Kulki Kerppo Karjalasta,
ryösti Pohjan pitkät puolet,
kaatoi kansaa niinkuin kaislaa,
itse ilkkui kaatumatta,
pystyneet ei noidannuolet.
Laurukaisen kodan poltti,
tappoi koirat, kaatoi karjan,
padat, peskit, puukot ryösti,
veipä vielä nuoren vaimon,
raastoi rakkaan, armaan Arjan.
Laurukainen lappalainen
kutsui kostoon jumaloita,
vannoi Kerpon kaatavansa,
kulki Kerpon turman teitä,
kosket kiiti, sotki soita.
Souti saareen sata miestä,
murhamiestä miekat vyöllä,
Kerppo, muita mahtavampi
rämpi raskain rautapaidoin
nuotiolla yksin yöllä.
Kerpon keihäänkantohuovi
miekkamiestä syötti suusta
rautaseittisilmikosta.
Lappi nosti noidanjousen,
ampui saareen rannanpuusta.
Nuoli iski puukonpäähän,
Kerppo kiljahti kuin kuovi,
kurkunpäästä hurme hyrskyi,
karjalaiset kiistaan kiihtyi,
surmattihin syyttä huovi.
Kiistelivät keskenänsä.
Silloin lappi saareen sousi,
nurmella kun urhot nukkui,
työnsi venhot valkamasta,
viime venhoon itse nousi.
Kavahtivat kalpamiehet,
lappi kiros karjalaisen:
»siitä saitte, surman sulhot,
veitte multa armaan Arjan,
tunnette nyt Laurukaisen!»
Armoansa anoi vieraat,
Vienan urhot uiden kääntyi,
lappi niiltä niskat nuiji,
toiset juoksi saarta suotta,
viimein vienat nälkään nääntyi.
Niinpä lappi Laurukainen
karjalaiset kaikki voitti,
rauhan päivä Lappiin paistoi,
turve tuoksui tuntureilla,
kielavelgo virttään soitti.
Koitti kaiken kulta-aika,
lappalaisen onni olla
kuninkaana konnullansa,
riistaa riitti, kertyi karjaa,
paimen nukkui nuotiolla.
Tunturilla talven tuuli
kertoo niistä tuhat-öistä,
Laurukaisen laulu kiertää,
kotakuntain iltakaskut
suuren saamin sankartöistä.
Näyttää lappi nälkäsaarta,
murennutta multarautaa,
Kerpon rautarintapaitaa,
siin' on kerran seita seissyt,
virvat kiertää Kerpon hautaa.