Oli se vuoden aika, jolloin kaikkialla Saksassa suoritettiin
kenttäharjoituksia. Myöskin siinä pienessä valtakunnan kolkassa, jossa
hansalais-lyybekkiläinen ja meklenburgilainen maaperä yhtyvät ja joka
ulottuu Traven suun eteläiseen rantaan, tapahtui sotaväen harjoituksia.
Vanhasta Hansan kuningattaresta, Lyybekistä, Itämeren rannikkoon saakka
vietettiin iloista elämää, jonka lukuisat majoitukset tavallisesti
aiheuttavat. Suurten kenttäleirien yöt olivat tulossa; seudun
asujamisto odotti niitä kuin jotain kansanjuhlaa. Mutta yksityisillä
pataljoonilla oli siellä täällä pienet etuvartioleirinsä, ja myöskin
illalla syyskuun 1 päivänä näki laajalla sänkipellolla vilkasta elämää.
Kentän ja joen välissä kulki maantie Meklenburgiin päin. Laskeva
aurinko loi pilvettömälle taivaalle ja tasaisesti juoksevaan
virrankalvoon keltaisenpunaista, metallimaista hehkua. Leirialueen
takaa kohoava metsä alkoi synkistyä; sieltä luikertelevalla,
valkoiselta hohtavalla maantiellä kohosi tuon tuostakin pölypilviä,
sitten vyöryivät esiin vaunut, jotka tulivat Lyybekistä ja olivat
matkalla Schlutup'iin. Pyörien jyrinä sai erään pienen ryhmän
upseereita, jotka istuskelivat pyöreän teltan edessä pöydän ympärillä,
joka kerta ponnahtamaan pystyyn ja pettyneen näköisinä jälleen
istuutumaan.
"Allmer", sanoi muudan nuori upseeri eräälle
yksivuotis-vapaaehtoiselle, joka pöydän ääressä seisoen kaatoi
kurkkuunsa lasillista viiniä, "äitisi ei tule enää".
"Aivan varmasti, rakas Schmettau, Beatrix pitää kyllä siitä huolen."
"Onpa tosiaankin paljon vaadittu, että rouva kreivittären pitää
matkustaa kaksi tuntia meitä tavatakseen, tai oikeammin näyttääkseen
nuorelle kreivittärelle kenttäleiriä."
Herra von Schmettau katsoi kelloa.
"Vähän yli seitsemän."
Samassa tuli paikalle juosta hölkyttäen herra v. Schmettaun palvelija.
Ennenkuin hän kerkesi suutansa avaamaan, tiesivät herrat jo mistä oli
kysymys, sillä kylästä päin johtavalla maantiellä tulivat näkyviin
kreivitär Allmerin ajoneuvot. Upseerit — heitä oli luvultaan neljä —
kiiruhtivat vaunuja vastaan. Luutnantti v. Schmettaun ruskeahkoille
kasvoille nousi hieno puna, hänen tummat silmänsä säihkyivät
lämpimästi, kun hän, samoin kuin toisetkin, jo kaukaa lausui
sotilaallisin tervehdyksin vaunuissa istujat tervetulleiksi. Nuori
kreivi Allmer pysytteli hiukan loitommalla. Täällä kenttäleirissäkään
ei pitänyt aivan kokonaan unohtaa sotilaallisia arvoasteita.
Kolme naista kiitti vaunuista tyynen-ystävällisesti. Sitten pysähtyi
nelivaljakko miltei luonnottoman äkkiä, mikä seikka oli vanhan
Wohlerin, Allmerien harmaahapsisen perheajurin, suurin ylpeys.
Ennenkuin kuitenkaan palvelija oli päässyt alas kuskipukilta, ehti
majuri v. Beulwitz avata vaunujen oven ja ojensi kätensä kreivittärelle.
"Kreivitär, mikä ilo! Tahdotteko te ja toiset naiset suoda
suosiollisesti anteeksi asun, jossa meidän täytyy esitellä itsemme."
Kreivitär hymyili.
"Kuinka voikaan joku upseeri näyttäytyä edullisemmassa valossa. Mutta,
sallittehan... rakas Dorothea, minä esitän sinulle tässä majuri von
Beulwitzin. Sinä tiedät, hän ja hänen veljensä Fritz olivat lapsuuteni
leikkitovereita. Neiti von Allmer, puolisoni serkku, joka oleskelee
nykyään luonamme Allmershofissa."
Pieni tanakka majuri, jonka kasvoilla paistoi tyytyväisyys, kumarsi
naisille. Kreivitär oli solakka ja pitkäkasvuinen nainen, jonka
kauniista ja ylpeistä kasvoista tuskin saattoi huomata, että hän
oli neljänkymmenen paikkeilla, mutta sen todisti hänen kahden
täysikasvuisen lapsensa läsnäolo. Hänen aaltoileva, tumma tukkansa
seppelöi valkoista otsaa. Kun hän hymyili, paljastui kaunis hammasrivi.
Hänen poskiensa väri oli raikas.
