Seuraavana aamuna, kun Beatrix tapansa mukaan ilmestyi aamiaispöytään
tuntia myöhemmin kuin talon järjestys salli, vei kreivitär
juhlallisesti nuoren tytön häntä vastaan:
"Tässä, tyttäreni, meidän uusi perheenjäsenemme, jota sinun tulee
kohdella kuin sisartasi, ystävätärtäsi. Konstanze Waldau on rakkaan
Dorotheamme sisarentytär."
Konstanze katsoi hieman hämillään toista tyttöä, joka, ollen
häntä paljon pienempi, tummatukkaisine pojanpäineen ja suurine,
mustan-ruskeine silmineen ja epäsäännöllisine kasvoineen, ei lainkaan
vastannut sitä kuvaa, jonka hän oli kreivittären tyttärestä itselleen
muodostanut.
Kun Beatrix vaikeni ja puolestaan silmäili suurta, vaaleaveristä,
harmaasilmäistä Konstanzea avomielisellä uteliaisuudella, jatkoi
kreivitär:
"Konstanze on köyhä, hänen isänsä on kuollut, hänen äitinsä matkustaa
jo tänään etelään etsimään parannusta vaikealle sairaudelleen. Sinä
huomaat, ettei uuden sisaresi kohtalo ole niin helppo kuin sinun."
"Oh!" huudahti Beatrix mennen Konstanzen luo. "Ole iloinen. Äitisi
tulee varmasti terveeksi; sillä aikaa me pidämme sinua hyvänä."
Konstansen poskille ilmestyi pari kyyneltä. Silloin Beatrix lensi
hänen kaulaansa ja suuteli häntä. Tämä teko sai toisen vielä suuremman
liikutuksen valtaan ja rajusti itkemään.
Kreivitär, joka oli jo huomannut, että hänen kasvattityttärensä oli
hyvin altis mieleniiikutuksille ja itkuun herkkä, kovensi luontonsa:
"Malttia, rakkaani, itsensä hillitsemistä! Etenkin, ottaessasi
jäähyväisiä äidiltäsi, minä pyydän hänen ja meidän muidenkin puolesta,
älä ole liian hellä! Sivistyneiden ihmisten tulee osata hillitä
tunteitansa."
Hän poistui. Hän piti viisaimpana jättää tytöt kahden kesken.
Beatrix istuutui, nojasi kyynärpäillään pöytää vastaan ja haukotteli:
"Kuuleppas, ole hyvä ja kaada minulle teetä!"
Konstanze teki työtä käskettyä, istuutui pöydän toiselle puolelle ja
otti käsityönsä esille.
"Sinä olet aina ollut yksin. Ehkäpä äitisi teki sinulle epämiellyttävän
yllätyksen, kun otti minut kasvattisisareksesi. Sitä suuremmalla syyllä
minun täytyy sinua kiittää ystävällisestä vastaanotostasi."
"Päinvastoin, minusta tämä on kerrassaan mainiota. Kaksin voi paljon
paremmin huvitella. Ystävätärtä ei minulla ole — sehän onkin niin
typerää. Mitä sillä tekee? Mutta kun talossa on joku, joka on hiukkasen
vähemmän arvokkaampi kuin Dorothea-täti, hiukkasen lempeämpi kuin äiti
— se on äärettömän fiksua. Piakkoin on täällä tanssiaiset. Osaathan
toki tanssia?"
"Kyllä. Mutta minulla ei ole sopivaa pukua."
"Minun kamari neitoseni laittaa sinulle ja minulle kuntoon pari
heleätä tilkkua. Minä luulen, ettei minullakaan ole minkäänlaista
tanssipukua. Samantekevähän se on, miltä näyttää ja mitä on päällä.
Tanssia vain, kuunnella musiikkia, olla iloinen — siinä kaikki. Minä
tahtoisin tanssia itseni kuoliaaksi. — Kuules, huomenna tulee tänne
majoitusvieraita. Veljeni Botho on niiden joukossa ja eräs äärettömän
nätti luutnantti: Günther von Schmettau. Voi taivas, taas minä sanoin
'äärettömän nätti'. Mikä onni, että täti loikoo vielä vuoteessaan
ja juo siellä teensä. Täti näyttäytyy vasta sitten, kun on täysin
järjestyksessä. Mutta silloinpa hän näyttääkin aika kauniilta. Kaikki
Allmerit ovat kauniita, paitsi minä luullakseni. Eikö sinun äitisikin
ole Allmereita? Sinulla on suvun vaaleat hiukset. Missä te olette
asuneet? Mikä isäsi oli? Mutta jos et halua, ei sinun tarvitse vastata.
