Samana iltana, hämärän suussa, saapuivat vaunut kreivillisen linnan
pihaan. Niissä istui kaksi naista, jotka olivat painaneet kasvonsa
aivan vaunun oven ikkunaan kiinni, nähdäkseen edes vilaukselta jotain.
Mutta kumpainenkin heistä näki vain pitkät rivit vajoja, jotka olivat
sillä puolella linnan pihaa, kun taas toisella puolella oli ajoportti
korkeine ristikkoineen ja perempänä herrastalon mahtava pääty. Tämä
näky mahtoi tuntua verrattain mitättömältä ja kuivalta, koska nuorempi
naisista huokasi raskaasti vaunuissa ja katseli miettiväisen näköisenä
leveää tiilimuuria ja sen pyöreätä tornia, jonka huippua koristi pieni
liuskakivillä laskettu katto.
"Konstanze!" muistutti toinen nainen. Silloin otti nuori tyttö
vaunuista liinoja ja jalkapussin ja ojensi vaunuissa istuvalle avuliaan
kätensä, auttaakseen hänet ylös.
"No mikäs nyt!" sanoi palvelija Jack, joka parast'aikaa käytävässä
yhdessä talon mahtihenkilön, vanhan rouva Wohlersin kanssa, koetteli
arvata, miten kauan herrasväki viipyisi. Molemmat astuivat ikkunan
ääreen. Vaunut olivat tulleet käytävän eteen!
"No mikäs nyt!" toisti rouva Wohlers, esiliinansa sileäksi levittäen.
"Ei maar vierait vaan voi enää tulla."
Rouva Wohlers puhui kaikille muille, paitsi kreivittärelle, alasaksaa.
"Ajoneuvot näyttävät tulevan joko Schönbergistä tai Wismarista",
arveli Jack. Hänellä oli mustat polvihousut ja musta frakki, jossa
oli hopeanappeja, ja jokaisessa niistä Allmersin vaakuna. Hän oli
erinomaisen huolellisesti kammattu. Hänen tukassaan oli jakaus,
joka, alkaen otsasta, kulki moitteettoman suorassa linjassa aina
niskaan saakka. Hän hoiti myöskin partaansa, joka rehoitti ohimoilta
poskiin, ja kuvitteli mielessään, että jokaisen täytyi pitää häntä
englantilaisena kamaripalvelijana. Niin, keittiössä lukiessaan
sanomalehteä käytti hän silmälasejakin, mutta nyt ei auttanut muu kuin
koettaa paljain silmin ottaa selkoa vieraista.
"Hirmuisen yksinkertaista. Mutta mainio ilmiö, muoriseni", sanoi hän.
"Niin, poikain", arveli rouva Wohlers, "ei täss muu ny' aut kuin ett'
snää käyt alas."
Rouva Wohlers kietaisi harmaasilkkisen myssyn nauhan vielä piukempaan,
vaikka se jo ilmankin törrötti jäykkänä kuin pölkky hänen vahvaluisten
kasvojensa alapuolella. Jack kumarsi kaikkien taiteen sääntöjen
mukaan, jota hän piti velvollisuutenaan herrasväkeänsä kohtaan, sillä
"palvelijasta talo tunnetaan", kuului hänen sananpartensa. Rouva
Wohlers kysyi sisään tulevilta:
"Mitäs herrasväk' toivoo?"
Kalpea nainen, jolla jo oli hartioillaan turkiksilla vuorattu viitta,
vaikka oli vasta syyskuu, ja joka nojasi hoikkaan, vaaleaveriseen
tyttöön, vastasi:
"Minä toivon, että meidät ilmoitettaisiin neiti von Allmerille."
"Tässä on äidin kortti", lisäsi siihen tyttö.
Jack otti kortin, loi siihen nopean silmäyksen ja luki, "Konstanze
Waldau synt. v. Allmer". Sitten kohautti hän mielipahan ilmaisuksi
olkapäitänsä ja antoi kortin rouva Wohlersille.
"Valitan suuresti", sanoi hän, "herrasväkeni on matkustanut, neiti von
Allmer on mukana".