Neiti v. Allmer, joka oli viittä vuotta kreivitärtä nuorempi, näytti
siitä huolimatta vanhemmalta; hänen hienot piirteensä muuttuivat
mielenliikutuksen kohdatessa tuimiksi. Hänen ulkonainen esiintymisensä
sitä vastoin oli täysin varmaa.
Beulwitz kiiruhti esittämään pienen esikuntansa. Kapteeni v. Santen
ja yliluutnantti Lobedan kumarsivat mitä kunnioittavimmin; Schmettau
nuoren kreivin ystävänä ei tarvinnut esittelemistä.
"Mutta eivätkö kreivittäret haluaisi nousta pois vaunuista?" kysyi
vaaleaverinen luutnantti Lobedan.
"Tuopa näyttää hauskalta!" huudahti Beatrix, joka korkealta
istuimeltaan tarkasteli sotilaselämän hyörinää.
"Tulkaa, likempää se näyttää vielä hauskemmalta", pyyteli Schmettau.
Nuoren kreivittären suuret, tummat silmät harhailivat sinne tänne:
milloin ne kiintyivät luutnanttiin, milloin taas muihin, milloin
leiriin.
"Schmettau — kuinka mahdottomalta te näytätte tuossa pölyisessä
kenttälakissanne. Kuules, Botho, pitele taivaan nimessä varovasti sitä
koria, siellä on koko huominen aamiaisenne. — Te — luutnantti Lobedan!
Oletteko Bothoon tyytyväinen? Kyllä se poika jollekin Moltkelle vetää
vertoja, vai miten?"
Hän ojensi pitkälle luutnantille molemmat kätensä ja hyppäsi alas
vaunuista, jolloin hänen pieni ratsastushattunsa tipahti päästä
ja paljasti hänen poikamaisen-lyhyeksi leikatun tumman tukkansa.
Schmettau nosti lakin ylös, tyttö puisteli siitä pölyn pois ja asetti
sen jälleen mitä suurimmalla huolella päähänsä. Beatrix oli pienempi
kuin hänen äitinsä, erittäin sirokasvuinen ja vilkas. Säihkyvät
silmät sopivat hyvin ruskean-vaaleisiin kasvoihin, joista kohosi
hieman häikäilemättömästi pieni soma nenä hermostuneesti liikkuvine
sivustoineen.
"Teidän veljessänne, kreivitär, me menetämme, kun hän heti
kenttäharjoitusten päätyttyä eroaa, komppaniani rakastettavimman
sotilaan. Ehkä hän kohoaa teidän silmissänne, kun sanon teille,
että hänet nähtävästi päästetään palveluksesta ylennyksellä
reservi-upseeriksi."
"Iloitsen, että hän yleensä pääsee vapaaksi. Meillä käy aika
kuolettavan ikäväksi. Enkä minä kärsi Bothoa kirjavassa takissa.
Vaaleaveristen miesten pitäisi palvella vain niissä joukoissa, joissa
käytetään sinisiä kauluksia, punaiset eivät sovi niille, joilla on
kellertävä tukka. Oh, — pardon."
Luutnantti Lobedan oli vielä vaaleaverisempi kuin Botho. Mutta kaikki
kolme herraa nauroivat, sydämellisimmin tietenkin tummaverinen
Schmettau.
"Älkäähän liikoja iloitko, Schmettau", huusi Beatrix nauraen, "ette te
silti ole läheskään vaarallinen".
Nuoret soturit naisineen tulivat pataljoonan teltan luo, missä
upseerien palvelijat kreivittären palvelijain johdolla alkoivat tuota
pikaa kyhätä tilapäistä illallispöytää, johon tyhjennettiin korien
sisältö. Lähelle pöytää, erääseen syvään, maahan kaivettuun kuoppaan,
tehtiin tuli; kenttäkattila riippui tulen yläpuolella mustuneessa
seipäässä, joka oli asetettu poikittain kuopan reunoille. Beatrix oli
aivan suunniltaan tyytyväisyydestä.
"Äiti", sanoi hän, "saanhan toki juoda kuumaa punssia toisten kanssa?
Muuten on ilo vain puolittaista."
"Beatrix", sanoi Botho hiljaa sisarelleen, "onko teillä ollut tänään
vieraita?"
Beatrix katsoi hämmästyneenä veljeensä.
"Vieraita? — Kenen meille pitäisi tulla? — Pastori oli siellä ja pyysi
minua kummiksi seitsemännelle lapselleen."
"Eikö muita?" Hän huokasi.
Beatrixin äänekkään vastauksen olivat molemmat upseerit kuulleet.
"Herran nimessä — seitsemän lasta! Ja jollakin meistä tai useammallakin
on onni tulla sinne ylihuomenna asumaan", paasasi Lobedan.
"Mitä sanottekaan, herra luutnantti? Äiti tahtoo, ettei pastori
raukan niskoille tule mitään majoitusta, ja ylihuomenna muutatte te
ja — luullakseni — vielä kuusi upseeria, meille. Silloin täytyy äidin
järjestää pienet tanssiaiset."
"Ihanaa — mainio ajatus!" huusi Lobedan.
