Kulki kylän kukkaisena
nuori Herja, heimon hurma,
monen mieli syyttä syttyi,
niissä syttyi, syntyi surma.
Viekas oli nilkan nousu,
liehittävän liukas kieli,
rinnat täydet, tyhjä tunne
kiehtova kuin käärmeen mieli.
Vanhemmat ne neittä neuvoi,
taltuttaakseen turhan naittoi
Körrin Köystän kumppaniksi,
salvoksen kun saloon laittoi.
Körrin Köystä katsoi kieroon,
Herja kyltyi rumaan rampaan,
häitten yönä yljän petti,
näytti mustan myrkkyhampaan.—
Körri kiskoi, kärkkyi kultaa,
auroin kynti kyitä altaan,
vaimo varkain jakoi jauhot,
vaipui miilumiesten valtaan.
Syysyöt harhas hiilihaudat,
salavuotein viikot vietti,
suosi korven kiertomiestä,
nyt jo miehen murhaa mietti.
Säikkyi niinkuin käärme säikkyy,
riehui, riitti riidan syytä,
porraspuiden alla syötti
ahmattia aljukyytä. —
Tutki taikaa tietäjissä,
pohti poppamiesten mieltä,
kodassansa kaljaa keitti,
myrkky-yrtit tuotti tieltä.
Niinkuin halla hiipi Herja,
miehen mieleen huokui hyytä,
kuiski korvaan hurjan hirmun,
ärsytellen kiihti kyytä.
— »Etkö pelkää käärmeen kieltä,
tääll' on outo yksin olla,
viidat vinkuu kalman kyitä
nukkuissasi nurmikolla?»
— »Kiskoin kyiltä myrkkyhampaat»,
virkkoi mies, »ei haittaa muusta,
toisin naisen kieli kiehuu,
surman sylkyn syytää suusta!»
— »Vältä surman syttymistä,
rutsa, rampa oot kuin hiisi,
maatessasi kyy kun kiihtyy,
ryömii suusta sisuksiisi!»
Nukkui Körri koiranunta,
piillen pelkäs turman työtä,
kaljaa joi ja hiljaa hiutui,
voihki yksin pitkin yötä.
Kuunteli ja kärkkyi, kulki,
missä naisen lempi liikkui,
tutjui keinutuolissansa,
niinkuin hullu hiljaa kiikkui.
Kiikkui, kiikkui, aatos liikkui
kalmanpellon perukoilla,
missä mylvi miilumiehet,
saarsi sauhu surman soilla.
Kulki korpeen kumma kuiske,
tieto tiesi, valhe valvoi:
Körrin suusta käärme kiersi,
rinnan alla kalma kalvoi.
Kiikunpuuta kalma kiihti,
kalma istui porraspuulla,
liikkumatta kuihtui Körri,
sai nyt kuistin kuiskeet kuulla.
Kiikusta hän riiheen vietiin,
riiheen musta arkku tuotiin,
Herja kutsui kestiin kehnot,
kilvan korpiroinaa juotiin.
Haudan luona vaimo värjyi
valheen käärmekyyneleitään,
arkun oksareijän kautta
silloin käärme ryömi teitään.
Käärmeenkirot tunsi kansa,
vannoi vaimon hornan nieluun,
käänne oli muodon muuttain
mennyt naisen syntisieluun.
Peijaisissa Herja hyppi,
tuskin yöksi silmän sulki,
ei sen jälkeen unta saanut,
keinutuoli kulki, kulki. —
Kulki, kulki taukoomatta,
ryskyi rienan jalkaraudat,
kahleet kalskui, korpi kiljui,
myrsky möyri hiilihaudat.
Lempo liikkui, keinu kiikkui,
kiikkui Koirin kalmanhaamu,
kiljahtain kuin käärmeenpistoon
nousi Herja joka aamu.
Pois hän hiipi kalliolle,
missä käärme-kuninkainen
asui luolan louhikossa,
siellä harhas kurja nainen.
Riehui, rämpi rämeen rantaa,
kuuli kummaa, jaksoi juosta,
Körrin kalpeet kasvot kuulti,
sormet kutsui surman suosta.
Välkkyi virva pitkin vettä
niinkuin käärmeenkruunun kulta
liekki läksi liikkumahan,
lietsoi naisen tuskan tulta.
Niinkuin hohto helvetistä
korven pohjaan puunto yöksyi,
kauhuissansa Herja huusi,
kalliolta suohon syöksyi.
Sinne suistui kurjan kulku,
korven huokaukseen haipui,
poreen surmansilmät sammui,
käarmeenkruunu vehkaan vaipui.