Legenda.
Neitsyt nuori Mataleena
rämpi rämeet riutuneena.
Muutti maita mieron teillä,
kylän kivet kintereillä.
Astui suuren surman suolla,
tuskissansa tahtoi kuolla.
Kiehtoi kalmanlinnun virsi,
vierre vaati, kutsui kirsi.
Aina astui alemmaksi,
taivas kaartui korkeemmaksi.
Kulki Kiesus paimenmaitaan
neijon nähden rämeen laitaan.
Katsoi Kiesus, hiljaa haastoi:
— »miksi rikos rintaas raastoi?»
— »Mistäs tiedät, pyhä paimen,
tallasin ma oman taimen. —
Oman kullan kukkaiseni,
marjaiseni, maireheni.»
— »Lapsen laitoit, miksi teit sen?
Saunan alle salaa veit sen.»
— »Kuoli kullankauno multa.
Mistäs tiesit, Kiesus kulta?»
— »Tiesin syntis toisen syyksi»
tiesin Kaupin Kapron kyyksi.
Kuulin Kaupin juonen julman,
maanitteli mustakulman.»
— »Kylä pilkoin pääni peitti,
Kauppi ensin kiven heitti.»
— »Syytön pilkan peittäköhön,
ensin kiven heittäköhön.
Suosta soiman kivet nostan,
rakkaudella kohlut kostan.»
— »Pääni pääll' on kivitaakka,
vien sen Manan maille saakka.»
— »Mataleena, nouse, nuori,
usko, vaipuu vaivan vuori.
Kaikki sulle anteeks annan,
yli suon sun kotiin kannan.»
Katsoi Kiesus neittä kauvan,
nosti pyhän paimensauvan.
Kiron kivet kintereillä
kimmelsi kuin taivaan teillä.
Joka kivi kukkaa kantoi,
joka korsi kättä antoi.
Luojan lintu korren luota
lohdun lauloi pitkin suota.
Kaikkeuden kaari päilyi,
pimeyden pohja häilyi.
Kivet tieksi pyrki pintaan,
toivo nousi neijon rintaan.
Alkoi neito nousta suosta,
jumalansa luokse juosta
jalkain juureen rauenneena,
haastoi mieltään Mataleena:
— »Ennen erheen iltaa itkin.
Sovituksen siltaa pitkin
tuon nyt kivet Kiesukselle,
itse Luojan istuimelle.
Kivi siirtyy sydämestä,
sielu säihkyy sätehestä.
Kivet helmivöiksi vaihtuu,
kaikki täydet tuskat haihtuu.
Taivaan tarhaan kurja kulkee,
ikisäihkeen syliin sulkee
armon aamun suvisäässä,
kirkkauden kruunu päässä!»