"Kutsuttako paroonitar Pantinin? Taivuta äiti siihen", puheli Botho
nopeasti.
"Pantin ei ole käynyt meillä", vastasi Beatrix arvellen, "ja en oikein
tiedä, mitä äiti..."
"Kreivitär — hyvät herrat", huusi samassa Beulwitz, "pöytä on valmis.
Rouva kreivitär kutsuu."
— Liinalla peitetylle pöytälaudalle oli ahdettu sikin sokin vateja,
laseja ja pulloja. Seurue istuutui kenttätuoleihin, ja kun niitä oli
kaksi liian vähän, kiikuttivat Schmettau ja Botho esiin komppanian
kirstut ja istuutuivat niille.
Varjot metsän yläpuolella olivat käyneet mustemmiksi, hämärä alkoi
äänettömänä kutoa verkkoaan. Sytytettiin rovioita, ja mahtavina
kohosivat tervaskantojen liekit kohti korkeutta keveitten savupilvien
saattamina. Sotamiehiä ryömi olkimajoihin; toiset seisoskelivat
ryhmissä yksityisten siviilihenkilöitten ympärillä, jotka olivat
tulleet tänne tapaamaan ja kestitsemään eilisiä majoitusvieraitaan;
husaarien luo, jotka lähestyvän öisen lähdön takia eivät välittäneet
olkimajoista, kokoontui nuorisoa läheisestä kylästä. Hevosten
raskaat ja suuret ruhot kohosivat mustina varjokuvina yhä kalpenevaa
iltataivasta vasten.
"Miten kaunista tuo on", sanoi Beatrix haltioissaan. Seurue oli
syventynyt syömiseen. Beulwitz kertoi, etteivät he olleet tänään
nauttineet päivälliseksi mitään, lukuunottamatta erästä pientä
säilykevarastoa. Juuri kun oli aiottu ryhtyä keittämään, oli
vihollismielinen etuvartiosto ollut niin ystävällinen ja hyökännyt
heidän kimppuunsa.
Beatrix ei käsittänyt, miten näin romanttisessa ympäristössä saattoi
puhua nälästä; hän ei tosin sitä sanonut, mutta luutnantti Lobedan
hankki itselleen hänen syvän halveksumisensa, koska hän teki sangen
perinpohjaista tuttavuutta kylmän peltopyy-piirakan kanssa, v.
Schmettau sitävastoin laski veitsen ja haarukan maahan ja yritti
hiljaisella äänellä keskustelua hänen kanssaan.
"Niin, niin, Fritz ja minä olimme villejä lapsia, vaikken minä ollut
niin vallaton kuin Beatrix näyttää minun ainaiseksi murheekseni
olevan." Kreivitär heristi uhaten sormellaan, ja hänen muutoin
hieman kylmistä silmistään loisti rohkeuden säde, jopa tyttärensä
jumaloiminen, niin että hänen teeskennelty nuhteensa vain vaivoin
salasi äidin ihastuksen. "Ja te sanotte, että Fritz on tullut niin
rauhalliseksi?"
"Ei rauhalliseksi, vaan vakavaksi ja hillityksi. Sehän johtuu hänen
toimestaan — prinssin kasvattaja kun on — se on selvä. Prinssi Leopold
on kyllä vapautunut hänen kurinpidostaan, mutta ei hänen seurastaan.
Yhtäkkiä tekee hän prinssin kanssa matkan sukulais-hoveihin; myöskin
Meklenburgin hovikunnan vierailua on suunniteltu, jota seuraa matka
Kieliin, missä kuuluvat tarkastavan sikäläisiä linnoituksia", kertoi
Beulwitz.
"Niinpä hipaisisi veljenne meidänkin seutuja. Kun kirjoitatte hänelle,
muistuttakaa toki häntä siitä, että täällä elää hänen lapsuutensa
leikkitoveri. Ehkäpä prinssi Leopoldiakin huvittaisi tavata vielä
kerran sitä, joka hänen ristiäisissään laski hänet hänen kuninkaallisen
kumminsa käsivarsille. Minä olin siihen aikaan prinssin äidin
hovineitinä", lisäsi hän Dorothealle.
"Mitäs minä tiedänkään?" huudahti tämä vilkkaasti. "Eräs ystävätär
Schwerinistä kirjoitti minulle äskettäin, että sinne odotettiin prinssi
Leopoldia elokuun lopulla tai syyskuun alussa."
"Ihanaa", sai tässä vihdoin Beatrix tilaisuuden puuttua puheeseen,
"voisi lopuksi sattua, että herra majurin veli tulisi tänne prinssin
kanssa näihin aikoihin, kun meillä on vieraita. Eikö niin, äiti,
silloin sinä järjestät repäisevät tanssiaiset, sellaiset äärettömän
hauskat manööveritanssiaiset, joihin voi kutsua jo edellisenä päivänä."
"Mutta, lapsi", alkoi kreivitär heikosti vastustaen. Beatrix ponnahti
ylös ja heittäytyi hänen kaulaansa.
"En päästä sinua, ennen kuin olet myöntynyt", ilakoi hän.
