Sateen siskot, ilman immet
kankahilla karkeloivat,
soissa solskaa, räiskyy rimmet,
vesipilliputket soivat
Sumusilmin, harmain harsoin
yli vetten siskot soutaa,
veteiset ne vaahtovarsoin
hyrskyhäihin neijot noutaa.
Suonissansa välkkyy vettä,
unten usmat uumaa saartaa,
kun ne syöksyy syvännettä,
milloin pilvikantta kaartaa.
Taivaan maan ne silloin liittää
korkein välkkyvaahtopylväin,
Luoja taivaan tarhaa niittää,
pisaroita ketoon kylväin.
Siskot taivaan teitä telmii,
pitkin vettä viitat viiltää,
katseet kuultaa, hiukset helmii,
ripsein riemukaaret kiiltää.
Virrat voimanvirttä soittaa,
kosket kuohuu, purkaa paulaa,
pitkät pilvet pasuunoittaa,
taivaan tyttäret kun laulaa:
»Luoja taivaankaarta kutoo,
sateen loimet, langat laittaa,
kangaspuille kyynel putoo,
päivän särmään säteet taittaa.
Luoja itkee ihmistöitä,
itkee kurja ihmiskunta,
helke kyynelhelmilöistä
toistaa taistoin tyhjää unta.
Kyynel tippuu, murtuu muru,
halkee huolten paksuin paasi,
ihmissuru Luojan suru,
maiset maisen kaihon kaasi.
Pasuunoina pilvet pauhaa,
sinkuu Luojan salamoita,
Luojan enteet etsii rauhaa
kirkastaen maailmoita.
Laulun lapset, loppuun surkaa!
Kuohuttaen maata, merta
taivas täydet tuskat purkaa,
avaruudet aukee kerta!»
Niin ne kaikuu kaikkeuskuurut,
sadun siltaa siskot leijaa,
maasta käy kuin uhrihuurut,
Luojan puoleen henki heijaa.
Siunattu on maa ja mantu,
kasvaa kaikki, mikä kituu,
pyhä kylvö maahan pantu,
siemen siittyy iki-ituun.
Väistyy verhot, hunnut himmet.
ihanuuden ihmesaarta
sateen siskot, ilman immet
kulkee pitkin kirjokaarta.
Pilviin vie ne päivänperhot,
kirkastuksen kruunut hohtaa,
väistyy valon esiverhot,
tie nyt Luojan luokse johtaa.
Päivä aamun avaroittaa
kimmeltäin kuin taikapeili,
siskot sateen ääntä soittaa,
kuultaa taivaan kultakeili.