin aamiaista,
joka heille tuotiin, mutta he pahoittelivat sitä seikkaa, ettet sinä
ole näyttäytynyt, vaan vasta huomiseksi olet suonut kutsumattomille
vieraillesi kunniatervehdyksen."
"Minä olin lapsellinen", sanoi Lydia nopeasti; ajattelehan, minä en
tahtonut heitä nähdä, koska pelkäsin puhuvani heille sinusta".
"Rakkaani", kuiskasi Botho, "pian, eikö totta, pian voimme toisistamme
puhua kaikille ihmisille!"
"Miksi", sanoi Lydia rauhattomasti, "mitä se muita liikuttaa!"
Sitten hän hymyili taas, kosketti veitikkamaisesti kapealla sormellaan
Bothon ylähuulen vaaleita parranhaivenia ja sanoi:
"Tuo sopii sinulle hyvin. Ne tietävät miestä. Tiedäthän, mitä Scheffe
siitä sanoo, miksi me naiset sitä rakastamme. Sinun ei tarvitse muille
kertoa, että sinua rakastetaan. Sinusta jo näkee sen."
"Oh, Lydia! Ei niin! Kuule minua! Kuin unessa olen minä elänyt aina
siitä saakka kuin sinut ensi kerran kohtasin — muistatko vielä, se
tapahtui Berliinissä, kreivitär Soyerin salongissa — minä olen sinua
rakastanut enkä ole ajatellut loppua. Minä olen ottanut vastaan
sinun vastarakkautesi ihmeen, kysymättä itseltäni, mitä olen siitä
sinulle velkaa. Joskus ajattelin, että minun pitäisi kertoa kaikki
äidilleni. Mutta kävin araksi äitini edessä, sillä minä — ylioppilas;
minä — yksivuotis-vapaaehtoinen, vakavine, päättäväisine elämän
suunnitelmineni — äiti olisi syystä kyllä vastustanut. Minähän olin
vielä melkein poika. Mutta kymmenen päivän kuluttua minä panen tämän
takin pois ja tulen isännäksi isäni linnaan. Ensi kuussa minä täytän
kaksikymmentäkolme vuotta ja tulen siis päätöksieni herraksi. Silloin
olen epäilemättä äitinikin silmissä mies. Silloin hän uskoo minua,
kun menen hänen eteensä ja sanon: Lydia ja minä olemme kaksi vuotta
toisiamme rakastaneet, anna hänet nyt minulle vaimoksi!"
Lydian kasvot muuttivat väriään, hän nousi äkkiä ylös ja huudahti:
"Sinun äitisi ei tule koskaan suostumaan."
"Minkätähden ei? Sinä olet meidän säätyämme!"
"Minä olen sinua seitsemän vuotta vanhempi."
"Sellaistahan sattuu usein. Rakel oli Bamhagen von Enseä neljätoista
vuotta vanhempi, ja he tulivat silti onnellisiksi."
"Minä rukoilen sinua. — Ole onnellinen äläkä ajattele loppua!
Rakkautemme ei ole vääryys ketään kohtaan. Älä kajoa sen
salaperäisyyden lumoon. Usko minua, onni muuttuu meille muuten
uskottomaksi."
Botho syleili vapisevaa olentoa.
"Sinun kovat kohtalosi ovat tehneet sinut epäileväiseksi. Kerro minulle
vihdoinkin elämäsi tarina, jotta voisin huuliltasi suudella kaikki
synkät muistot."
Lydia katsoi suurin silmin Bothon ohi, kauaksi yli hämärtävän meren.
Kelmeä ilta loi hänen kasvoilleen omituisen, värittömän tunnun — hän
oli kuin kuollut.
"Lydia!" huudahti Botho rajusti.
Hän heräsi mietteistään, kietoi käsivartensa Bothon kaulan ympärille ja
hartaasti pyysi:
"Älä ajattele takaisin päin! Älä ajattele eteenpäin. Ole minun,
niinkauan kuin minua rakastat! Tänään sitä vielä teet."
Ja Bothon kaksikymmentäkolme vuotta kadottivat taas kaiken
merkityksensä. Hän makasi rakastamansa naisen jalkojen juuressa,
suuteli hänen käsiään ja tunsi olevansa kuin jumala.