"Oh", huudahti rouva Waldau tuskallisen pettymyksen valtaamana.
"Minne? Milloin herrasväki palaa takaisin? Me aiomme odottaa", lausui
Konstanze, yrittäen samalla esiintyä varmasti.
"Frouva kreivitär on mieheni kans männy kenttäleiriin", selitti
Wohlers, "jos toll ylhääll' meinatte oottaa, voi aika tull' pitkäks".
"Minä olen neiti von Allmerin sisar", aloitti kalpea rouva
vaivaloisesti, "minä odotan. Antakaa riisua valjaista, vaunut olen
vuokrannut Schönbergistä huomiseen saakka, ne saavat jäädä tänne yöksi.
Matka-arkun, joka on sidottu taakse, tuonette tänne sisään. Näyttäkää
minulle sisareni huone, odottaakseni siellä heidän paluutaan."
Jack ei menettänyt epäilyttävimmissäkään tapauksissa milloinkaan
malttiaan.
"Jos armollinen rouva", sanoi hän, aukaisten erään oven käytävän
perällä, "suvaitsee käydä tänne —".
Nopeasti seurasivat häntä molemmat naiset ja astuivat suureen,
kylmähköön saliin, jossa huonekalut olivat verhotut liinaisilla
päällyksillä, jossa kynttiläkruunut olivat kauttaaltaan tomun
peitossa, ja jonka seinissä olevat korkeat kapeat peilit kuvastivat
salaperäisesti heidän liikkeitään.
"Jokkaine voi ny sanoo, ett o Dorothea neidin sisar, ja ett o antanu
kortillens präntätä, von Allmer, ei o mikä konst", kuiskasi rouva
Wohlers epäilevästi Jackin korvaan.
"Minustakaan", sanoi Jack, upottaen kätensä housuntaskuihin, "ei asia
tunnu oikein uskottavalta. En muista koskaan pistäneeni kirjettä
postitaskuuni jollekin rouva Waldaulle. No, tanssisalissa ovat vieraat
varmassa tallessa, se on joka puolelta lukittu — ja minä aion valvoa
käytävässä."
"Muuten, ei hän sitt voi aina tietää, onko toss sukulaisuutt vai ei,
ja Liese ja Trine voi joka tapauksess laittaa yhen kamarin kuntoon",
päätteli rouva Wohlers. —
* * * * *
"Äiti", puhui sisällä nuori tyttö, kävellen edes takaisin suurin
askelin, "huomasitko, miten ne meitä tarkastelivat! Meidän täytyy
sallia itseämme kohdeltavan kuin seikkailijoita."
Äiti aikoi vastata, mutta ei voinut ankaralta yskänpuuskalta. Konstanze
pani hänet huolestuneen näköisenä tuoliin istumaan. Turhaan hän haki
katseillaan jonkinlaista nojatuolia; siinä oli pitkä, kolkko rivi
pieniä tuoleja, jotka kurottelivat jalkojaan harmaitten verhojen alta,
mutta ei erehdyksessäkään mukavampaa tuolia. Kun vanhemman naisen
yskänpuuska oli hieman asettunut, meni tyttö erään korkean ikkunan
ääreen.
Hän katseli kauan maisemaa, joka illan hämyssä, sinertäviä huntujaan
kutoen, levisi hänen eteensä. Linnan takaa, parvekkeen luota, joka
ulottui myöskin salin ikkunoiden alle — alkoi puisto — metsäinen
puistikko, jossa siellä täällä välkkyi vihreä ruoho puiden lomasta. Ja
puiston takana ja sen sivuilla pohjois-Saksan lakeuksille tyypillinen
aaltomaisesti kohoutuva viljamaa.
Ilta pimeni yhä; viileässä ilmassa tuntui pelloista ja puiden lehdistä
nouseva omituinen maan tuoksu, sinertävät usvat tiivistyivät ja
muuttuivat yhä valkoisemmiksi, ja pian muistutti tuo rauhallinen
maalaismaisema hitaasti aaltoilevaa, tumman hämärää huntua.
