Paimenpojan kanssa korpeen kuljin,
haulikkoni heilui hartialla,
eellä Killi, kiltti ketunserkku.
pystykorva, tulihäntä häilyi.
Poljin pitkin metsänrannan reunaa,
taakse taipui kylän sänkipellot
punapurstoisine peltopyineen,
taivaltelin soista talvitietä,
hämyyn häipyi kyläkukkoin äänet,
lampaan määkinät ja ruokakellot,
myllysiiven suihke, riihen louske,
sorsain, kakarien kaikerrukset.
Syvään vuorten uomaan uppos polku,
yhä jylhemmäksi jäytyi luonto,
hymyilleet ei töyhtöpäiset männyt
päivänpaisteisilla kukkuloilla,
himerrys kuin suruharso leijui,
niinkuin seulan läpi päivä paistoi.
Polku poikkes, piili pimentoihin
kautta kookkaan kolkkoin kulokuusten,
yli ryteikköjen, risukkojen,
kulon polttamien korteikkojen,
hirven rämpimiä rämesoita,
missä vuoret kokoon koukistuivat
niinkuin kaksi jäykkää jättikättä
noron yli nostain kyttyräänsä,
suinpäin syöksyäkseen sylipainiin
heittäin varjon yli vaisun tienoon.
Männynoksan alla hämärissä
kotkotteli vanha metsokukko
kuin ois taikaa täynnä sankka seutu,
silmään sattunut ei linnunsilmä,
pois se lensi niinkuin lemmon lintu,
tyhjää puuta kiivas koira haukkui,
mutta pöllöt, hämyn harmaat henget
liiti maata pitkin luhdan laitaa
vesimyyräin hommaa hätyytellen,
jostain kaukaa kurki suolta koikkui
niinkuin Tuonentarhain takamailta.
Yhä eksyin, yhä tummui metsä,
kuin mua ilkkuneet ois pensaan peikot
seisoin salon naavasopukassa,
silmiin siinti ahdas ahon aukko,
hallainen ja harmaa kaurapelto
ruskeen rautamullan reunamalla,
kaljun Kalmunvuoren varjon alla.
Näin mä näyn onnettoman oudon:
missä pirtti oli pystytetty,
siinä rauniolla horsma heilui,
törrötteli tyly kivijalka,
ruohottunut, nurja pihanurmi,
sammaltunut kuivan kaivon kansi.
* * *
Tänne tuli kerran tukkitöihin,
korpeen kodin laittoi Korpi-Joose,
mieltyi hartaan metsän hiljaisuuteen,
pieni, ahdas oli asuntonsa,
sammalista, puista pystytetty.
hökkelissä harvan haurahassa
lattiana maa ja olki-ovi.
Täällä asui muinoin musta Joose,
jääräniska, suuri silmäpuoli,
jolsan jäyhä, jäykkä jättiläinen,
eikä tietty, mistä matka johti,
mieron mailta kaukaa korpeen muutti,
siellä möyri maita, sotki soita,
raatoi raskahasti moisiollaan.
Harvaan haastoi, kulki kumarassa
kuin ois etsinyt hän entisyyttään,
jotain menneisyyden pohjaa pohti,
kätki rintaan raskaan rikkomuksen,
hurjan, hullun veren perinnöitään.
Eipä hepo haassa hirnahdellut,
eipä edes kissaa kiukahalla
eikä metsäkoiraa kumppanina,
kulki yössään yksin murmahdellen
kuin ois haastanut hän hengen kanssa.
Rikkoiko hän vastaan rakkautta,
luonnon lainko kiersi viekas vietti,
ihmisiä vastaan kapinoiko,
rikkoiko ne miehen mielen rauhan?
Yksin kiersi, korpipihkaa keitti,
möyryi miilullansa viikkomäärin,
linnun lennosta hän alas ampui,
luut hän louskutti ja veren joi hän,
näinkö häväisi hän metsänhengen,
kostiko nyt korpi kävijälleen,
korven hiidenhenki hulluutensa?
Kuuli yössä yksin huuhkan huudot,
kuut ne kulki niinkuin kummitukset,
soitti korviin korven kolkko tuuli
entisyyden erehdysten soimaa.
Aatos ajoi häntä asunnostaan
kylään hiilisäkki seljässänsä
mustana kuin peikko naamaltansa
kylään kyyryili hän hämillänsä
kuullakseen taas kerran omaa ääntään,
taikka sunnuntaisin kirkkoon kulki,
pihkasormin siellä selaillakseen
vanhaa vaskikausivirsikirjaa,
niinkuin härkä jotain mykkää mylvi.
Taikka eksyi kyläkokouksiin,
missä villitsijät vihan virttä
lauloi uuden ajan ahdingosta,
kansaa kiihottaen kapinoihin.
