Russo ilkeä isäntä,
Vuoksenlinnan valtaherra
kasvatteli kaunokaisen,
iki-ihanan Imatran
oman onnensa osaksi,
vaivan, vanhuuden varalle.
Niin oli Imatra impi
kuin on kaunis kirjokaari
alla taivaan avaruuden,
yllä kosken kuohuvaisen.
Äänen hempeä helinä
kuin on sannan simpukalla,
luona Ulpujen unisten,
kihon kimmel katseessansa,
sielussa ikuinen ikävä.
Niin oli ilkeä isäntä
kuin on paasi paukkuvainen,
musta möhkäle mudassa,
soutumiehen surmanpaikka,
kalmankauhu kalliolla.
Niin oli Imatra ihana,
kulki maine maireestansa,
suven seuduille samosi
kautta kaukaisten merien.
Saapui sulhot Saamemaasta,
uljaat urhot Karjalasta,
jäykät jäämit Hämehestä
noutaaksensa nuoren neijon,
iki-ihanan Imatran.
Siitä suuri sota syttyi,
siitä veljeisveri vuoti,
siitä Suomen säilät säikkyi,
karjalaiset kalvat kaikui.
Russo urhot kestiin kutsui,
tasapäiset tappeluista,
itse istui pöydänpäähän.
vieraat vaati vierellensä.
Koski alhaalla kohisi,
leyhytteli lemmenlehto,
silloin vieri vieno virsi,
suhina suven sulosta,
kulki lehdon lauluniekka
mailta ehtoisen etelän,
oman soittonsa surussa.
Kuuli impi ikkunalta
soiton suvisen sorean,
sydäntänsä sytkäytti,
väikkyi valkeet suvisiivet,
joutsen ilmoissa iloitsi,
ylinnä koski kumisi,
paasi murmatti mudassa.
Laulu lehdosta lemahti
kautta kuohun ja kohinan:
»mailta kuljen kaukaisilta,
etsin auringon aloja,
pääni päällä päivä päilyi,
matka vieri, vieri virsi,
päivä kultia kutovi,
pirran päähän päivä päättyy.
Kun ma kuljin kauemmaksi,
ihanimmiks' illat muuttui,
tuota toivoin taivaltaissa,
päättyis onni niinkuin päivä,
seisoisi aurinko alati,
kaartais kosken kirjokaari
yllä Imatran ihanan!»
Ilma viileä värisi,
immen sielussa särähti,
tunsi leinon lemmennousun
armaan arassa povessa.
Ryki Russo ja murahti:
»suven soitto surman soitto,
laulan laulajan lovehen,
ennustajan enteinensä
ajan koirilla kodista,
heitän hyrskyihin hylyksi!»
Siitä syöntyi, siitä suuttui,
joi ja juotti kaikki kestit,
julman juonia punoen,
raivon riitoja rakensi.
Tuosta kiihtyi karjalainen,
jäämi säilällä sivalsi,
Russo röyhkeä isäntä
huiskautti huljallansa,
huusi huovit huonehista,
sammutteli seinäsoihdut
Vaskiportit nyt pamahti,
seinät siirtyivät sivulle,
paha permanto pakeni,
lattiasta laukes luukku,
sinne ilkeä isäntä
suuret sankarit sysäsi,
kosken patoihin pudotti,
immen vyötäiltä vetäsi,
karhuntaljalle tanasi,
silloin singahti salama,
seinän Sainion sytytti,
uksella nyt kuin unessa
liikkui laulaja lehosta
kirkas kantele kädessä,
kieli vingahti vihasta,
itse jumala jyrisi:
»Oi, sie ilkeä isäntä,
kuule, kurja, nyt kironi,
kuule vannottu valani,
äidin kohdussa kirottu,
emos saastutat sanoilla
syödessäsi, juodessasi,
nauraissasi, nukkuissasi.
Kolminkerroin jo kirottu,
koko Pohjolan pelotus,
kaikki kansat jo kavalsit,
kaikki heimot jo hajotit,
aina Aasian aroilta,
kauniin Karjalan kukistit,
häväisit hyvän Hämehen,
heimot hukkuivat verehen,
kansat kaatuivat ketohon,
siksi aurinko aleni,
tummui taivon kirjokaari,
itki Imatra ihana,
orja onneton valitti.
Pidä vuosi nyt pitoja,
verikestejä verota,
pian on loppusi lähellä,
sinut laululla lumoan,
suvikuussa, surman kuussa
varsas valjaihin aseta,
sota-orhisi sopahan,
ohjat ouruihin osota,
koskenniskan kalliolle,
sieltä syöksähdä syvähän,
aja aaltojen alatse
kurimuksien kitahan,
siellä oottaa sun osasi,
uhrit, untelot urohot
siellä silpovat sinua,
siellä ruumiisi repivät,
siellä mujuksi murenet,
rannan hiekkahan häviät!»
