_Verner von Heidenstam_
Vanha Damon jurotellen
pieness' asui majassansa,
peukaloaan kostutellen
kehräeli villojansa.
Kynnyksellä nukkui lapset,
vaimo, hajallansa hapset,
torkkui käsikiven luona.
Antoi luonto antimensa,
villan antoi lammas, vuona.
Dryaditkin oksillensa
nukahteli hiljallensa.
Niiden hiuksista ja suista
oksat, vesat versosivat.
Ammoin jo ne unohtivat
puistaa pähkinöitä puista.
Linnut tuskin näki vaivan
kohotella helttojansa.
Mettiäiset koloissansa
hunajassa virui aivan.
Vuonat iloansa lauhaa
piti kesken kesän rauhaa.
Virkkoi vaimo haukotellen,
venytellen unissansa:
»Damon, kuule! Karjahdellen
härkäs mylvii vimmoissansa.»
Vanhus sääskiä vain hääsi,
alkoi taasen askarrella.
Selkään valahtamaan pääsi
harmaa tukka vanhuksella:
»Kaadettuina sudet makaa,
mies ei aja miestä takaa,
viha, kosto, sota sammui.
Ikäväänsä härjät ammui.
Täys on rauha maailmalla!
Seppelpäin kun puiden alla
nuoret kokoontuvat illoin,
tarttuin jalon lyyran kieleen,
mitään heill' ei tule mieleen.
Nauraa taitaa vain he silloin.
Tyytyväisnä suunsa matkii,
kuinka toraan kieltä käyttää,
kuinka sianporsas latkii.
Sen he tietää, miltä näyttää:
miltä kaivo vinttoinensa,
kehruuäijät rukkinensa
kesken maalaisarjen lauhan;
nainen hän on kukan lainen,
kukka hän on niinkuin nainen.
Kirota ma tahdon rauhan,
joka kaupin pussiin kultaa
kasaa, mutta tuhkaa, multaa
kylvää miesten sydämihin.
Riemun unohdin ja vihan,
silmä, mieli kuivui ihan.
Pitkän rauhan ikävihin
unohdin ma aikain mennen
kuinka isä lempii lastaan,
rakkaat nimet, jotka ennen
kuiskin korvahasi illoin --
kirkas tapparani silloin
kiilsi katsettani vastaan.
Halvaks arvioin ma sylin,
jost' en maksa vaaran hintaa.
Vasten riistäjänsä rintaa
naisen rakkaus on ylin.
Nähdä toisten pälyilevän
naistani, mun mielein halaa,
nähdä, kuinka koti palaa!»
Näin hän puhui. Kalpenevan
näytti hällä poski, huuli,
kuin Hymettos syksyssänsä,
kun käy ensi pohjatuuli.
Pudotteli käsistänsä
vanhus maahan käämiänsä.
Kuule! Koko tanner kaikui,
torvet, huilut, käyrät raikui,
kutsuin miehet aseihinsa.
Miekat, kilvet välkehtivät.
Vaunut raskaat akselinsa
liittehissä kitisivät,
kantain kuormin kukkurisin
touveja ja puita laivan
pedonkidoin kuparisin.
Miehiä kuin metsää aivan
nousi, täyttäin asehillaan
koko seudun, loistehellaan.
Eellä valko-hevosillaan
ratsastivat urhot Hellaan.
Katsoi Damon ihmetyksin,
valui viitta vyötäillensä,
katsoi kotkan silmäyksin,
veti vaimon vierellensä,
hänen päätään sivelteli
kumartuin, ja tarkasteli
hiljaa hänen kasvojansa.
Ja hän kuiski: »Kyyhkyläinen!»
Heräsi taas muistissansa
lemmennimi väikkyväinen.
Sydämensä näkeväinen
oli taasen, vaimoansa
katsoi miehen silmin nyt hän,
koskaan ennen lapsiansa
niinkuin nyt ei lempinyt hän.
Nurmet vuorten kaltehilla,
karjalaumat laitumilla,
majat pienet paimenien,
kiilto meren lainehien --
kaiken yli nuoruutensa
päivä valoi hohtehensa.
Vanhus, joka liikutella
tuskin kättään jaksoi hyvin,
miekkaa, peistä kiilloitella
alkoi silmin kyyneltyvin.
Kaikki taasen kotoisaksi
kävi hälle, armahaksi,
vaimon sirppi, isän hauta,
kodin vanha kynnyslauta,
entistänsä rakkaammaksi.
Ja hän jätti tuvan loukot,
miehuus loisti katsannastaan.
Pauhu kasvoi, lauloi joukot:
»Hellaan miehet, Troiaa vastaan!»