Minä en sitten ole koskaan utelias. Eikö totta, mitä meitä liikuttaa
menneisyys ja tulevaisuus, kunhan vain nykyisyys on iloista."
Beatrix jutteli ja kyseli taukoamatta, antoi kaikenlaisia tietoja
talon asukkaista, suositteli Konstanzelle hävyttömyyttä Jackia
kohtaan, hyvyyttä Antonia kohtaan, viekasta imartelua Wohlersia
kohtaan, joka hänelle, Beatrixille, ollessaan hyvällä tuulella toi
salavihkaa huoneeseen lautasellisen leivoksia — ja sanoi, että hänen
kamarineitsyensä oli kunniallinen ja kärsivällinen ja Dorothean röyhkeä.
Konstanzea lopulta jo aivan huumasi, mutta siitä huolimatta hän ei
malttanut olla ilmaisematta nopeasti herännyttä mieltymystään:
"Sinä ole niin hyvä! Jospa veljesikin olisi minulle yhtä
hyväntahtoinen."
"Bothoko? Se poika! Aikaisemmin hän oli julkea veijari. Berliinissä hän
sivisti itseänsä mahdottomasti. Siitä saakka hän on ollut kohtelias
naisia kohtaan. Hänellä oli siellä joku mielityttönsä. Mutta tämän
minä kerron sinulle syvimpänä salaisuutena. Minä tulin kerran, kun
hän oli tullut Berliinistä tänne kotiin lomalle, odottamatta hänen
huoneeseensa; siellä hän istui kirjettä kirjoittamassa. Vaikka hän
ponnahti ylös ja heitti imupaperin kirjeen päälle, jäi siitä kuitenkin
yksi kulma näkyviin, ja — tiedätkö, Minulla on oikeat ilveksen silmät —
luin päällekirjoituksen: Ainoa kultaseni! — Jospa äiti sen tietäisi!"
Kreivitär tuli huoneeseen ja kutsui Konstanzea äidin luo, joka vielä
viimeisen hetken ennen lähtöään tahtoi olla lapsensa kanssa kahden
kesken.
"No?" kysyi kreivitär tyttäreltään Konstanzen mentyä.
"Äiti, hän on hir... hän on hyvin soma. Ja ihmeen kaunis. Sellaista
kauneutta en ole ennen nähnytkään."
Äiti hymyili onnellisena; hänen lapsensa ei ollut koskaan ollut
kateellinen.
"Meidän täytyy hänet pukea uudelleen. Lähipäiviksi laittakoon
kamarineitsyt hänelle jotain kuntoon minun vaatevarastostani, sinun
vaatteesi ovat hänelle liian lyhyitä ja ahtaita. Mene valikoimaan
Luisen kanssa!"
Laulaen hyppeli Beatrix portaita ylös. Äidin vaatesäiliössä hän
tarttui ensimmäisiin parhaisiin pukuihin mitä käsiinsä sai, ja
vain kamarineitsyt Luisen tehokas silmälläpito sai aikaan, ettei
nuorelle Konstanzelle valmistettu raskaita, suurin kuvin kirjailtuja
silkkileninkejä, vaan yksinkertaisia, heleitä pukuja. Siinä toivossa,
että saisi jo huomenna nähdä kauniin kasvattisisarensa niin suloisessa
asussa kuin suinkin, otti Beatrix neulan ja sakset käsiinsä, ja
auttoi neulomisessa niin suurella innolla ja taitamattomuudella, että
kamarineitsyen täytyi lopulta pyytää häntä lopettamaan —.