"Siinä tapauksessa minä en myöntyisi milloinkaan mutisi Lobedan, jonka
johdosta Schmettau murahti hänelle puoliääneen:
"Äärettömän tarpeeton huomautus."
"Suostukaa, kreivitär" — "suostu, äiti", rukoilivat nyt myöskin
Beulwitz ja Botho.
"Mistä saamme tarpeeksi nuoria naisia", sanoi kreivitär, jo puolittain
voitettuna. Hänen oli mahdotonta kieltää huimapäiseltä lapseltaan
mitään.
"Oh", huudahti Beatrix rohkaisevasti, "Bülowit ja Randaut — siinä on
jo viisi tytärtä ja kaksi äitiä, te ainakin yksi. Paroonitar Randau ei
tanssi, kuten sinä, äiti, yhdessä tyttäriensä kanssa. Sitten on vielä
Dorothea — tanssithan toki, täti? Sinullahan on hienon tanssijattaren
maine, sanoo äiti... sitten vielä minä ja vanhin pastorin tytär;
myöskin naapurikylän pastorilla on kaksi suloista täysihoitolaista
hyvästä perheestä, ja vihdoin viimein: kutsu Pantin."
Bothon nuorekkaat kasvot ikäänkuin kivettyivät. Hänen siniset silmänsä
katsoivat jännityksellä äidin huuliin.
"Pantin?" kysyi Beulwitz, "holsteinilaisia Pantinejako?"
"Sitä en tiedä", sanoi kreivitär varovaisesti. "Ajatelkaahan:
neljännespenikulman päässä Allmersdorfin linnasta on eräs huvila,
jonka rakennutti sinne joku rikas venäläinen kymmenen tai kaksitoista
vuotta sitten. Maata kiskoi hän puolisoltani suorastaan suunnattomilla
summilla. Mies ikävystyi pian oikkuihinsa. Hän muutti pois — ja siitä
lähtien on rakennus vuokrattavana. Vain harvoin ilmestyi kesällä
joku, joka tuhlasi niin paljon rahaa ja vaivaa näin yksinkertaiseen
olopaikkaan. Mutta joka huvilan ottaa, se käy jo edeltäkäsin
miljonääristä näillä seuduin. Nyt yhtäkkiä, kun huvila on seisonut
yhden vuoden tyhjänä, on sille ilmestynyt kesän lopulla vuokraaja, joka
nähtävästi aikoo asua siellä talvenkin."
"Ja hänkö on paroonitar Pantin?" kysyi Schmettau.
"Paroonitar Pantin. Hän ei ole vielä tehnyt ainoatakaan vierailua.
Hänestä ei tiedetä mitään varmaa; sanotaan että hän on leski; kuuluu
eläneen kaikissa Euroopan hoveissa, sanoo Randau; kuuluu olevan
vaarallisen kaunis, mutta nykyään jo puoleksi loppuun kulunut. Olen
katsonut sukukalenterista, sinne on merkitty eräs Lydia Pantin,
omaa sukua paroonitar Sobodka — se voisi olla hän! Kai joistakin
'romanttisista' maista kotoisin, ainakin nimestä päättäen. Voinko minä
niin 'horjuvaista' olentoa kutsua?" sanoi kreivitär piloillaan.
"Kun hän ensin on käynyt täällä — miksikäs ei", arveli majuri. "Olen
kuullut siitä naisesta. Hän ei ole Rumaniasta eikä Serbiasta, vaan
hyvästä saksalais-itävaltalaisesta kodista. Hänen miehensä on kadonnut
tietymättömiin. Sanotaan hänen eräällä tutkimusmatkallaan Aasiassa
saaneen surmansa jonkun turkomannin nuolesta. Paroonittarella on
kansainvälisen yhdistyksen keskuudessa, joka liikuskelee Nizzassa,
Baden-Badenissa ja niin edespäin, kauneutensa ja rahojensa takia, jotka
hän peri puolisonsa kuoleman tai lähdön jälkeen, suuri maine. Myöskin
Pariisissa näyttelee hän jonkinlaista osaa. Kuitenkin minä voin teille
vakuuttaa, että tapasin rouvan ennenmainitussa yhdistyksessä, ja että
on yleisesti tunnettua, että hän on oleskellut Italiassa ja Wienin
hovissa. Berliinissäkin, jossa hän hiljattain oleskeli, olisi hänen
esiintymiselleen ollut tuskin minkäänlaisia vaikeuksia, ellei hän itse
olisi pysytellyt niin kovin syrjässä."
"Suuresta maailmasta meidän hiljaiselle rannikollemme", sanoi
Dorothea-neiti. "Mikä vaihtelu!"
"Kentiesi paroonitar Pantin oli — väsynyt", huomautti kapteeni v.
Santen.
Botho, joka ei näyttänyt toivovan, että tästä naisesta keskusteltaisiin
sen seikkaperäisemmin, nousi:
"Tehkäämme pieni kiertokulku, Beatrix. Katsos, on tullut jo aivan
pimeä, ja ennen kello yhdeksää täytyy teidän jättää meidät. Sellainen
on kenttäleiri-järjestys. Täti Dorothea, lähdetkö mukaan?" — "Beulwitz
ja minä jäämme tänne", sanoi kreivitär. "Anton voi korjata aterian;
Schmettau, kutsukaahan toki palvelijanne avuksi."