Taikka joi hän kanssa miilumiesten,
syvemmin vain syttyi silmiin hiilu,
mikä kyti karun pinnan alla,
mieli musta, aina yhtä mykkä
kätki sammumatta salaisuuden.
Niinpä ristiriidat rintaa raastoi,
korpi kylään, kylä korpeen käski,
veri vaati mennä maailmalle,
mistä harhaili kuin henkipatto
kerran kiertäissänsä mieron maita.
Mistä syntyi synkän outo oikku,
väsyikö hän vihdoin vaivoihinsa,
kelle kylvi, lehdon linnulleko?
Kelle kynti, taivaan tuulilleko,
vuotten vaivat ventovierahille
kerran kuokan ääreen kuollaksensa,
kuollaksensa yksin korvessansa,
kuulematta kenkään kuiskausta,
hyljättynä hengen heittääksensä?
Tähdet tuijottaen tyhjyydestä,
itse tuijottaisi tyhjään tähteen,
peltohiirten hiljaa hiipiessä,
korven korppi kirkuis päänsä päällä,
niinkuin korven koston musta henki...
Ei, ei, kuolla tahtoi kirkkomaahan
vaikka viereen mustan murhamiehen
pohjoiskolkkaan kalsun kalmantarhan.
Niin hän kylään tuli tuskassansa,
kaupantekoon kutsui tukkilainen,
äkkiä hän möikin moisionsa
käsirahat otti, korpeen läksi,
heitti rakkaan kuokan kannonpäähän,
pirttiin kulki kahta kumarammin,
pystyvalkean nyt loimun laittoi,
istui siinä sitte illat pitkät
maistamatta murheen murkinaansa,
tuijotellen tummaan hiillokseensa,
säpsähtäen salon sopsotusta,
arastellen pedon askeleita,
unhottaen uskon, Luojan lohdun,
piillessänsä kirkonpenkissänsä,
katumuksen mieltä kouristaissa,
hautoi hän nyt hullun houreitansa,
käsirahat poltti povessansa
kuin hän oisi sielun onnen myynyt.
Kuulunut ei kylään korvenmiestä,
vieri viikko vitkaan, vieri toinen,
silloin lautamies ja tukkilainen
kaksi vierasmiestä vierellänsä
astui Korpi-Joosen kartanolle.
Pystyyn kimmahti hän niinkuin karhu,
jonka talvipesää kiertää keihäät,
tuliroihun heitti hiilloksesta,
seinät sytytti ja oven oljet,
ponnahdellen keskipermannolta
tempas tuliluikun oven suulta,
veellä täytti metsäpiilukkonsa,
jalka lipsahutti liipasinta,
pyssy pamahti ja katto kaikui.
Korpi-Joose kaatui korkealta,
virui muodotonna möhkäleenä,
verta vierillä ja seinuksilla,
karvaa katossa ja kaikkialla,
törrötteli tyhjä silmäpuoli,
veren vako viilsi otsakulmaa, —
mutta arat aivot vielä hiljaa värjyi. —
Pirtin sauhuun syöksyi syrjäläiset,
miehen kimppuun kärkäs kylän kestit,
köysiin mielettömän miehen kytki.
Liekkiin loimahtain nyt harja hulmui,
niikuin käärmeenkidat lieskat liehui,
kohisten nyt korvenilma ilkkui,
hähättivät kaikki hiiden henget,
sovituksen oli salo saanut,
korpi vienyt vihdoin miehen mielen.
* * *
Paimenpoika päätti tarinansa,
lisää liitin, minkä kauhu katkas,
tarinoiden siinä metsä tummui,
yhä eksyimme me erämaahan,
mutta syksytaivaan tähdet syttyi
kimmeltäen kuolinkynttilöinä,
kirkkaammin vain tuikki toivon tähti,
Otavan ma otin oppaakseni,
korven kolkko henki heltymättä
ajoi meitä takaa takamailta
kylän kylläisille rintamaille,
kuin ois Korpi-Joosen harmaa haamu
kintereillä käynyt jonkun matkaa.
Kiirehesti kuljin talviteitse,
paimen piti kättään kädessäni,
niinkuin enkeli ois eellä käynyt,
taivaan lähettinä tielle ohjas,
haansa löysi, itki iloissansa,
tanhut tunsi, haasiat ja huhdat,
kalliin kotipellon pientareensa,
keveämmin nousi nuori jalka,
hiljaa vaiti niin me vaelsimme,
eellä kiiti Killi, kultakarva,
punahäntä heilui haavistossa
niinkuin liekki loistain pimeässä.
Nousi kuu jo vanhan myllyn taitse
koira haukkui sitä herkeemättä,
tähtitarhain terva-ukko kuusta
hellän hohdon heitti pitkään korpeen,
Korpi-Joosen sielun siunaamalla.