Soljana kuin maire morsian,
joka onneansa oudoksuu,
uinuilevin oksin häilyellen,
järven sinipintaan päilyellen
seisoi juhannuksen pyhä puu.
Nuori koivu heilui haaveissaan,
kuuli kuiskeet nuorten neitojen,
jotka kisamielin mahlaa joivat,
kimalaiset kilvan karkeloivat,
kotiin korttaan kantoi muurainen.
Toinen koivu kilvan kasvaen
niinkuin kädet lehvät yhteen löi,
yhdess' ylistäen ystäväänsä,
aurinkoa päin ne nosti päänsä,
kukkaa kantaen ne heilimöi.
Silloin mustamieli, nuori mies
hiipi lehtoon lemmen kyllyyttään,
siinti juhannuksen armas aatto,
tietä pitkin ajoi häiden saatto,
koivun kaatoi hän nyt kirveellään.
Siinä ennen vannoi valansa
nuori morsian, nyt valhe vaan;
niinkuin veri vuoti alta kuoren. —
Miksi mies nyt surmas elon nuoren
eroittain kuin armaan armaastaan?
Niinkuin ristinpuuta olallaan
kumppanilta mies nyt koivun vei,
pystytti sen kolkkoon kotipihaan,
muut nyt lempeen, hän vain kiihtyi vihaan,
muille onni luotu, hälle ei.
Niinkuin raajarikko ryysyissään
koivu kallisti nyt surren pään,
ympärillä nuoret karkeloivat,
nienten liekit loisti, naurut soivat,
mies vain yössään astui yksinään.
Ja kun päivä vihdoin valkeui,
jolloin luonto herää, kirkastuu,
turhaa työtä oli auringolla:
hyljättynä rikkatunkiolla
lojui uhrilehdon pyhä puu.
Astui nuorukainen murheissaan,
niinkuin onneton käy hiljalleen,
koivusta hän veisti matkasauvan,
poijes kulki, katsoi taakseen kauvan
iäks kuvan sieluun siirtääkseen.
Tiellä seisahtui hän kuunnellen,
katsoi lehtoon — mikä kumma lie —,
lehdon huokauksen kuin ois kuullut,
ihmiskuiskeeksi sen oisi luullut,
tarttui sauvaan... vuorta nousi tie.