Kas lummekukka kimmeltää,
sen tähtikruunu päilyy,
se aukenee, kun uupuu yö,
sen suuret, lempeet lehdet lyö,
kuin norsun korvat häilyy.
Niin itämaiden prinsessa
Tamaara norsullansa
nyt harhaa halki aavikon,
niin katsella hän kaunis on
kuin ulpu ummussansa.
Ja tähtikruunu kimmeltää,
kuin lumme loiston tarjoo,
kun mustain kiharoiden kuu
ja otsa sees kuin norsunluu
yötummaa silmää varjoo.
Voi, nuorta kuu-maan prinsessaa,
häähuilut hälle soittaa,
maan kasteesta hän iloitsee,
hän taivaankantta katselee,
yö hengen haltioittaa.
Hän pyrkii pyhään kaupunkiin
luo kangastavan keitaan,
jo hiljaa nousee aamun koi,
kun tamarindit vihannoi,
puut helkkyy hetaleitaan.
Jo vaihtuu varjot kameelein,
maan korkeet palmukummut,
ja paimenpojan bansul soi,
luo lähteen lampaat kiemuroi,
miss uinuu ulpuin ummut.
Kas minareetit välkähtää,
yön varjot santaan vaipuu,
Tamaara notkuu norsullaan,
ja riemuntäynnä rinnassaan
nyt syttyy kaino kaipuu.
Ja pyhän portin juurelle
kun kiertää karavaani,
niin muurille kuin aurinko,
suur’idän poika nousee jo,
nuor' ruhtinas, maan kaani.
Ja kaikki palmut kumartaa,
kuulotuslammet hohtaa,
yön kaikki ulvut unelmoi,
ne armaat terät auki loi,
kun säde heteen kohtaa.
Niin ruhtinatar ratsastaa,
on rakkautta raukee,
hän näkee eessään elämän,
kun kaanin katseen kohtaa hän,
niin sydän päivään aukee.