Niinä päivinä oli kreivittärellä paljon hommaa. Ensiksi täytyi rouva
Waldau laittaa matkalle, sitten järjestää Konstanzelle kuntoon
Beatrixin huoneen viereinen huone; myöskin majoitusvieraille piti
järjestellä yhtä ja toista. Linnan keskusta, joka pyöreästi kaareutui
päätyihin päin, sisälsi alikerroksessa suuren salin ja sisäänkäytävän,
ensimmäisen kerroksen takaosassa oli kreivittären makuu- ja
vaatehuoneet sekä kylpyhuone, etuosassa oli eräs pyöreähkö, pieneksi
torniksi terävästi suipponeva huone, jota sanottiin "kappeliksi" ja
jota käytettiin vakavissa perhetapahtumissa. Oikealta vei käytävä
asuinhuoneisiin, joista viimeinen, ruokasali, liittyi suureen saliin.
Vasemmalla puolen oli neiti v. Allmerin valtakunta. Asuinhuoneitten
yläpuolella oli Beatrixilla kaksi huonetta puistoon päin, kun
taas vierassuojat oli etupuolella. Bothon huoneitten asema oli
päinvastainen: täällä oli Botho järjestänyt itselleen huoneet linnan
pihaan päin, ja vierashuoneet olivat puistoon päin.
Tällainen tilan paljous teki kreivittärelle mahdolliseksi ottaa vastaan
joukon upseereita, ja silti vielä säilyttää huoneita vapaaherra v.
Beulwitzin ja prinssi Leopoldin mahdollisen käynnin varalle.
Juuri kun kreivitär Dorothean ja Wohlersin kanssa parhaillaan
tarkasteli ruokasäiliön varastoja, syöksyi Beatrix sisään.
"Pantin, äiti, Pantin!" hihkui hän.
"Miten kiusallista — juuri nyt — minä en ota ketään vastaan", sanoi
kreivitär päättäväisesti. Hän tunsi olevansa epäystävällisellä tai ei
ainakaan rakastettavalla tuulella. Toisaalta hän ei voinut ilman muuta
käskeä vierasta pois.
Jo tuli Jack vajavaisesti liikkuvine jalkoineen kellarikerroksen
portaita alas, käyntikortti hopeaisella tarjottimella.
"Tahdotko sinä, rakas Dorothea, pitää vieraasta huolta? Beatrix voi
olla mukana", virkkoi kreivitär. "Viekää rouva paroonitar salonkiin!"
Jack asteli hyvin harkitussa tahdissa takaisin käytävään.
"Liika nopeus", oli hänen tapanaan teroittaa hänen alaisensa Antonin
kalloon, "voisi herättää vieraissa sen luulon, että heidän tulonsa
tuottaa meille suurtakin iloa. Siihen me olemme liian ylhäisiä. Mutta
me olemme myöskin liian ylhäisiä antaaksemme jonkun odottaa, siispä:
ei liian hitaasti." Hän ilmoitti käytävässä odottavalle paroonittaren
vanhalle palvelijalle, että herrasväki kutsuu sisään.
Paroonitar oli keskikokoa pitempi ja sangen solakka. Hänen
piirteensä olivat säännölliset. Hänen tummat silmänsä eivät ainakaan
tällä hetkellä näyttäneet suurilta eivätkä myöskään erikoisemmin
ilmeikkäiltä. Pienen hatun alta aaltoili tumma tukka.
Erittäin kunnioittavasti vei Jack vieraan etummaisten huoneitten läpi.
Salonkiin saavuttua pyysi hän vierasta armollisesti istumaan, naiset
tulisivat heti. Paroonitar tuskin ehti hieman tarkastella huonetta ja
ihailla sen rauhallisia väriyhdistelmiä, kun jo ruokasalista tulivat
Dorothea ja Beatrix. Paroonitar seisoi flyygelin ääressä, keskellä
huonetta. Hieno puna kohosi hänen kasvoillensa, hänen sydämensä kiihkeä
tykintä hidastui nopeasti — kreivitär ei ollut tullut.
"Serkkuni, kreivitär Allmer", alkoi Dorothea, "on ikävä kyllä, monien
taloushuoliensa vuoksi estetty tänään tulemasta teitä tervehtimään,
rouva paroonitar. Nuori kreivitär ja minä pyydämme teitä siitä syystä
tyytymään meidän seuraamme."