"On kylmä, rouva kreivitär", muistutti majuri, sillä aikaa kuin
molemmat naiset upseerien seurassa katosivat ympärillä seisoskeleviin
sotilasjoukkoihin. "Siirtäkäämme tuolimme lähemmäksi tulta."
Näin he sitten istuivat, jalkain juuressa loimuava rovio, jonka
yläpuolella äsken oli riippunut kenttäkattila. Tulen hehku valaisi
heidän kasvojaan.
"Kreivitär", alkoi majuri puhua hetken vaitiolon jälkeen, "saanko sanoa
teille, että olen äärettömän iloinen, kun olen saanut jälleen teidät
nähdä ja löytää teidät keskeltä ylpeän onnen täyteläisyyttä? Kuinka
elävästi muistankaan sen ajan, kun teidät saatettiin seuraelämään,
ja miten Fritz ja minä kerskailimme sillä tuttavallisuudella, joka
sinä talvena vallitsi meidän ja nuoren, niin ihaillun kaunottaren
välillä. Me olimme kokemattomia nuorukaisia, te kohtelitte meitä...
eräänlaisella alentuvaisuudella. Fritz ja minä olimme — nyt minä
saanen sen tunnustaa — molemmat teihin rakastuneita. Mutta ennenkuin
ylioppilas ja vänrikki olivat sopineet, kumpi ensiksi tekisi
tunnustuksensa, tuli kreivi Allmer ja riisti pieneltä hoviltamme sen
kauneimman koristuksen. Muistan vielä, että siihen aikaan puhuttiin
että kreivi olisi teille liian vanha, te ette tulisi onnelliseksi.
Mutta kohtalo ei voinut olla ristiriidassa oman itsensä kanssa, se ei
voinut varustaa olentoa kaikkinaisilla luonnonlahjoilla ja oikeuksilla,
se ei tehnyt häntä onnelliseksi eikä määrännyt olemaan onnellinen,
tinkiäkseen myöhemmin antimistaan. Te olette onnellinen!"
"Kyllä", sanoi kreivitär sydämensä pohjasta ja ojensi
lapsuudentoverilleen kätensä, "minä olen onnellinen. Minä olin
nuori, kaunis — köyhä. Nimi ja rikkaus — molemmat tarjosi minulle
kreivi Allmer — viehättivät minua, ja en ole sitä koskaan katunut.
Puolisollani ja minulla oli samanlaiset käsitykset elämästä, työstä
samoin kuin huvituksista. Se on avioliitossa usein tärkeämpää ja
onnea-tuottavampaa kuin kaikenlainen rakkauden hurma. Hän kuoli varhain
— mutta hän jätti minulle lapseni! Te tunnette molemmat! Pitääkö minun
teille sanoakaan, että minulla on syytä olla heistä iloinen ja ylpeä?
Niin, minä olen onnellinen! Minun elämäni oli rikas toiminnaltaan,
rikas loistoltaan. Kaikki menestyi käsissäni, onneni näytti siirtyvän
ympäristöni rakkaimpiin. Ei koskaan ole perhe-riita tai jokin alhainen
intohimo varjostanut kotiani. Mitä parempaa voinkaan tehdä, kuin
kiitollisena tuntea onneni ja käyttää sen yltäkylläisyyttä valon
levittämiseksi myöskin köyhien majoihin."
Majuri katsoi avosydämisesti kreivittären ylpeitä, tulen kirkastamia
kasvoja, jotka niin vakavasti ja kuitenkin kiitollisuutta heijastaen
kertoivat hänen elämästään. Hänellä oli jonkinlainen epämääräinen
tunne, että tästä elämän kuvasta puuttui sittenkin joitakin värejä,
mutta hän oli liian yksinkertainen ajatuksiltaan voidakseen tehdä
selväksi, mitä värejä, ja vielä vähemmän hän kykeni pukemaan tämän
tunteensa sanoiksi.
"Kunpa Beatrix ja Botho eivät milloinkaan häiritsisi teidän onneanne!
Tuntuu kuin Beatrixiin olisi jokin dynamiittipatruuna kätkettynä",
sanoi majuri hymyillen.
"Niin", vastasi kreivitär, "tyttönen on pantu kokoon elohopeasta ja
tulesta. Ihastuttava luonne. Hänen puolisonsa tehtävä tulee olemaan
pitää hänet aisoissa, ja ellen ole vallan sokea, luulen, että tässäkin
kohden kohtalo säästi minut surulta, ennenkuin sitä tunsinkaan."
"Te ajattelette Schmettauta?" sanoi majuri.
