_Verner von Heidenstam_
Oli ilta ja talossa pelattiin,
oli kortteina haaltuneet albumikuvat
ja makeisissa maksettiin.
Kaikk' kartanon uunit kuumentuvat
ne hehkui, pellit raollaan.
Lumi pyörteissä lenteli ikkunaan,
ja kuulunut ykskään kulkunen
ei keskeltä syväin nietosten.
Kolme vanhaa sisarta perinyt
oli kartanon. Näin oli leikkinyt
isoäidin he aikaan jo harmajaan
ja naittaneet korteilla tuttaviaan.
Joka kuvalta, mikä käteen tuli,
he hiljaa toisiaan tuuppaeli,
nimen mainitsi, hymyyn huulet suli,
kädet myssynnauhoja hypisteli.
Oli Platen, luutnantti, voitollisin,
ruma neiti von Duben huvittavin.
Vain vanhin soi vaipua korttiensa
ja kuunteli yössä hiljaksensa,
miten kylmästi sisaret kertoivat
ja menneitä aikoja muistelivat.
Sylikoira hänen polveltaan
alas hyppäs ja vainusi arastain,
ja tyhjään tuoliin tuijottain
se katsoi -- niinhän sanotaan
että eläin nähdä vainajan
voi tyhjällä tuolilla istuvan.
Hän mietteihin vaipui, kalveten.
Hänen mielensä liikkui muistojen mailla,
hän muisti ystävän petollisen.
He olivat leikkineet leivojen lailla.
Oli vuotta nuorempi poikanen
ja yhtä huimia kumpikin.
He juoksivat ketoja käsikkäin.
Mut hän huomasi pojan miettivän näin:
-- Kun aina noin hento sa olisitkin
ja arka ja pieni, sun kantaisin
yli ojien, aitojen käsilläin,
pakoon käärmeitä risuissa kanervatarhain.
Vuoskymmenen synnyit sa liian varhain! --
Näin mietti poikanen mielessään.
Ja nopeasti kuin liitetään
kivi kiveen suureksi palatsiksi,
tuli tunnit vuosiksi, kuukausiksi.
Sai suveensa hän, poika keväimeen.
Hän hoiteli kotoisen askareen,
pani puuroon pavun ja kanelin
hän survoi käsin toimellisin.
Mut poika syrjästä katsoi vaan:
-- Miten ruusut puhkeaa nopeaan!
Jos tyttönen pieni sa olisit vain,
sinä vieläkin istuisit polvellain
mit' oon lukenut, sulle ma kertoisin! --
He salassa kärsivät kumpikin,
ja he kulkivat rantaan kotoisen lahden
ja yhdessä siellä he itkivät kahden
ja sormuksensa he vaihtoivat,
sillä hyvin he tiesivät molemmat,
he ettei toiselle kenellekään
vois antaa sormusta ikänään.
Ja poika lähti maailmaan,
meni sotaan voittamaan kannuksiaan.
Kun hän joukkoansa tuleen johti,
hän ratsasti suorana, pystypäin,
mutta öisin, kun leirivalkeat hohti,
ja miehet maljoja tyhjentäin
ne painoi tyttöä rintaansa kohti,
hän syrjässä viipyi, allapäin,
kuin miettien ja murehtien,
ylös äkkiä ruohosta karaten
kuin ois saanut iskun, hurjimmin
joka hullua Circeä suudellen,
joka rypäleestä maistaen.
Miten tiimalasissa valuikin
ajan hiekka, yhä kuumemmaksi
kävi verensä vain, yhä nuoremmaksi,
ja vielä seitsemänkymmentään
hän ois vuottanut nuorena mieleltään
ja uhmannut vaaraa taistelujen.
Hänen päivänsä huviin ja meluun hukkui,
mut sydämensä luona sen ainoan nukkui.
Kapus kerran hän aikaan öisehen
alas huoneesta nuoren kreivittären --
sade ryöppynä katuja huuhtoeli,
kun hän seutua katsoi ja ajatteli:
-- Kun tytär äidille valehtelee,
niin rakkauden kiitetty huomen koittaa.
Kun hän vihitylleen valehtelee,
jo toinen rakkaus rinnassa soittaa.
Kuin tiirikalla varas julkein
valat murtaa rakkaus työssään kulkein.
Ei tunne se miestä kunnian.
Jos roskaväen pahimman
sa nähdä tahdot, sa löydät sen
rivin taajoin katuja kulkemassa
ja supattamassa ja parjaamassa
juur siellä, missä kaks rakastavaa
ne kahleitansa raahustaa.
Jo pelkkä näkemys rakkauden
saa eloon kaiken alhaisen.
