Notkui neito kaivotiellä,
katsoi kauan päilypintaan,
kummat poreet puhkes pohjaan,
vieraan vienot, kummat kaihot
nousi nuoren neidon rintaan.
Paistoi päivä kaivonpohjaan,
leijui leivon varjon siipi,
sorja sulho haasta tullen
mairemielin kiersi, kaarsi,
nuoren neidon viereen hiipi.
Kauan kuvaa katsoi neito
metsän henki hipiällään,
tunsi haan ja tuomen tuoksun,
kaiho toinen, katse toinen
ylimmällä ystävällään.
Kulki pilvi päivän päältä,
pohja peittyi, laine läikkyi,
kaivon sammalseinät siirtyi,
taikalinna silmiin siinti,
kuvajainen veestä väikkyi.
Nousi usva uumenista
vieden voiman viimeisenki
viileyden valtakuntaan,
kohos kaislakruunu päässä
heljän hetteen nuori henki.
Haastoi kirkas kuvajainen:
»kautta kaihos kyynelvuodon
loihdit loistoon lemmen lähteen,
kutsun kuulit, kaihos kantoi,
muuksi muutti sulhos muodon.»
Katsoi neito kuvajaistaan,
tunteet tummui, tunteet vaihtui,
impi ootti onneansa
ihmetellen ihanuuttaan,
yljän katse varjoon vaihtui.
Koski sulho sormillansa
nuoren neidon seppelpäätä
kättään vieden vyötäröille,
tuosta impi tuskan tunsi,
silmä säikkyi jäykkää jäätä:
»Särjit syyttä seppeleeni,
haltijalle taiat taitoin,
rakkaus on raskas rengas,
sormessani sormus painoi,
huolissani häitä laitoin!»
Tuosta suuri sulho suuttui,
yltyi ylkä, riehtyi raivoon:
»yhtä itkit, ihanuuttas,
rakastit vain rakkauttas,
muiston merkit kannoit kaivoon.»
Mustaks muuttui sulhon muoto,
surullista suuta väänsi,
mutta neito nauruhuulin
vielä ilkkui ilkeyttään,
kaivoon kieron katseen käänsi.
Allapäin nyt alhoon astui
sulho, syytti neion soimaa,
mutta kauno kaivon luona
istui illat ihmetellen,
vaikeroiden vailla voimaa. —
Katsoi kurja kuvajaistaan,
himmeäksi katse hiutui,
veenä väikkyi sairaat suonet,
kulmat kuulti kalman keltaa,
rakkauttaan raukka riutui.
Itki illat, päivät pitkät,
vaan ei hetteen henki tullut,
uunna vuonna taikaa tutki,
pyysi peiliin haltijaansa,
rintaa raastoi haaveet hullut.
Vuodet vieri, kaivo kuihtui,
hersyi hetteet kuumankuivat.
Yksin ylkää itki impi,
itkiessään ihanuuttaan
kyyneleet vain kirkastuivat. —