Virsi valkea valitti,
ääni jumalan jyrisi,
Russo röyhkeä isäntä
lausui tuolla lausehella:
»vaikka varsin liet jumala».
Pystyyn kimmahti hän niinkuin karhu,
jonka talvipesää kiertää keihäät,
tuliroihun heitti hiilloksesta,
seinät sytytti ja oven oljet,
ponnahdellen keskipermannolta
tempas tuliluikun oven suulta,
veellä täytti metsäpiilukkonsa,
jalka lipsahutti liipasinta,
pyssy pamahti ja katto kaikui.
Korpi-Joose kaatui korkealta,
virui muodotonna möhkäleenä,
verta vierillä ja seinuksilla,
karvaa katossa ja kaikkialla,
törrötteli tyhjä silmäpuoli,
veren vako viilsi otsakulmaa, —
mutta arat aivot vielä hiljaa värjyi. —
Pirtin sauhuun syöksyi syrjäläiset,
miehen kimppuun kärkäs kylän kestit,
köysiin mielettömän miehen kytki.
Liekkiin loimahtain nyt harja hulmui,
niikuin käärmeenkidat lieskat liehui,
kohisten nyt korvenilma ilkkui,
hähättivät kaikki hiiden henget,
sovituksen oli salo saanut,
korpi vienyt vihdoin miehen mielen.
* * *
Paimenpoika päätti tarinansa,
lisää liitin, minkä kauhu katkas,
tarinoiden siinä metsä tummui,
yhä eksyimme me erämaahan,
mutta syksytaivaan tähdet syttyi
kimmeltäen kuolinkynttilöinä,
kirkkaammin vain tuikki toivon tähti,
Otavan ma otin oppaakseni,
korven kolkko henki heltymättä
ajoi meitä takaa takamailta
kylän kylläisille rintamaille,
kuin ois Korpi-Joosen harmaa haamu
kintereillä käynyt jonkun matkaa.
Kiirehesti kuljin talviteitse,
paimen piti kättään kädessäni,
niinkuin enkeli ois eellä käynyt,
taivaan lähettinä tielle ohjas,
haansa löysi, itki iloissansa,
tanhut tunsi, haasiat ja huhdat,
kalliin kotipellon pientareensa,
keveämmin nousi nuori jalka,
kulki kaislakruuuu päässä,
vieri virtenä vetehen,
astui yhä alemmaksi,
aallot ahoiksi avartui,
syöksyt liljoja sirotti,
kuollut kukkihin kuletti;
ympärillä ystävinä
virran vienot neijot lauloi,
kaari ylinnä kajasti,
alinna astui Imatra,
tähdet tuikkivat tukassa,
Otava kimelsi olalla.
Kului kaksi kalman kuuta,
vieri vuosi verkallehen
laulajan vainovalasta,
täyttyi taika, alkoi aika,
Russo ilkeä isäntä
liikahteli linnastansa,
yöstä kummat kutsut kuuli,
koski käski ja kehotti.
Niin hän otti nyt orosen,
ajoi rantoja rajusti,
aallot ärjyi äyrähillä,
niin hän kiihkona kohosi
korkeimmalle kalliolle,
hoputellen hevostansa,
selkää siimalla sivalsi,
koskeen kannusti katala,
syöksyi synkkiin syvänteihin,
sinne upposi uhaten,
nousi ruumis ruhjottuna,
rannan raakkuna ajeli,
muuttui mustaksi mudaksi.
Aika aaltoja ajeli,
suvet soitteli Imatra,
talvet laululla lumosi,
kumma kantele kajahti,
koski kieliä viritti,
soitto soilui loitommalle,
maita, meriä manasi.
Sitä inehmot imehti,
kävi kansat katsomahan,
moni impi illan suussa,
moni urho uupuneena
elon tuskien tuhossa,
kiersi surman kalliolle,
kuuli soiton Syväristä,
syöksyi aaltojen sylihin,
unohduksen umpiloihin.
Niin oli soittonsa sorea,
ei se suostunut satasin
eikä tyytynyt tuhansin,
oli urhot uhrattava,
immen itkut itkettävä
sovinnoksi surmatuille
Suomen suurissa sodissa,
jotka ilkeä isäntä
suotta syöksyihin sysäsi,
itse itsensä hukutti,
niin myös heimonsa hävitti.
Käyvät immet nyt ihanat
sodan sankarit sivulla
koskenpauhun partahalla,
oudon onnensa ohella;
nyt on surma sovitettu,
verivelka vahvistettu,
Suomella valkea vapaus!
Laulaa nyt lehossa lapset,
perhot kiitää kuohupäitä,
päällä päilyy kirjokaari,
alinna Imatra ihana.
O.-kylä 21.2.19.