Sitten kuin molemmin puolin oli tehty syvä kumarrus, pyysi Dorothea
istumaan. Hän piti tarpeettomana puhua itsestään mitään; hän oli
vakuutettu, että paroonitar oli saanut tarkat tiedot Allmershofin
asukkaiden nimistä ja asemasta, samoin kuin Dorotheakin puolestaan
tiesi kaikki ulkonaiset seikat huvilan asukkaista.
"Valitan siis, että valitsin käynnilleni onnettoman päivän", sanoi
paroonitar.
Dorothea kertoi talousvelvollisuuksien syistä, ja pääsi siitä
mukavasti siirtymään majoitusvieras-aiheeseen. Välinpitämättömällä
äänellä ja kohteliain ilmein keskustelivat molemmat naiset maailman
tavallisimmista asioista. Beatrix ei avannut suutansa. Mutta hänen
silmänsä tutkivat ahnaalla mielenkiinnolla kalpean, välinpitämättömältä
näyttävän paroonittaren kasvoja. Siinä oli vihdoinkin ilmestys sieltä
etäisestä, pauhaavasta, iloisesta maailmasta, jonne Beatrixiä niin
kiihkeästi halutti. Siinä oli juhlittu kaunotar, paljon kysytty rouva,
nainen, jolla oli kadehdittava onni olla arvon ja rikkauden ohella
myöskin riippumaton. Siltä hän näytti.
Oikeastaan ei häikäisevän kaunis, eikä ollenkaan loistava; hän ei
puhunut nopeasti, eivätkä hänen sanansa olleet erikoisen henkeviä.
Silti ei Beatrix tuntenut pettyneensä. Hän olisi voinut loppumattomasti
katsella paroonitarta, toivonut iankaikkisesti saavansa kuunnella tuon
epäselvän äänen sointia.
Miten pian vieras nousi ja jätti hyvästit! Oh, hänen olisi vielä
pitänyt jäädä. Hiljaa käveli Beatrix molempien naisten perässä huoneen
läpi. Ovella lausui Dorothea jäähyväiset. Taas kumarrettiin jäykästi.
Sitten loi paroonitar täyteläisen katseensa Beatrixiin, samalla kuin
hymy ensi kertaa kirkasti hänen värittömiä kasvojaan! Beatrix siitä
aivan huumautui.
"Ei ollut äidille mikään vahinko", päätteli Dorothea, kun ovi tuskin
vielä oli ennättänyt sulkeutua vieraan jälestä, "paroonitar on itse
arvokkuus, se hänelle myönnettäköön, mutta sellaista tyhjyyden,
kyllästymisen ilmettä en ole vielä milloinkaan nähnyt. En tiedä, siinä
ihmisessä on jotakin, joka on minulle kerrassaan vastenmielistä."
"Kuinka voit noin sanoa!" huudahti Beatrix, "hänessä on jotain
salaperäistä, jotain suurenmoista. Ja entäs silmät!"
"Tuskin hän niillä ketään katselikaan. Muutoin istuin taaskin sinun
puolestasi kuin hiilillä. Ensinnäkin sinä melkein hypit tuolillasi,
toiseksi sinä tuijotit aivan tahdittomasti paroonitarta, ja kolmanneksi
oli rintasolkesi kaulassasi ihan vinossa."
"Kunhan vaan ajatukseni ovat suorassa."
"Beatrix! Sinä olet pahankurinen. Botho ei tuollaista suvaitsisi."
"Niin, Botho — se rakas Botho —, sen sinä aina tuot esiin."
"No", kysyi kreivitär, joka tulollaan keskeytti kinan, "miten hän teitä
miellytti?"
"Ei ollenkaan. Hänessä on jotakin kuollutta", sanoi Dorothea.
"Hirmuisesti. Hän on äärettömän mielenkiintoinen", huusi Beatrix.
"Näin erilaisten arvostelujen johdosta en voi muuta kuin odottaa,
kunnes voin itse ottaa asiasta selvän", arveli kreivitär.
Tämä päivä kului Beatrixista sangen hitaasti, huolimatta monista
pienistä tapahtumista ja kaikkien linnanasukkaiden kiireellisestä
touhusta. Konstanze, joka oli saanut luvan pysytellä tämän päivää
huoneessaan tavaroitaan järjestelemässä, näyttäytyi vain illallisilla.
