Kookkaana kuin kalliolla honka
kesken salaisia surman soita,
jonka otsaa piirtää pilvenlonka,
pirtissään niin seisoi suuri noita.
Katsoi kuolemata silmiin noita
turhaan tehden jotain kummaa taikaa,
sairas vaimo katsoi ikkunoita
oottain heikon hengen lähtöaikaa.
Vaimo kuuli kumman kulkussoiton
körttipapin kolkuttaissa oveen,
kuin ois kalman koura saanut voiton
niin hän lamaan lankesi ja loveen.
— »Vaimos sairas on», niin pappi haastoi,
»kuinka tässä muuten käydä voikaan,
synnintunnon tuska rintaa raastoi,
ethän usko Henkeen, Isään, Poikaan!»
— Noita virkkoi: »ei oo luotu aikaa,
aika oli ehkä ennen Luojaa,
Luoja uhrin saa, kun teen ma taikaa,
usko taikaan sairaan voimaa suojaa!»
— »Sull' on saatanalta kuolon oppi,
vaimoltasi riistit taivaan armon,
taikaas tarttuu joka seudun soppi,
koitat murtaa kirkonkäden tarmon!»
— »Hiljaa, pappi! Saarnas tuskan tuottaa,
vaimo vieroksuu nyt miehen mieltäin,
ei hän taikaan usko, sanaas luottaa
Luojan lahjat, hyvät yrtit kieltäin!»
Pappi nyrkin nosti, kesken työssä
lensi ruudun ohi outo tähti,
pieni lamppu sammui pirtin yössä,
vaimo huokasi ja henki lähti.
Niinkuin honka, joka myrskyyn taipui,
Jaska itki eloss' ensi kerran,
polvillensa vaimon viereen vaipui,
varjo lankes yli kirkkoherran.
Muita auttoi, rakkaintaan ei voinut
noita auttaa surun sokkeloissa,
kuolo oli kaiken autioinut,
pois hän katsoi, pappi oli poissa.
* * *
Vaimon hautas hän ja hiihti jäitä
kirkkolahden yli pappilasta,
kelirikko repi railonpäitä,
körttipappi katsoi ikkunasta,
Jaska itään iski suksillansa,
pakoon muistojaan nyt murheen yöhön.
Rantamalla seisoi kirkkokansa
luottain Timos-Jaskan taikatyöhön.
Vongahti ja iljangolla paukkui,
jyskyi jää, kuin jousenjänne taipui,
pappilasta paha koira haukkui,
riuskahti ja Jaska jäihin vaipui.
Nousi, vaipui, puukon jäähän iski,
kalma mittas miestä taistelulla,
yhä vimmatummin vinkui piski,
pappi katsoi käsi raamatulla.
Hän, mi monet kerrat auttoi muita,
miksei itseäänkin auttaa voisi,
taioin kiertäis kalman otteluita,
kansa katsoi kuin hän ihme oisi!
Murtui jää, hän hukkui railoon mustaan,
Jaska Tuonen tummaa virtaa kulki,
kansa huokas, hoki kaipaustaan,
pappi hätkähti ja silmän sulki.
Pääsiäisnä pappi saarnas soimaa,
kiroukset kuuli seurakunta,
viime noidall' ei nyt ollut voimaa,
kaikki oli ihmeellistä unta.
»Pois on noidan kanssa mennyt taika,
siitä Korkeinta nyt kiittää saamme,
alkakoon nyt uusi uskon aika,
kuolon kuningasta rukoilkaamme!»
Miksei kiertänyt hän papin rantaa,
siihen vastataikaa ei hän tiennyt,
oma loihtu saattoi häntä kantaa,
papin katse hält' on voiman vienyt!
Mietti moni. Moni salaa itki
vaivan vaelluksen viime yötään,
kummun rikkaruohot salaa kitki,
mietti muistoaan ja siunas työtään.