Nuori tyttö kääntyi äänettömänä istuvan, väsyneen äitinsä puoleen.
"Äiti", kysyi hän, "jos Dorothea täti ei otakaan minua vastaan? Ehkä
hän ei voikaan, koska on itse vieraan asemassa tässä talossa?"
"Minä luotan kreivittären jalomielisyyteen, hänen niin ylistettyyn
jalomielisyyteensä. Dorothea — ei, hän on sydämetön, hän ei rakasta
ketään, hän ei ole koskaan kovia kokenut", puhui kuiskaamalla kalpea
rouva.
"Voitaisiin meille tänne tuoda ainakin valoa", sanoi Konstanze pienen
vaitiolon jälkeen.
Ikäänkuin Jack olisi kuullut tämän toivomuksen, aukeni samalla ovi,
ja palvelija astui lamppu kädessä sisään, ja asetti sen mahtavan
tulisijan kamanalle. Hän oli kauan tuumaillut rouva Wohlersin kanssa,
lähettääkö naisille teetä vai ei, mutta mitä taloudenhoitajatar olisi
hyvyydessänsä suonut, sitä ei rikkiviisas palvelija voinut pitää
sopivana. Kuitenkin hän suvaitsi sanoa:
"Voi kestää aina yhteentoista saakka, ennenkuin kreivitär palaa
takaisin."
"No niin", sanoi Konstanze vaatimattoman arvokkaasti, "tuokaa siis
äidilleni mukavampi tuoli ja vähän teetä. Tai jos tämä tuntuu teistä
liian uskalletulta, niin sanokaa meille, onko kylässä ravintolaa, jossa
voimme saada enemmän mukavuutta kuin mitä te tahdotte meille täällä
tarjota."
Jack kumarsi hämillään, tosiaankin hämillään. Tytön suuret surulliset
silmät, jotka säikkyivät hänen kalpeista kasvoistaan, katsoivat
häneen niin synkkinä. Mustat kulmakarvat saivat hänet näyttämään
niin valtavalta. Ja samalla vaikutti hänen solakka vartalonsa niin
ylhäiseltä. Jack poistui siinä vakaumuksessa, etteivät nämä naiset
mitenkään voineet olla huijareita.
Muutaman hetken perästä hän raahasi kaksi nojatuolia sisään, kantoi
vielä pienen pöydän ja järjesti kaikki mukavasti uunin eteen. Sitten
toi rouva Wohlers teetä ja kaataessaan sitä laseihin, yritti hän
aloittaa keskustelua. Mutta vaikka hän vakuutti, että tämä oli
Dorothea-neidille iloinen yllätys, ja että oli vahinko, etteivät naiset
olleet itsestään edeltäpäin ilmoittaneet, eivät hänen sanansa saaneet
mitään vastakaikua. Sitten jäivät vieraat taas yksin. Kului tunti
tunnin perästä. Vihdoin kuuli Konstanze jossain likellä kellon lyövän
yksitoista.
"Äiti", huudahti hän saadakseen toisen jo pitkän aikaa nukkuneen
hereille.
Rouva Waldau hätkähti.
"Löi juuri yksitoista."
Äkillisen tuskan valtaamana nousi kärsivä rouva ylös tarttui Konstanzen
käsivarteen ja alkoi näin kävellä edestakaisin. Etäinen jyminä
värisytti ilmaa. Sen saattoivat aiheuttaa vain ajoneuvot, jotka
nousivat puistokujaa ylös. Vapisten ja kalveten jäivät naiset seisomaan
keskelle salia oven kohdalle.
Ei milloinkaan ollut Jack ripeämmin aukaissut pääovea, ei milloinkaan
hän ollut virkaintoisemmin hypännyt vaunujen luo. Jo auttaessaan
kreivitärtä vaunuista ilmoitti hän, että kaksi naista odotti
herrasväkeä.
"Kuinka", sanoi kreivitär, "nytkö yöllä?"
"Naiset sanovat olevansa armollisen neidin sukulaisia."
"Minunko?" huudahti Dorothea.
