Mutro, musta myrrysmies,
poika jäyhä jättiläisen,
souti yli vaahdon vuolaan,
ryösti Mannerlinnan luolaan
Kaapon kaunon kassapäisen.
Järveen kauniin Katuman
linna valjun varjon viilsi,
Kappolasta Kaaponlinnan
vastavarjot riensi rinnan,
vainovalkeet kauas kiilsi.
Itki impi iltaisin,
vieno vanki kulki vuorta
vyötäisillä lemmenlukko,
väkivalloin vuoren ukko
valvoi, vaani neittä nuorta.
Vieri kurjan kyyneleet,
vuoren yrmy yöhön ärjyi,
yli vetten vieri virsi,
kaikui Kaapon huoneenhirsi,
Kaapon kannel verta värjyi.
Niin se virsi vaikeroi:
oon vain virsi yössä yksin,
lemmen kerran kun se kohtaa,
haihtuakseen hetken hohtaa,
kuoloon vierii vieretyksin!
Mutro iski kallioon,
vahvat vaskiportit paukkui,
uneen vaipui vanha vuori,
luolaan nukkui neito nuori,
Mannerlinnan hallit haukkui.
Kaihos Kaappo kaunoistaan.
Kappolalle öin hän nousi
oottain armaan aamun aikaa,
Mutro väijyi tehden taikaa,
noidannuolin välkkyi jousi.
Läksi Kaappo kulkemaan
kanteleellaan kaihot soittain,
kaipausten valtaan vaipui,
soitto immen itkuun haipui,
lemmen hurmaan haltioittain.
Valkeen immen nähdessään
Kaappo nosti kaihon kättä,
niin ne hetken alla taivaan
vaipui turhan tuskan vaivaan,
lemmen rauhaa löytämättä.
Silloin Mutro yöstä nous,
mustan lemmon loitsut haastoi,
vannoi hurman hornan valtaan,
järveen heitti paaden altaan,
immen linnaluolaan raastoi.
Kaisla yksin yössä soi,
Katumalla kulki tuuli,
kantain yli järvenpinnan
kertoi kaihot kahden rinnan,
kumpainenkin kuiskeet kuuli.
Siinsi Maajan pyhä yö,
yrttijuomaan yrmy nukkui,
impi vuorta vaikeroiden
kulki kautta onkaloiden,
Kappolahan huuto hukkui.
Kaappo läksi linnastaan,
immen kasvot kirkastuivat,
kun hän vettä sormin souti
ihanaisen immen nouti,
yhdess' yli järven uivat.
Soilahdellen syvyyksiin
rinta painoi riemuun rinnan,
hehkuman ja hetken hurmaan,
sylitysten syösten surmaan,
silloin kirkui korppi linnan.
Ennelintu surmaa soi
kiertäin Mutron mustaa unta,
nosti vastaan vaahtopäitä,
kuiski korviin hornan häitä,
liikkui koko linnakunta.
Nousi musta myrrysmies
kourassansa kalman jousi,
kiljui, kaikui, vonkui vuoret,
vaahtopäillä velloi nuoret,
haljun huippuun hurja nousi.
Lemmen voimaa väijyissään
syöntyi, suuttui, jousi taipui,
jäntehestä nuolet sinkui,
vaahdot vertyi, viidat vinkui,
alle aallon armaat vaipui.
Ylle haudan hurmeisen
nousi outo, kaunis kaari,
niinkuin nuolet nuorten rintaan
poreet puhkes, pyrki pintaan
ihanuuden ihmesaari.
Kasvoi kanssa kesäyön
saareen kaksi koivupuuta,
joskus syysöin nähtiin kahden
heljät hahmot, kalvoon lahden
kallistui ne kohden kuuta.
Joskus vieno virsi soi
outoin lintuin koivupuulla;
muinaisaikain turman työstä
valjuu voihkeen vuoren yöstä
suvi-illoin saattoi kuulla.