Sitten menivät tytöt yhdessä nukkumaan vierekkäin oleviin huoneisiinsa.
Kun Beatrix oli jo melkein riisuutunut, pälkähti jotain hänen päähänsä.
"Kuulehan", sanoi hän, aukaisten välioven, "oletko myöskin arka?"
"Ah kyllä", valitti Konstanze, "en ole koko elämäni aikana viettänyt
ainoatakaan yötä yksinäni."
"Niinkö; ovi voi jäädä auki. Jos kuulet jonkinlaista naputusta, älä
pelästy. On ruvennut tuulemaan, ja silloin pitää tuuliviiri tornissa
ilvettään."
Valot sammuivat. Beatrix ei voinut iloisesta maltittomuudesta nukkua.
Viereisestä huoneesta kuuluva nyyhkyttävä ääni sai hänet mietteistään
hereille. Hän ponnahti ylös vuoteestaan, sipsutteli paljain jaloin
Konstanzen vuoteen luo, istuutui sen reunalle ja pyysi rukoilevasti,
samalla kuin hän molemmin käsin hyväili itkevän kosteita poskia:
"Älä ole suruissasi! On kyllä hirveätä, että äitisi täytyi matkustaa
niin kauas luotasi. Mutta katsos, minunkin äitiäni tulet rakastamaan.
Kaikki kunnioittavat häntä. Hän toruu toisinaan — no, niinhän kaikki
äidit tekevät. Mutta oikeastaan hän noudattaa tahtoani kaikessa ja on
niin hyvä, niin hyvä. Hän näyttää minusta usein joltain korkeammalta
olennolta."
"Niin", sanoi Konstanze hartaasti. "Minä ihailen häntä. Minä voisin
kuolla hänen puolestaan."
"No niin, älä sitten enää itke!"
Beatrix pujahti takaisin vuoteeseensa.
Ei, itkemiseen ei uusi perheenjäsen saanut seuraavina päivinä ollenkaan
aikaa. Muistoa onnettomasta äidistään täytyi hänen tästä lähtien
suojella sydämessään kuin jotakin salaisuutta. Aamusta iltaan oli
niin paljon puuhaa. Kukaan ei myöskään milloinkaan kysellyt niistä
kirjeistä, joita Konstanze sai kerran viikossa. Oli kuin tyttö olisi
noin vaan pilvistä linnaan pudonnut, niinkuin eivät häntä mitkään
siteet olisi sitoneet tätä taloa kauemmas.
Jo ensimmäisenä aamuna valvoi Dorothea-neiti henkilökohtaisesti
sisarentyttärensä vaatetusta. Uutta pukua ei kamari-neitsyt ollut
saanut valmiiksi, mutta Konstanze näytti oman vaatevarastonsa
parhaimmassa puvussa, tumman-sinisessä pumpulileningissä, niin sievältä
ja ennen kaikkea niin aistikkaasta puetulta, että Dorothea sanoi
kiitellen:
"Toivon sinut aina noin näkeväni! Ja jos tahdot tulla hyödylliseksi,
varo Beatrixia. Hän pakenee kamarineitsyen käsistä usein
kauhistuttavassa tilassa."
Siitä saakka auttoi nuori tyttö tänään ja aina vast'edeskin talon
tytärtä pukeutumisessa. Hänellä oli tuollainen naiselle ominainen
kyky koristaa aistikkaasti itsensä ja muut parilla kukalla tai
kiinnittämällä jonkin pitsin tai hunnun. Niinpä hän tänäänkin sitaisi
ruusukimpun ja pisti sen Beatrixin vyöhön, sillä aikaa kuin tämä
järjesti kaulalleen pitsiliinaa. Näiden somistuspuuhien uhri päästi
tällöin epätoivoisia huokauksia kärsimättömyydestä ja juoksi, heti kun
hänet oli saatu valmiiksi, alas puutarhaan.
Yötuuli oli ajanut taivaalle pilviä; sataa tihuutti herkeämättä. Siitä
huolimatta Beatrix juoksenteli puiston reunassa sinne tänne. Turhaan.