Kynnyksellä seisoi rouva Wohlers kortti kädessään.
"Voi, voi, rouva kreivitär, pitipäs tään nyt olla kiusallista; me emme
tienneet, mitä tekisimme, kun meillä ei ole mitään ohjeita tällaisia
tapauksia varten", valitti rouva Wohlers. "Minä olen jättänyt heidät
saliin."
"Sisareni!" huudahti Dorothea-neiti. Jack huomasi, että hän kalpeni.
"Vieraita!" sanoi Beatrix iloisesti. Pieninkin vaihtelu tuotti hänelle
iloa.
"Lapsi", lausui kreivitär miltei ankarasti, "mene heti nukkumaan. Jack
ja Wohlers, ottakaa tavarat vaunuista."
Ne olivat lyhyitä käskyjä; kreivitär tahtoi olla hetkisen kahden kesken
Dorothean kanssa. Beatrix suuteli äitinsä kättä ja tätiänsä poskelle,
nousi sitten käytävän oikealta puolen johtavia portaita ylös ja
huomautti tulostaan kamarineitsyelleen äänekkäällä huudolla.
"Suo anteeksi", virkkoi Dorothea hiljaa, "että aiheutan sinulle tämän
selkkauksen. Mutta sinä tiedät, etten totisesti ole kutsunut tänne
rouva Waldauta."
"Ottakaamme tilanteesta heti selvä", vastasi kreivitär, "seuraa minua
sisaresi luo".
Hän oli niin tottunut puuttumaan ja tarttumaan ympäristönsä ihmisten
asioihin, ettei hän nytkään tullut hetkeäkään ajatelleeksi, että
vieraat tahtoisivat mahdollisesti puhua Dorothean kanssa kahden kesken.
Ripeästi hän kiskaisi salin oven auki, tuollaisella käskevällä
liikkeellä, joka ei molemmilta pelokkailta naisilta jäänyt huomaamatta.
Ja yhtä nopeasti sulki Dorothea oven, astuttuaan hänkin huoneeseen.
Sekunnin verran seistiin hengittämättä vastatusten.
"Dorothea", pääsi hiljaa vapisten rouva Waldaun huulilta.
Hän ei ollut keltaakaan tavannut sisartaan yhdeksääntoista vuoteen,
siitä saakka kuin heidän vanhempiensa tahto oli heidät erottanut.
Hennosta kuusitoista vuotiaasta tytöstä oli tullut vanheneva neitsyt.
Ja silti, piirre piirteeltä hän tunsi jälleen nuo hienot kasvot. Äkkiä
heräsi hänessä toivo, ettei tuo kuusitoista vuotias tyttönen ollut
silloin vielä käsittänyt sisarensa onnettomuutta, ja että kentiesi
tämän vuoksi Dorothean sydän olisi säilynyt lempeänä tai ei ainakaan
saanut vastenmielisiä vaikutelmia. Kädet ojennettuina hän astui
sisarensa luo, puhuen melkein intohimoisella äänellä:
"Sisareni! Oletko sinä se? Tahdotko olla sitä vastedeskin? Oh, katso
silloin tytärtäni tässä ja, vanhempiemme nimessä, ota hänet hoiviisi."
Dorothea hätkähti: "Sinun, juuri sinun ei tarvitse vedota vanhempiemme
muistoon. Jos tyttäresi tarvitsee kotia, niin löydät sen helposti
niiden ihmisten luota, joiden seurassa olet elänyt yhdeksäntoista
vuotta. Tämän omituisen — yllätyksen olisit voinut minulta ja tältä
talolta, ennen kaikkea kreivittäreltä, säästää. Jos olette avun
tarpeessa, ei kirjeellinen avunpyyntö olisi varmaankaan ollut turha."
Kreivitär oli tällä välin yhä vain katsellut kaunista tyttöä,
joka puolestaan katsoi häntä hartaana suoraan silmiin. Tuo komea
rouva heleine kasvoineen näytti Konstanzesta joltain korkeammalta,
pelastavalta olennolta. Ja rauhallisena sanoikin nyt kreivitär:
"Sinun sisaresi, rakas Dorothea, on tietenkin tehnyt itselleen täysin
selväksi tämän tärkeän askeleen, ennenkuin hän sen otti. Kuunnelkaamme
hänen pyyntöänsä, jo tyttö-raukankin tähden."