"Niin kyllä. Te tiedätte, että hän on kadetti-aikanaan Plomissa
viettänyt meillä kaikki loma-aikansa, hän tuntee Beatrixin kuin
viisi sormea; pientä kuhertelua oli jo kaksi vuotta sitten, kun hän
ensimmäisen kerran ilmestyi luutnanttina luoksemme. Minä kyllä sanoin
Güntherille silloin, että Beatrixin täytyisi olla kahdeksantoista
vuoden vanha, ennenkuin hän kosinnallaan saisi tyttäreni rauhaa
häiritä. Schmettau on köyhä, mutta polveutuu vanhasta perheestä ja on
sukulaisia vailla. Sen sijaan, että antaisin pois tyttäreni, saan niinä
yhden pojan lisää, jonka rakkaudesta olen varma."
"Toivotan teille sydämestäni onnea", sanoi Beulwitz. "Siispä saanemme
vielä kenttäharjoitusten aikana olla kihlajaisissa?"
"Kuka tietää?" arveli kreivitär. "Minä toivon joka tapauksessa, että
Schmettau kenttäharjoitusten loputtua, kun Bothonkin sotilasaika on
lopussa, anoo neljän viikon pituista lomaa, jonka saamiseen minä toivon
teidän myötävaikutustanne, rakas Beulwitz." Majuri kumarsi suostuen.
Heidän keskustelunsa kiintyi nyt Bothoon, josta äiti hymyillen arveli,
että hän oli jo vaaralliset vuotensa jättänyt taaksensa. Kaksi vuotta
Berliinin yliopistossa ja yksi vuosi sotapalveluksessa ovat, ainakin
hänen suunnattomista menoistaan päättäen, suoneet hänelle runsaasti
tilaisuutta elämän tutkimiseen. Niinhän sen piti ollakin, hän ei ole
poikansa vapautta milloinkaan rajoittanut, ja hän toivoi nyt, että tämä
ilolla antautuisi maanviljelyksen alalle.
Sillä aikaa kuin äiti jutteli nuoruuden ystävälleen toiveistaan ja
suunnitelmistaan, vaelsivat toiset hitaasti pitkin kenttää. Lobedan
ja Schmettau koettivat kilvan kiinnittää itseensä Beatrixin huomion;
Dorothea kulki Santenin ja Bothon seurassa. Mutta kun lähetti saapui
kapteenin luo, kutsui Dorothea Lobedanin luoksensa.
"Antakaa minulle käsivartenne, Beatrix," kuiskasi Schmettau, "silloin
on teidän parempi kulkea. Tehän olette erinomaisen ystävällinen
Lobedanille, miellyttääkö hän teitä niin kovin?"
"Kuulkaa," nauraa hihitti Beatrix Schmettaun olkapäähän nojaten "se
että jollain luutnantilla on hoikat sääret, on perinnäistä, mutta
sellainen luutnantti onkin aivan haikaran näköinen."
"Jospa Dorothea-täti kuulisi", nauroi Schmettau.
"Lapsi! Beatrix!" matki nuori tyttö ääntänsä venyttäen, "äiti on liian
heikko, sinun sopimattomat huomautuksesi ansaitsevat nuhteita."
"Tanssiaiset — niistä tulee ihanat," sanoi luutnantti tytön käsivartta
puristaen, "ja ihanimmat sen vuoksi, että ne sattuvat juuri teidän
kahdeksanneksitoista syntymäpäiväksenne."
"Ah, silloinpa se elämä alkaa!" huudahti tyttö tulisen ilmehikkäästi.
"Silloin minä tulen tanssimaan ja matkustelemaan, ja äidin täytyy
lähteä talvella kanssani Berliiniin. Hei vaan, minä haluan huvitella."
"Ja te menette naimisiin ja nautitte kaikesta rakastetun miehenne
kanssa", lisäsi Schmettau liikutetulla äänellä.
"No, se riippuu kokonaan asianhaaroista", sanoi tyttö empien.
"Sen täytyisi olla oikein suurenmaailman mies. Päähäni ei
pälkähtäisikään, että antaisin jonkun upseerin raahata itseäni pienestä
kasarmikaupungista toiseen."
"Beatrix!"
"Mutta kreivitärhän menee ohi mitään huomaamatta!" huusi Lobedan heidän
takanaan. "Katsokaa, miten kadehdittavasti nuo miehet nukkuvat tuolla."
He pysähtyivät ja katselivat sotilaita, jotka olivat ryömineet niin
syvälle olkien sekaan, että heitä tuskin näkyi.
"Pitääkö Bothonkin joskus tehdä noin?" kysyi Dorothea.
"Tietysti. Mutta rauhoittukaa, suuri väsymys korvaa kaikki mukavuudet
— omassa vuoteessa ei nukkuisi paremmin. Ja kenttäleirissä on jokainen
nälkäinen kuin susi — ette aavistakaan, kreivitär, mikä pelastus
illallinen meille oli", lisäsi hän vielä.
Silloin muistui Beatrixin mieleen, ettei Schmettau ollut syönyt mitään.
Hän sanoi osanotolla ja liikutettuna:
"Ja te ette syönyt juuri mitään."
"Rauhoittukaa hänen suhteensa", huomautti Lobedan, "minä tunnen hänet:
kun te olette matkustaneet pois, tekee hän jäännöksistä lopun."