Mutta viisas hän ikkunansa sulkee
ja hymyy, kun saattue katua kulkee.
Naistohtorin jälkeen ja viinurin
on rakastaja naurettavin.
Jos olet sa viisas aviomies,
veres jäähdytä, ota niskaas ies,
täys vapaus rakastajalle suo.
Hän salaa sinulle sarvet antaa,
mutta tuskin itse huomaa tuo,
että aasinkorvat hän itse kantaa,
kun haltioissaan hän maljastas juo,
jost' itsesi joit sa kylläiseksi.
Kuka koskaan rakkaudessa keksi
sitä suurta, josta runoillaan?
Lyö oveen vaan, ja rakastajat
ovest', ikkunoista pakenevat.
Jos koko rakkaus kaikkiaan
ois köyhän riimin arvoinen,
Don Juan ei ollut ois ainoinen,
jok' on seisonut kylmänä paikoillaan
ja katsonut ivaten kostajaan.
Mies juo, kun hän on janoissansa.
Vale suurin on lemmenlaulajain:
kun he saavat nuken laulamansa,
jo toiselle helistintään he puistaa.
Heitä innostanut ei rakkaus lain,
he omaa himoaan rakasti vain.
Hyvä rakkauden sisin olemus muistaa!
Se on pieni hiipivä rottanen,
joka yöllä juoksi sun tiesi poikki,
joka jokaisen portin alle loikki,
niin arkana, että jälkeen sen
kiven heittää joka poikanen.
Ei rakkaus kehdoista unta nää
ja hyveille se hymähtää.
Salajuomarin lailla se säikkyilee:
joku käytävän ovea liikuttelee,
lasi pohjahan ja nopeaan!
Eläinystävä parhain ken konsanaan
on onkimatoa suojellut
ja kanarialintua ruokkinut,
hän katsoo karsaasti haikaraan.
Syvät urkuäänet tunteiden
vain kuulla voit haudalla rakkauden.
Ens laps, jota äiti suutelee,
jo rakkauden ruumis on.
Jumal'-vuorella, missä hallitsee
Zeus, vanhuuttaan jo voimaton,
ja Bacchus harmaa vaikenee,
siell' istuu aina muuttumaton
Venus tyhmänä, maalaiskoreana
ja nauhalla tukkaansa koristavana.
Venus-rouvalle aatoksissani ain
ma annan tukan vaalean.
Hän ei koskaan hehku, hän hikoo vain.
Sulo kaunotarten vaaleain
on niinkuin leipä suolaton.
ja he sanovat tyhmyyden suurimman.
Taas mustahiuksisten tukkahan
miel' uskoton, kiihkeä kätketty on.
Hevon jouhista myrttikruunun alla
en uneksinut ole milloinkaan.
Mut tukalla pehmeän-ruskealla,
Correggion käden ikuistamalla,
on mieheen lumous väkevin.
Kuten sanottu: upeilla harteillaan
Venus-rouvall' on tukka vaalehin,
jot' on pihdeillä kierretty konsanaan.
Hän renkiä taputtaa ja kantaa
hajun tallista keisarin vuoteesen.
Hän ajatuksista vähät antaa!
Ota hansikas pois, ja Cyprolaista
lyö lanteille, polkaise varpaalle naista --
sen leikin tuo tuntee naikkonen.
Mut jos häijyys hänet yllättää,
hän aamorinnuolen myrkyttää.
Vain lapsensielut suitsuttelee
hänen kunniakseen ja kuvittelee,
että lemmen tuskaiset suudelmat
niin on kuin rypäleet vilpoisat.
Niin ei kasva tammea kuninkaallista,
jot' ei pirstota voisi rakeet sen.
Kuin minun, niin suista tuhansista
on soinut kirous rakkauden.
Suurtyön voi suorittaa se vaan,
joka lemmen ohi kylmänä kulkee.
Miten ehtyen lamppu sen palaakaan!
Työnriemus yksin syliinsä sulkee
käsivarsin tulisin taivaan ja maan.
Näin mietti hän sateessa samoten,
likomärkänä, vaatteet valuen.
Mutta päästyään telttansa oljille, hän
halun paeta tunsi väkevän
läpi yön, läpi metsän ja viidakon.
Mut niin synkkää ei metsää, niin syvää ei merta,
että suojella voisi ne häntä ken kerta
oman itsensä jo tuominnut on.
Kodin portaiden eessä vihdoinkin
nous reestä hän kannuksin helähtävin.
Täyskasvuisten sisarten keskellä hän
näki seisovan lapsuusystävän.
Ja hän huomasi ajan piirtäneen
omat uurteensa hänen kasvoilleen.