"Tiesin sen", mutisi rouva Waldau itsekseen. Tyttäreltä ei jäänyt
huomaamatta, että äidin poskille oli noussut puna.
"Äiti on sangen heikko", sanoi Konstanze, "eikö hän saisi istuutua?"
Tässä pyynnössä oli niin paljon huolenpitoa äidistä ja niin paljon
nöyryyttä kreivitärtä kohtaan, että kreivitär itsekin astui uunin luo,
istuutuakseen sinne. Konstanze jäi seisomaan äitinsä taakse ja katsoi
kiinteästi kreivitärtä; Dorothea käveli hätäisesti heidän edessään
edestakaisin.
"Joka tapauksessa oli mieletöntä tulla tänne, sillä miten voisin
tarjota jollekulle kotia, kun ei minulla itsellänikään sellaista ole",
sanoi hän katkerasti.
"Mutta kentiesi siellä, missä sen olet saanut..." Sairas keskeytti.
"Missä miehesi on? Onko hän ehkä tuhlannut perintösi, jota isä
ei hennonnut sinulta kieltää, ja jättänyt sinut?" kysyi Dorothea
ivallisesti.
"Isäni on kuollut!" huusi Konstanze niin pontevasti, että kreivitär
jälleen kiinnitti huomionsa häneen.
"Milloin?" kysyi vanha neiti heltymättä.
"Kaksi vuotta sitten."
Rouva Waldauta kohtasi ankara, kauan kestävä yskänpuuska;
kuolemantuskassa polvistui Konstanze hänen eteensä. Sitten alkoi
rouva-parka vaivaloisesti puhua:
"Minä tiesin, ettei lähimmäisesi kärsimys — sinussa — herätä
minkäänlaista osanottoa — olkoonpa hän samaa lihaa ja verta kuin
sinäkin. Ja sinä — sinä et luultavasti koskaan ole rakastanut. Siispä
et voi käsittää etkä antaa anteeksi, että saatoin siihen aikaan mennä
naimisiin köyhän ja nuoren tilanhoitajan kanssa. Mutta mieheni muisto
velvoittaa minua sinulle sanomaan: hän on tehnyt minut kaikesta
huolimatta hyvin, hyvin onnelliseksi."
Konstanze itki hiljaa nenäliinaansa.
"Ja tietysti olet lapsesi kasvattanut siihen uskoon, saadaksesi
eripuraisuutta omaistesi ja itsesi ja lapsesi jalon isän välille, että
me olemme verenhimoisia raakalaisia, jotka vihaamme köyhiä porvareita?"
kysäsi Dorothea, joka ei vieläkään voinut pitää aisoissa kiukkuaan.
"En", kuiskasi rouva Waldau raskaasti, "olen sanonut Konstanzelle, että
hänen äitinsä erehdys ja — hänen isänsä erehdys aiheutti eron teidän ja
meidän välillä".
Kreivitär ja Dorothea tunsivat kyllä molemmatkin tämän onnettoman
naisen elämäntarinan, tämän naisen, jonka liian aikaisen antautumisen
johdosta täytyi pakostakin vihityttää itsensä rakastamaansa mieheen;
he tiesivät myös, että miehen täytyi myöhemmin jonkin kavalluksen
takia, johon hänet kuulema äärimmäinen hätä oli pakottanut, kärsiä
vankeusrangaistus. Dorothean sisaren tarina oli perheen jokaisen
jäsenen mielestä "talon luuranko".
"Ja te olette sittenkin — ollut onnellinen?" kysyi kreivitär syvästi
kummastuksissaan.
