_Fredrik Cygnaeus_
Sen kansan, joka ymmärtänyt oisi
mun tunteheni, osan omastaan,
sen kansan, joka kunnioittaa voisi
ei lainaa muukalaisen milloinkaan,
sen kansan, jonka laulajalle suotu
ois runon lento ylväs, vapahin,
sen kansan, jonka sydämehen luotu
on kautta aikain aarre rikkahin, --
sen kansan sydämestä eroittaa mun
se kieli, jolla laulan, kaiullaan
ja ykskään kuiskauksistani saa mun
ei synnyinmaani syömeen oikeaan.
Ah! niinkuin huulet sen ken näkee unta
vain liikkuu, sanoja ei kuule ken,
niin on mun tunteheni valtakunta,
mun, muukalaisen maalla isien.
Täst' eikö nousemusta horroksesta?
Tää eikö lumo lakkaa konsanaan?
Jo eikö koita päivä, katvehesta
kun lauluni saa poveen synnyinmaan,
kun tuntehesi tulkituksi näät sä,
mun oma kansani, sa kallehin?
Vai viimeisnäkö tiedottomaks jäät sä,
siit' että itseäs ma tulkitsin?
Se hetki vihdoin koittava on milloin,
kun, lauluni, sa yöstä ylenet?
Ois sulla, vaikeneva kansa, silloin,
mi vaietessas tuskin kuuntelet,
ois kerran korvaa kuulla laulajoita,
he kuinka eri äänin laulaakin.
Sa ymmärtäisit, kuunnellessa noita,
myös mitä sielustas ma tulkitsin.