Staalo jätti juonijulma,
vainuvarma, nuija noita,
asui Akkastunturilla,
kalliolta korkealta,
katsoi surman saarisoita.
Työnsi taudin, tuotti turman,
neijot ryösti, taijat tutki,
kähmi yössä yksin yrmy,
syämmet söi hän, verta joi hän
suussa tahran taikaputki.
Nanna, keskikodan kukka
ootti Sodnosulhastansa
rikkaammilta riistamailta,
Staalo väijyi neittä nuorta,
velhon vyöstä ampui ansa.
Nosti noita mustan myrskyn,
seinät siirtyi, ulvoi ukset,
Staalo solmi suopunkiinsa,
koppoi immen kaunokaisen,
sutten soille syöksyi sukset.
Hiisi hiihti, jyskyi jängät.
Nanna noitaa sätki, sätti,
puita pieksi, pilkut piirsi,
pussistansa pehkut puotti,
jäkälänsä jäälle jätti.
Staalo kotaan kantoi kaunon,
Sodnon saamineijon sorjan,
laittoi lieden lietsojaksi,
juotti, syötti syödäksensä,
onneksensa otti orjan.
Nukkui kodan karsinassa
Staalon äiti käärmeenunta,
valvoi Staalon hurja hurtta,
pataan taivaan välyt välkkyi,
räppänästä lensi lunta.
Kodan luona läikkyi lähde,
siitä hurmehuurut nousi
suureen tummaan taikapuuhun,
vieri voihke vainajitten,
jotka surmas Staalon jousi.
Eksyi Sodno surman soihin,
kotiin koitui illansuuhun,
etsi Nannan lemmittyisen,
jäkäläistä jänkää hiihti,
lähteen löysi, nousi puuhun.
Notkui Nanna lähteen tiellä,
Sodnon kuiskeen puusta kuuli,
Staalo vyötti rautapaitaa,
haistoi ilmaa irvistellen
verta tuovan tuntui tuuli.
Haastoi Sodno taikapuusta:
»Staalon keittoon tuhkaa heitä,
kehnon keiton herja hylkää,
tänne kanna, nälkään näännyn,
vettä noutain polkus peitä!»
Nöyrtyi Nanna Staalon luokse,
petran keittoon tunki tuhkaa,
Staalo keiton hankeen heitti,
nosti kaikki hornan hirmut,
äityi, ärtyi, ulvoi uhkaa.
Nanna hiipi hetteen luokse,
Sodno kuiski: »lempo laita
vaipumahan vierellesi,
maanittele mairitellen,
riisu ensin rautapaita!»
Kulki kotaan nuori Nanna
mairitellen myrrysmiestä
tunki tuleen taikaputken,
riisui raskaan rautapaidan,
työnsi liki lemmon liestä.
Kylläisenä kyhmykylki
Staalo näppi neittä vyöstä,
Sodno petrat irti päästi,
sekoitellen sarviin sotki,
Staalo kuuli kahnan yöstä:
»Mist' on melu, hirvaan huuto,
ken se päästi petran paulan,
hyökkää, hurtta, kaitse karjaa!»
Nousi hurtta, syöksyi yöhön,
Sodno siltä katkoi kaulan.
Vaiti vaipui hankeen hurtta.
Staalo valvoi vaimon tähden:
»Kauan viipyy hurja hurtta,
lempo riivaa lemmen yöni,
katsomaan nyt itse lähden!»
Nanna virkkoi vuotehelta:
— »katso kauniit tähtikaarteet,
unhoitin jo Sodnosulhon,
neitsyyteni nuoren annan,
näytä ensin, armas, aarteet!»
— »Aarre aarteen ottajalla,
et voi tehdä taikaa tummaa,
taasen kuulen karjan kahnan,
haistan ihmishengen hurmee
kutsun kalmaa, kuulen kummaa!»
Staalo vyöryi vuotehelta,
kiskoi päälleen rautapaitaa,
paita poltti, pois sen heitti,
Sodno väijyi uksen uhkaa,
hiljaa hiipi kodanlaitaa.
Tunsi Staalo turman tuskan,
pelko pyrki peikon pintaan,
taittui taika, vaipui voima,
taitse kaarsi karsinasta, —
Sodno iski peitsen rintaan.
Maahan jyskyi jättiläinen,
viime lemmon loitsut luki.
Nanna riisui Staalon rannut,
neljäntuulenlakkiin laittoi,
Sodnon päälle peskin puki.
Kesken untaan äiti ärtyi,
samein silmin tutki takkaa,
Sodno polviin päänsä painoi,
ryki, ryömi valhevaattein,
valhe-äänin mairi akkaa:
»Kaiva päätä, kantajani,
kunne kurja jään, kun kuolet,
muoriseni, marjaiseni,
neuvo poikas parhaat aarteet,
sinne nakkaa noidan nuolet!»
Akka lemmon loukkuleuka,
harmaa niinkuin hiiden halla,
syöntyi, suuttui, tukkaan tarttui:
»minne sult' on muisti mennyt,
aarre vuottaa vuoteen alla!»
Nauroi Nanna lieden luota:
»Ken sun nukkumasta nosti,
kuulitko jo korpin huudon,
Staalo herja hengen heitti,
Staalon kauhut Sodno kosti!»
Syöjätär nyt syöksyi ilmaan,
järkkyi pohjan portin pieli,
liekistä nyt taian tempas,
rautaputken suuhun suisti,
hiiltä, tuhkaa, tulta nieli.
Siitä lempo liekkiin syttyi,
hehkuun hiiltyi hullu noita,
Sodno aarteet pulkkaan pisti,
Staalon karjat yhteen köytti,
kiersi kotiin pitkin soita.
Mutta taitse tuntureiden
Staalon kodan roihut riehui,
Staalon hahmo hohtoon haihtui,
hiidensilmä sammui suohon,
hetken varjo lettoon liehui.
Rieskat taivaankantta kaarsi,
puun tain peitti lemmon lähteen;
kiertyi kirkkaat hurmeen henget,
hersyneestä hettehestä
Otavasta outoon tähteen. —
Oulunkylä 19.1.19.