Tämä hämmästys jäi kuitenkin onnettomalta naiselta huomaamatta. Hän
kuuli vain kysymyksen. Aivan kuin kuumehoureissa, hän huusi:
"Niin, minä olen nauttinut onnea! Se on juuri se, jota Dorothea ei
käsitä, että rakkaus antaa kaikki anteeksi ja kaikki sovittaa. Ja sen
vuoksi ei sisareni tulekaan koskaan tuntemaan sääliä ja anteeksiantoa
elämäni kärsimyksiä ja hairahduksia kohtaan — koska hän ei ole ollut
milloinkaan kiusauksessa. Mutta te, rouva kreivitär — te ymmärrätte
minua! Te olette puoliso, te olette äiti. Ja vaikkakaan teidän
elämässänne ei ehkä ole ollut kärsimyksen synkkiä hetkiä, niin te
kuitenkin tunnette osanottoa, sillä te olette rakastanut, teissä on
äitiyden veritodistus — te ymmärrätte myöskin ihmisten heikkouksia. Ah,
puhukaa sisarelleni lapseni puolesta."
"Äiti", sano Konstanze rukoillen, "älä pyydä! Anna minun mennä, anna
minun työskennellä vieraiden ihmisten parissa. Minä olen tarpeeksi
saanut oppia; miksi et myönny?"
"Mutta yhä vielä emme tiedä", sanoi Dorothea-neiti kärsimättömästi,
"minkä tähden pyydät täältä suojaa lapsellesi".
Kreivitär oli vaipunut syviin mietteisiin. Hän ei voinut lainkaan
käsittää sitä tosiasiaa, että elämä, joka toisaalta siveellisen
hairahduksen ja toisaalta rikoksen takia kului pimeydessä, että
tällainenkin elämä saattoi itseensä kätkeä onnellisuutta. Kuinka
saattoi vielä vapaasti hengittää, vaikka itse oli syyllinen ja
syyllisen toveri? Miten saattoi tuo tyttö kunnioittaa ja rakastaa
äitiään. Ennen aavistamattomia ihmiselämän kuiluja avautui hänen
eteensä; helpotuksesta huokaisten syventyi hän tarkastelemaan omaa,
puhdasta elämäänsä. Vain vaivoin hän sai huomionsa pysymään vireillä,
kun sairas alkoi kertomustaan jatkaa:
"Sen jälkeen kuin puolisoani oli kohdannut onnettomuus, oli hänen
vaikeata saada uutta paikkaa, ja me olimme jo täydellisen perikadon
partaalla, kun minun perintö-osuuteni tuli ja pelasti meidät.
Sinä tiedät, Dorothea, isä antoi minulle vain sen, mikä oli hänen
velvollisuutensa, sinä sait häneltä enimmän. Niinpä eivät perintöni
korot riittäneet, sitäkään vähemmän, kun mieheni kävi sangen
kivuloiseksi. Turvauduimme pääomaan. Kun mieheni kuoli kaksi vuotta
sitten, oli se jo niin huvennut, että sillä nipin näpin tultiin talven
yli toimeen etelässä. Lääkäri on luvannut minulle siellä parannusta.
Mihin voin lapsen kanssa lähteä? Ota hänet turviisi siksi, kunnes tulen
takaisin, Dorothea."
"Entäs sitten?" kysyi tämä. "Tahdon sanoa sinulle jotain: Ota Konstanze
mukaasi. Minä lahjoitan sinulle rahat sitä varten."
Hiljainen ilonhuudahdus pääsi nuoren tytön huulilta. Mutta rouva Waldau
sanoi käheästi: "Lapseni, mene salin toiseen päähän". Surullisena astui
Konstanze suuren huoneen etäisimpään kolkkaan.
"Kuule", kuiskasi sairas, tarttuen sisarensa käteen, "minä en tule
takaisin. Rinnassani asuu kuolema. Pitääkö hänen, joka on niin kaunis
ja kokematon, yksinään selviytyä vieraalla maalla? Joutuakseenko vielä
pahempaan onnettomuuteen kuin minä? Ei, anna hänen jäädä tänne! Ja kun
minä olen kuollut ja te ette voi häntä rakastaa ettekä kunnioittaa,
lähettäkää silloin hänet maailmalle leipäänsä ansaitsemaan! Mutta tästä
en ole huolissani. Minä tiedän, että te tulette häntä rakastamaan;
hänen turvapaikkansa on aina oleva täällä. Pidä hänet luonasi, Dorothea
— vaikkapa mitä vaatimattomimmassa vallanalaisuudessa!"