Mutta tornin ikkunasta saattoi jotakin nähdä. Päätä pahkaa sinne. Kun
Beatrix oli vihdoinkin saanut päänsä tukituksi pyöreästä ikkunasta
ulos, jolloin hänen koko ruumiinsa makasi katonkannattimen pölyisellä
hirsikerralla, äkkäsi hän kaukana ajotiellä, joka mutkitellen
luikerteli Allmershofiin päin, pitkän marssivan joukon aaltomaisesti
liikehtivän linjan. Hurraa! Sotilaat. Ne tulivat yhä lähemmäksi. —
Siellä heilahteli yksi jono — se oli se pataljoona, joka poikkesi
maantieltä asettuakseen kylään ja Allmershofin linnaan. Beatrix seurasi
sitä silmillään. Kun se lähestyi linnaa, juoksi häh portaita alas ja
tuli käytävään juuri, kun pataljoona aseet kalskahdellen astui linnan
pihaan.
Pataljoona, jonka edessä kulki majuri adjutantteineen, marssi
puoliympyrän muotoisessa juhlakulussa avaraan pihaan. Sitten nosti
rykmentin rumpali uhkaavasti kultanauhoin koristettua puikkoaan, ja
kaikui komento: "Koko rykmentti seis! Alas ratsuilta!"
Majuri v. Beulwitz laskeutui korkean konkarinsa selästä niin nopeasti,
kuin hänen pieni pyöreä vartalonsa vaan salli. Hänen esimerkkiään
noudattivat muut, ja upseeriensa seuraamana astui majuri käytävään.
Ruhtinattaren suosiollisella hymyllä toivotti linnan valtijatar hänet
ja upseerit tervetulleiksi; majuri esitteli ne upseerit, joita linnan
väki ei vielä tuntenut, ja naiset tervehtivät heitä kohteliaasti.
Sitten esitteli kreivitär serkkunsa, neiti von Allmerin, tyttärensä —
hänen nimeään mainitessaan pysähtyi hän sekunniksi ja katsoi Beatrixiin
kauhistuneena — ja kasvattityttärensä Konstanze Waldaun. Sen yleisen
melun vallitessa, jonka aiheutti lähtö huoneisiin ja kortteereihin
linnaan ja linnan ulkopuolelle, veti Konstanze ystävättärensä mukanaan
huoneeseensa. Onnettoman Beatrixin puku oli täynnä pölyä ja hämähäkin
verkkoja; ruusukimppu oli katkennut, pitsiliina repaleina.
"Ah", sanoi hän huolettomasti, "sitä ei kukaan huomannut". —
Tällä välin tervehti kreivitär poikaansa, jota hän suutelemistaan
suuteli, aivan kuin he olisivat vuosikausia olleet erossa. Kreivitär
työnsi hänet hellästi luotansa.
"Botho, sinähän kuljetat koko maantietä mukanasi."
Botho katsoi vaatteisiinsa. Hänen housunlahkeensa olivat pistetyt
korkeavartisiin saappaisiin, jotka eivät tietenkään olleet
salonkikunnossa.
"Minä riennän tekemään itseäni ihmisen näköiseksi. Oh, äiti, kuinka
olenkaan iloinen! Nyt jään kotiin. Vielä kolme päivää täytyy minun
olla poissa: pataljoonan mukana kasarmipaikkaan takaisin — yksi päivä;
toisena: tehdä lopputili; kolmantena: lentää tänne."
Miten autuaaksi pojan ilo kreivittären tekikään! Tässäkin haihtui
häneltä yksi huoli kuin leikkien vaan. Hän oli sisimmässään nimittäin
hieman pelännyt, että nuori mies, jolle nimen ja rikkauden nojalla
olivat kaikki suurten kaupunkien huvitukset avoinna, ei olisi vielä
saanut niistä tarpeekseen, vaan palaisi vastenmielisesti Allmershofiin.
Ja nyt tämä ilo, tämä suorastaan intohimoinen ihastus!
Ovella käännähti Botho vielä kerran ympäri. "Konstanze Waldausta et
ole minulle mitään kertonut. Miten se on käsitettävä, toissapäivänä et
puhunut siitä vielä mitään."