Hän katsoi synkkänä vaieten,
kuten katsoo, ken aamuna lokakuun
näkee ikkunaa vastaan harvenneen
jo lehtiverkon syreenipuun,
vaikka päivä paistaa edelleen.
He tuskassa syleili toisiaan
kuin laivankannella hukkuvat,
sillä toisilleen oli he ainoat.
Kuin kuilun partaalla seisoessaan
he muinoin lapsina kuulivat
maanalaisten vesien vyörynän,
niin nyt tunsivat äänin uhkaavin
he kohtalonsa lähenevän.
Hääpäivä pyhäinen vihdoinkin
nyt likeni askarein kiireisin.
Jo olut kannuissa kuohueli
ja kunniavahtina odotteli
jo koivut edessä rappujen.
Kanat lihavimmat kirvehen
ja pölkyn välissä henkensä heitti,
Jo lehvät permantoja peitti
ja ruusunlehdet, sisaret
he kirkkomatkalle pukenehet
oli rattaat harsoilla, joita ennen
oli käyttäneet kartanon morsiamet
aina puolen vuosisadan mennen.
Mutta morsian yksinään istuen
vain antoi toimia sisarten.
Hän laski pitkiä tuntejaan,
hääpukunsa musta polvellaan,
sillä valkea kuului nuorille vain.
Omaan kohtaloonsa tuijottain
hän katsoi, myrsky rinnassaan:
hän oli kuin syksy varhainen,
kun jäljellä kaikk' on kukkaset,
mutta panemina pakkasen.
Vaan kun astui ovelle sulhanen,
hänen kätensä otti hän kuumeiset
ja kertoi kaikki, mit' yksinään
vuoskaudet hän salaa kärsien kantoi.
Yli kaiken kävi kuin henkäys jään.
Ja morsian käsin vapisevin
hän sormuksensa takaisin antoi
ja niin puhui äänin hiljaisin,
että ikkunalaudalla varpunenkin
se rauhassa nokki siipiään:
-- Mun lempeni elää, se on maailma mulle,
mut vain kotiliettä se tietää sulle,
joka jäähtyy, sun viluun jättäen.
Jos oisinkin kukassa keväimen!
Emme kahleissa käydä saa rinnakkain,
emme kituen, toistamme kammottain.
Minut unohda, sulta ma sylini suljen,
vain rauhaa kaipaan, kuoleman yötä.
Sen tiedän ma kuitenkin: kussa ma kuljen,
mun lähelläni sa kuljet myötä,
sillä muistot sun minuun yhdistää,
kevätmuistot, jotka kimmeltää
jalokivinä, kirkkaammin loistaen
kuin helvetinkivi rakkauden.
Jos toiselle sormusta yrität antaa,
jonka kuumana riistin ma sormestain,
sinä kätesi pidätät vavahtain --
et voi, sitä täytyy sun itsesi kantaa.
Kaks yhtyi iäisyyttä, kun
me kohtasimme -- nyt menetän sun?
Se on harhaa vain, se on unta vain.
Täss' istuu kulkuri rinnallain
ja mittaa ja kiertää mietteitänsä
kuin sudet kiertää häkkiänsä,
ja päivänsuuruuksia itää,
jotka katujen kulmissa puheita pitää,
lyö uudet ystävät sydämen oveen
ja vieraat portaissa tömistää --
ei syövy se silmään, ei painu se poveen,
vain varjojen saattueeks se jää.
Yhä ihmisten kesken me kahden oomme,
me olemme sidotut kohtaloomme.
Se ainoa, joka yksinään
sinun koko sydämes omistaa,
hän on vanha, et häntä sa ikänään
voi, kuin rakkaus vaatii, rakastaa.
Saat kotia vailla sa vaeltaa,
mut minne sun tiesi johtakoot,
sinä aina kaipuun tunteva oot
vain häntä, vain häntä rakastaa
kuin lintuset, jotka lentäissänsä
suvi-ilmaa leikkaa siivillänsä,
ja sun kaipuusi sydämes riuduttaa.
Näin oli hän silloin puhunut
ja pyörtyen maahan vaipunut,
kun vaunut lähti. Nyt paikaltaan
hän nousi ja joulu-torttujaan
hän kaapista haki, ne jakaakseen
talon väille, jotka ihmeekseen
sisään tullen pöydällä löysivät
niin monet herkut ja kynttilät.
Sanat kuiskatut kuuli sisaret vaan:
-- On suurin muistoni vieraanani,
ja maiden ja merten takaa nyt
ma tunnen, että viipynyt
kaks kättä on siunaten hiuksillani.
Koko kartano yössä nukkuvainen
jo pimeni, yksin valvoen
vain edessä ongelman ikuisen
yhä istui kuihtunut, vanha nainen.