Sisarensa tuskasta liikutettuna — ehkä myöskin hiukan huojennusta
tuntien siitä, että kuolema nähtävästi pian katkaisisi hänelle ja hänen
omaisillensa kiusallisen elämän, — puristi Dorothea hänen kättänsä.
Kreivitär nousi ylös ja meni korkean ikkunan luo. Hänessä kypsyi päätös.
Dorothea ei täällä laisinkaan näytellyt, kuten hän oli tekopyhästi
sisarelleen sanonut, vain vieraan osaa, hänellä oli täysi oikeus
ottaa, jos niin halusi, sisarensa tytär luoksensa. Muuttaessaan
serkkuvainajansa kotiin, oli hän testamentteerannut omaisuutensa
tämän lapsille, ja koska uuden kodin saanti (hän oli vasta
kolmenkymmenenviiden vuoden vanha) tuntui hänestä suurenmoiselta
hyvitykseltä, ei hän lyönyt laimin jaella runsaasti lahjoja Botholle
ja Beatrixille. Hänellä oli omat palvelijat ja hän oli talossa melkein
kreivittären vertainen. Silti oli tietenkin selvä, että vakavissa
kysymyksissä yksistään kreivittären tahto ratkaisi.
Kuitenkaan kreivitär ei tuntenut itseänsä millään tavoin järkytetyksi
sairaan kertomuksesta. Hänenkin ensimmäinen ajatuksensa oli, että
kuolema näytti olevan pelastus rouvalle ja — perheelle. Jälleen hän
vertasi omaa ylpeätä kohtaloaan tämän hukkaan joutuneeseen elämään,
ja kiitollisuus täytti hänen rintansa. Tässä oli joka tapauksessa
tilaisuus tehdä hyvä työ. Ja sen vuoksi, eikä suinkaan osaanottavasta
säälistä, oli hän sairaalle melkein kiitollinen.
Hän käännähti ympäri, hänen ihanilla kasvoillaan loisti suotuisa päätös.
"Konstanze", lausui hän syvällä äänellään, "tahdotko olla tyttäreni?"
Hän ojensi käsivartensa tyttöä kohden, mutta tämä tuli niin
järkytetyksi kreivittären sanoista, että vaipui hänen eteensä ja
syleili hänen polviaan.
Rouva Waldau itkeä nyyhkytti, Dorothea kiitti ystävätärtään lämpimin
sanoin. Hän ymmärsi täydellisesti tämän päätöksen vaikuttimet; pitkissä
keskusteluissa he olivat sangen usein käsitelleet hyväntekeväisyyttä ja
sisäistä velvollisuutta siihen; minkä Dorothea tunnusti kreivittärellä
olevan, mutta itseltään puuttuvan. Mistä hän voisi olla kiitollinen?
Eihän hän saanut niin paljosta kohtaloa kiittää kuin kreivitär.
Kreivitär nosti polvistuneen tytön ylös.
"Huomenna, rouva Waldau", sanoi hän, "puhelemme enemmän, ennenkuin
jatkatte matkaanne. Nyt minä jätän teidät Wohlersin haltuun, joka
toivottavasti on laittanut kuntoon jonkin huoneen. Te tarvitsette
lepoa."
Naiset poistuivat salista, lähettivät taloudenhoitajattaren vieraiden
luo ja menivät kukin huoneeseensa.
"Minä järjestän sisarellesi matkaseuraksi koulumestarimme tyttären.
Lisette sattuu juuri olemaan ilman paikkaa; hän puhuu ranskaa ja on
kaikin puolin kätevä. Yksinään emme voi rouva-paran antaa matkustaa",
virkkoi kreivitär. "Ilmoitamme tästä Lisettelle huomenaamuna."
Dorothealla ei ollut mitään sitä vastaan.