"Seikkaperäisemmin myöhemmin. Sinä tulet olemaan minuun tyytyväinen.
Älä vaan rakastu siihen kauniiseen tyttöön", Sanoi kreivitär hilpeästi.
"Onko hän kaunis? En huomannut sitä."
Kun Botho asteli vihellellen yläkerran käytävää pitkin, joka näkyi
pitkin pituuttaan toisesta päästä toiseen, huomasi hän Schmettaun
Beatrixin oven edessä.
"Schmettau!" huusi hän.
Huudettu tuli reippaasti.
"Sisaresi tahtoi minua ohimennen haastatella. Tahdottiin tietää, oliko
joku huomannut hänen vaatteittensa tilaa. Minä valehtelin hänelle,
että Lobedan oli sanonut naisen lakkaavan hänelle olemasta, jos hän
tietäisi, että hän on huolimaton. Tietysti joutuu nyt Lobedan aivan
epäsuosioon."
"Günther", sanoi nuori kreivi, kun he vieretysten astuivat
huoneisiinsa, "en ole pannut merkille, ketkä upseerit tulivat asumaan
Pantinin huvilaan. Voitko sanoa sen minulle?"
"Kapteeni Santen ja luutnantti Kühne, mutta äitisi pyysi heitä käymään
täällä syömässä."
"Kiitän sinua. Näkemiin. Luulen, että nyt nukun hyvin."
"Etkö halua ensin jotain haukata? Äitisi järjesti minun huoneeseeni
tarjoilupöydän meitä kaikkia varten."
"Kiitos — palvelijani saa noutaa minulle jotakin." Sitten meni Botho
huoneustoonsa.
Siihen kuului kolme huonetta: makuu-, työ- ja tupakkahuone. Kreivitär
oli antanut tuoda tänne pojalleen, kun tämä täytti kahdeksantoista
vuotta, miesvainajansa huonekalut. Keskimmäisessä, työhuoneessa,
riippui kahden ikkunan välissä olevan kirjoituspöydän yläpuolella
luonnollisen kokoinen öljymaalaus kreivistä.
Sillä aikaa kuin Botho makuuhuoneessa riisuutui palvelijansa auttamana,
mietti hän samalla erästä kiusallista kysymystä. Millä hinnalla
hyvänsä täytyi hänen tänään lähettää kirjelippu huvilaan. Uskoa
hänen palvelijansa huostaan, jota muut haukkuivat harjoituksissa
"härkäpääksi", jokin viesti, oli lievimmin sanottuna uskallettua.
Kapteeni v. Santen ei laskisi ainoatakaan sotamiestä ohitsensa
kysymättä: "Mistä, minne?" Varmasti, sitäkin varmemmin, mitä enemmän
häntä kieltäisi, kertoisi poika irvistellen, että nuori kreivi oli
hänet lähettänyt toimittamaan erästä sangen tärkeää asiaa paroonitar
Pantinin luo. Mennäkö mieluummin itse? Kaikeksi onnettomuudeksi olivat
Santen ja Kühne hänelle niin vieraita, ettei hän mitenkään olisi voinut
tulla muka katsomaan heidän asuntoaan.
Silloin muistui hänen mieleensä Jack. Jack oli täällä neljän vuoden
aikana näyttäytynyt täysin rehelliseksi. Ei ollut valitsemisen varaa
— myöskin tulevaisuutta varten tarvitsi Botho miehen, johon saattoi
luottaa.
"Mene alas", sanoi hän palvelijalleen, "kysy siellä Jackia, hän tulkoon
tänne!"
Sitten hän istuutui kirjoituspöydän ääreen.
"Kallis Lydia", kirjoitti hän, "koetan jos suinkin mahdollista
tulla luoksesi kello kuuden aikana, kun täällä vielä kaikki ovat
jälkiruualla. Bothosi."
Jack astui sisään juuri kun hänen herransa sulki kirjettä sinetillä.
Hän hämmästyi melkolailla, kun huomasi itseään pitkään katseltavan,
ikäänkuin hän olisi joku aivan uusi ilmiö. Ja tosiaankin, nyt
vasta tuli Botho ajatelleeksi, mitkä seikat olivat tuon miehen
saaneet tulemaan tänne, tuon miehen, joka oivallisesti koulittuine
kamaripalvelijan luonteineen oli ilmeisesti kovin mieltynyt
elämäntehtäväänsä.