Schmettau iski toveriinsa raivoisan katseen; naiset nauroivat.
Botho oli, heti kun huomasi tädin keskustelevan Lobedanin kanssa,
kääntynyt kulkemaan ajotien vastakkaisella puolella olevaa aluetta
kohti, missä kapea kenttä-polku luikerteli syvemmälle hiljattain
leikattuun peltoon.
Rovion viimeiset liekit valaisivat vain pieniä kaistaleita tästä
tiestä. Mutta tuskin oli nuori kreivi tulen kirkkaasti kuumottaessa
astunut tälle tielle, kun läheisestä siimeksestä kuului liikettä,
hiljaista ääntelemistä, ikäänkuin joku maiskuttaisi kielellään hevosta
yllyttääkseen, sitten korskuntaa ja hevosen kavioitten kumahtelevia
askeleita pehmeässä hiekassa.
Botho astui askeleen eteenpäin — silloin sukelsi jo sieltä hänen
silmäinsä eteen kaksi ratsua, jotka aavemaisessa valaistuksessa
näyttivät mahdottoman suurilta ja mustilta. Toista ohjasi mustaan
ratsastuspukuun puettu nainen, toista mies, jonka takissa kimalteli
kultanauhoja ja hopeanappeja. Mies käänsi naisen viittauksesta heti
hevosensa takaisin.
Botho astui nopein askelin niin likelle ratsastajatarta, että hänen
olkapäänsä hipaisivat eläimen kylkeä.
"Vihdoinkin", kuiskasi hän naisen käteen tarttuen. Nainen kumartui
hänen puoleensa.
"Rakas ystäväni", sanoi nainen hiljaa; hänen äänensä hyväili Bothoa.
"Oletko kauan odottanut täällä?"
"En kovin kauan. Kirjeessäsi annoit minulle sen neuvon, että pyytäisin
muitta mutkitta päälliköltä luvan saada tarkastella kenttäleiriä.
Luulen tuntevani Beulwitzin mutta minua ei kuitenkaan haluttanut
lähestyä. Näen tuolla tulen ääressä sinun äitisi", puhui hän.
"Rakas, Allmersdorfissa odotetaan sinun vierailuasi. Pyydän sinua, tule
huomenna! Minun mielikseni", rukoili Botho.
"Minä en voi", sanoi hän väsyneellä äänellään, jossa värisi sairas
sävel, kuten soittimen katkennut kieli.
"Minun mielikseni, Lydia. Kuinka monta onnen hetkeä sinä muuten meiltä
riistät. Ja äitini täytyy oppia tuntemaan sinut."
Hän kiskoi väljän ratsastushansikkaan hänen kädestään ja peitti kylmät,
hienot sormet suudelmilla.
"Hiljaa, sinut voidaan nähdä."
"Oh ei, olen hevosesi suojassa. Siis päätetty, Lydia?"
"No niin — päätetty", lupasi hän. "Näenkö sinut huomenna? Aina siitä
saakka kun lähditte kasarmipaikastanne — siitä on yli kolme viikkoa —
en ole sinua nähnyt."
"Huomenna on 2 p. syyskuuta — Sedan-juhlat. — En tiedä onko minulla
iltapäivä vapaa. Mutta ylihuomenna me tulemme Allmershofiin asumaan.
Sinunkin luoksesi..."
"Minä saan kaksi upseeria ja tusinan tavallisia", keskeytti hän Bothon,
"olisitpa sinä niiden joukossa!"
"Ei, rakas, kyllä pidetään tarkoin siitä huolta, että asun äitini
luona. Hiljaa... Beatrix."
Heidän lähettyviltään kajahteli Beatrixin nauru ja huuto:
"Kenenkähän kanssa Botho tuolla puhelee?"
Botho läksi virallisen kumarruksen tehtyään pois; paroonitar Pantin
ratsasti hitaasti, palvelija kintereillään, kylään vievää tietä pitikin.
"Kuka se oli?" kysyi Beatrix uteliaasti.
"Se oli paroonitar Pantin", sanoi Botho hillityllä äänellä.
"Näin hänen pysähtyvän kenttäleiri-elämää katselemaan. Menin hänen
luokseen, esitin itseni, ja kun nainen siihen sanoi: 'Ah, naapurini
poika', ei ollut vaikea arvata, kuka oli edessäni."
Samassa kajahti trumpeetin merkkipuhallus yli kenttäleirin.
"Iltasoitto", huudahti Botho ja juoksi pois.
"Ikävä kyllä, nyt on erottava", sanoi Lobedan pahoitellen ja asteli
niin nopeasti pataljoonan telttaa kohti, että Dorothea-neiti sai pistää
juoksuiksi hänen rinnallaan pysyäkseen.
"Günther", kuiskasi Beatrix, kuroittaen poskensa melkein Schmettaun
olkapäähän saakka, "sanokaa — eikö tuo ollut Bothon suusta pieni valhe?
Eikö hän tosiaankaan tunne Pantinia?"