"Teillä oli kait aikaisemmin Berliinissä ja sittemmin Pietarissa paikka
suurissa taloissa? Mikä sai teidät, Jack, vetäytymään meklenburgilaisen
ritaritilan maalaisyksinäisyyteen?" kysyi Botho leikkisän
hyväntahtoisesti.
"Terveydelliset ja ansio-näkökohdat, herra kreivi. Pietarissa kysyttiin
kumpaakin hiukan liiaksi", sanoi Jack omasta mielestään mitä hienoimmin
hymyillen.
"Joka tapauksessa te ette ole siellä vietetyn elämänne aikana
unohtanut, ettei kaikkia asioita voi käsitellä eikä niistä puhua
huolettomalla avomielisyydellä, kuten Allmershofin linnassa ja kylässä
on tapana palvelusväen ja paikkakuntalaisten keskuudessa", sanoi Botho
terävästi Jackia katsellen.
"Jos herra kreivi soisi minulle sen kunnian, että uskoisi minun
toimitettavakseni jonkin salaisen tehtävän, tulisi herra kreivi siihen
kokemukseen, etten ole kömpelö ja että osaan olla vaiti kuin muuri",
virkkoi Jack vakavasti.
"Tunnetteko tien Pantinin huvilaan?" kysyi Botho muitta mutkitta.
Hän ei oikein osannut lähestyä päämääräänsä ja — omituista — hänellä
oli se tunne, että kamaripalvelija oli tässä kohden häntä paljon
ylivoimaisempi, mitä kokemukseen tuli.
Jack oivalsikin tosiaan silmänräpäyksessä kaikki, aivan kuin kreivi
olisi hänelle kaiken tunnustanut. Hän myhäili onnellisena.
"Herra kreivi", vastasi hän, "olen ollut linnassa neljä vuotta ja
tunnen tiet ja polut peninkulmittain. Eilen, kun rouva paroonitar
Pantin kävi täällä vieraisilla, oli minulla onni ilmoittaa hänet.
Rouva kreivitär oli estetty, neiti ja armollisin nuori kreivitär
ottivat hänet vastaan" — tämän hän kertoi, koska hän luuli, ettei hänen
herransa sitä vielä tietänyt ja että se oli hänelle tärkeätä. Siinä hän
ei pettynytkään. "Jos rouva paroonitar on se", jatkoi hän, "jolle minun
on vietävä viesti herra kreiviltä, niin pyytäisin vain saada kysyä,
tulenko sen matkan useamminkin tekemään?"
"Todennäköisesti. Luultavasti", sanoi Botho, puolittain neuvottomana ja
puolittain huvitettuna. "Ja toistaiseksi — toivottavasti vain lyhyen
aikaa — ei kenenkään muun palvelusväestä tarvitse näistä käynneistä
tietää mitään."
Se on saksaksi: kreivittären ei tule sitä tietää, tuumi Jack
tyytyväisenä itsekseen ja sanoi:
"Siihen voitte luottaa, herra kreivi!"
Botho ojensi hänelle kirjeen, Jack huomasi kyllä, hieman vapisevin
käsin. Isällisen-hyväntahtoisesti katsoi hän viisaaksi lisätä
muutamilla hellillä neuvoilla nuoren herransa luottamusta, mikä
tällaisissa asioissa oli tuiki tarpeellista. Iloisin, ylpein askelin
meni hän ensin huoneeseensa, joka oli rakennuksen ulokkeessa,
kirjoitti siellä pitkän kirjeen mitä tarkimpine ohjeineen Berliinissä
oleskelevalle sisarelleen, joka hiljattain oli eronnut monivuotisesta
kamarineitsyt-toimestaan, ja sitten hän meni puiston reunaa pitkin,
peltojen poikki, päästäkseen metsään, jonka tuonpuoleisella mereen
Pettävällä reunalla huvila oli.
Hän tunsi itsensä ensimmäistä keltaa tyytyväiseksi neljän vuoden
aikana: Ehdoinkin sai hän taas tuntea toimensa runollisuutta.