Kun Beatrix kutsui nuorta luutnanttia Güntheriksi, oli tämä aina valmis
noudattamaan hänen tahtoaan. Siitä syystä odotti Beatrix nytkin mitä
tarkinta selontekoa häneltä. Sen sijaan kysyi Schmettau puolestaan:
"Missä sitten olisi Botho oppinut paroonittaren tuntemaan?"
"No mutta hänhän oli Berliinissä silloin kuin Botho opiskeli siellä. Ja
sitten, kun Botho meni Wandsbekiin sotapalvelustaan suorittamaan, oli
myöskin hän Hampurissa; tiedän sen varmasti."
"Ei hänen sen vuoksi tarvitse Bothoa tuntea. Minulle Botho ei ole
koskaan puhunut hänestä, kunniasanani kautta", vakuutti Schmettau.
"Niinkö", sanoi Beatrix pettyneenä.
Schmettau saattoi antaa kunniasanansa. Mutta sitä hänen ei tarvinnut
Beatrixille kertoa, että hän oli kerran nähnyt Bothon huoneessa erään
sangen kauniin naisen valokuvan, ja että siinä oli seisonut seuraavat
sanat: "Sinun Lydiasi; ota hänet ainakin kuvassa."
Kun kaikki seisoivat lähtövalmiina ajoneuvojen oven luona, paiskattiin
vielä kerran kättä, naurettiin ja otettiin luontevan-sydämellisesti
toisiltaan jäähyväiset. Sitten palasivat upseerit takaisin
kenttäleiriin.
Günther v. Schmettau ryömi kapteeninsa kera suippokattoiseen telttaan,
missä kapteeni heittäytyi oljille ja alkoi pian rauhallisesti kuorsata.
Günther kyykistyi jäljelle jääneeseen nurkkaan. Erään teltan seinässä
olevan reiän kautta katseli hän taivasta. Hän uneksi silmät auki
raikkaasta tytöstä, joka pelkäsi "pieniä kasarmi-kaupunkeja", Ah,
loiston ja nautinnon huumaavaa elämää ei hän voinut vaimolleen tarjota.
Hänellä ei ollut mitään muuta tarjottavaa kuin kunniallinen, rohkea,
lämmin sydän. Ja tietoisuus tästä rikkaudesta antoi hänelle nuoruuden
toivorikasta uskoa tulevaisuuteen.
Hänet valtasi väsymys, mutta epämukavassa vuoteessa rupesi häntä
viluttamaan; hän tunsi myöskin kenttäharjoituspäivän suurten rasitusten
johdosta ja etenkin sen vuoksi, kun ei ollut tänä iltana mitään syönyt,
hivuttavaa nälkää. Hänen katseensa osui aamiaiskoriin, jonka kreivitär
oli jättänyt herrojen käytettäväksi; se oli teltan seinän vieressä, ja
himmeä lyhty, joka riippui keskellä telttaa, aivan nukkuvan kapteenin
yläpuolella, loi siihen ystävällistä valoaan. Günther ei voinut
vastustaa. Hän kömpi varovasti, jottei olisi nukkujaa häirinnyt, korin
luo, kopeloi ja tunnusteli hetkisen papereita ja lautasliinoja ja veti
sitten korista esiin maukkaan näköisen lohi-voileivän. Hän kerkesi
kerran puraista, niin että valkoiset hampaat lystillisesti välkkyivät
hänen mustien viiksiensä alla, kun kaksi koukistunutta etusormea
ulkopuolelta levitti teltan seinässä olevaa reikää, ja pitkä luutnantti
Lobedan pisti laihan nenänsä sisään.
"Hyvää ruokahalua", kuiskasi hän nauraa höröttäen.
Günther suuttui. Lobedan tulisi epäilemättä kertomaan että hän oli
ollut hyvä ennustaja. Hän jatkoi kuitenkin syömistään ja paneutui
sitten jokseenkin piristyneenä ja unettomana nukkumaan.
Botho, joka palveluksenmukaisesti oli jälleen muuttunut kolmannen
eskadroonan alikorpraali Allmeriksi, ryömi olkien sekaan, missä hänen
"putsaustoverinsa" ähki ja puhki saadakseen hänelle viitasta ja hevosen
loimesta miellyttävän vuoteen.
Mutta nuori kreivi ei huomannut, oliko hänellä epämukava tai kylmä
vuode. Kyynärpäähänsä nojaten hän tuijotti tuleen, jonka reunalla
nuokkui palovartiosto puuvaraston vieressä. Rätisevä liekki kohotti
taukoamatta tulisia käsivarsiaan taivasta kohden. Yön hiljaisuudessa
kuului leirielämän etäistä huminaa. Milloin tömisteli joku hevonen,
milloin taas joku mies käänsi kylkeään kahisevien olkien seassa;
vartijoitten yksitoikkoinen astunta jysähteli kumeasti, kytevät puut
räiskyivät nuotiossa.
Botho tuijotti kiinteästi liekkeihin, joiden syvyyksistä näytti hänen
eteensä nousevan jokin valtava salaisuus. Kuin lumottuna heittäytyi hän
lopulta vuoteeseen ja kätki vaalean päänsä olkiin.