hän silloin antaa totuuden jumalallisen elämän virrata itseensä.
Muistattehan, mitä tässä mainittiin eräässä äskeisessä esitelmässä, että
ihminen on aineellisessa ilmennyksessään munanmuotoisen auran
sisäpuolella, mutta että hän todellisessa itsessään on tämän
munanmuotoisen auran ulkopuolella. Aura on hänen Itsensä sisässä, Itsenä
hän ei istu sen auran keskellä; siinä on ainoastaan hänen yksilöllinen
ilmennyksensä. Itse hän jumalihmisenä on auransa ympärillä,
ulkopuolella, aineettomuuden maailmassa. Kun nyt ihminen näkee
älyllisesti, että elämä on yhtenäinen, että Jumala on iankaikkinen ja
ääretön salaisuus kaikkien ilmiöiden takana, niin hän itse asiassa ottaa
vastaan älyllisen vaikutuksen omasta Itsestään, siitä äärettömästä
Itsestä, joka on hänenkin oma Itsensä, vaikka se on hänen personallisen
ja yksilöllisen ilmennyksensä eli auran ulkopuolella. Mutta jos hän
tahtoo, että ääretön iankaikkinen elämä virtaisi hänen sisälle ja
ilmenisi hänessä, niin hänen täytyy ottaa vaikutuksia siltä Itseltä,
joka on yhtä Äärettömyyden kanssa, toisellakin tavalla kuin älyllisesti.
Hänen täytyy antaa tuon äärettömän elämänsä tunkeutua häneen niin, että
se täyttää myös hänen tunne- ja tahto-elämänsä. Kun hän vakavasti tahtoo
edetä älyllisestä näkemyksestä eli »heräämisestä« «vanhurskauttamiseen»,
silloin hänen täytyy tahtoa, että totuus, minkä hän on älyllisesti
nähnyt, ilmenisi koko hänen yksilöllisessä ilmennyksessään, täyttäisi
hänet ja tulisi siis ilmi hänen personallisessa elämässään. Toisin
sanoen on teoissa toteutettava, mikä ajatuksissa on ihanteena. Tämä ei
ole leikintekoa, sillä ihanteen toteuttaminen tässä tapauksessa on itse
Jumalallisen Totuuden toteuttamista. Ennenkuin se voi tapahtua, täytyy
ihmisen tahtoa--ja hän voi tahtoa, jos hänellä on taiteellinen
vaisto--että hän voisi elää veljellistä elämää. Hänen täytyy ajatella
omaa personallista elämäänsä ja millä tavalla hän voisi sitä muuttaa,
mikä siinä sotii veljeyttä vastaan, mikä on alhaista, puutteellista tai
rumaa. Hänen täytyy itse näitä asioita miettiä. Erehtyvät ne ihmiset,
jotka ottavat jonkun opettajan itselleen ja noudattavat hänen käskyjänsä
ja menettelevät sokeasti niiden mukaan, sillä tässä varsinaisesti
tarvitaan ihmisen omaa työtä, jos hän tahtoo edetä totuudenetsimisen
tiellä. Hänen ei pidä eikä hänen tarvitsekaan sokeasti kulkea kenenkään
neuvojen mukaan vaan hänen pitää itse omalla ymmärryksellään, omalla
parhaimmalla taidollaan pohtia asioita, jotka häntä itseään koskevat.
»Mikä minun sieluni pelastaa vaaroista, millä tavalla minun pitäisi
muuttaa elämäni, että siitä olisi hyötyä kanssa-ihmisilleni, miten
voisin elää niin, etten loukkaisi veljeyden periaatteita?» Näin hän
kysyy itseltään ja ymmärtää, että voidakseen olla todellinen veli
kaikkien kanssa täytyisi hänen osata rakastaa, aivan pohjattomasti
rakastaa. Mutta vaikkei hän sitä osaisi, hän kuitenkin tahtoo pyrkiä.
Tämä on juuri tärkeä kohta, että ihminen tahtoo pyrkiä ja vaikkapa
vähässä muuttaa elämäänsä. Hän esim. päättää: »nyt en tahdo enää tappaa
eläimiä enkä tehdä niin, että toisten täytyy tappaa minun takiani. En
siis syö lihaa, en mitään sellaista, jonka vuoksi eläimiä tapetaan.» Leo
Tolstoi, tuo suuri ihmeellinen mies, joka todella etsi ja pyrki, sanoo:
ensimäinen ehto, kun ihminen tahtoo tulla hyväksi, on, että hän tulee
kasvissyöjäksi, sillä kuinka ihminen voisi alottaa väärästä kohdasta ja
tulla hyväksi, samalla kun hän tahraa käsiään verellä.
Mainitsen tämän esimerkkinä, mutta en tarkotuksessa ketään loukata.
Kukin ihminen itse päättää sisässään kaikista kysymyksistä oman elämänsä
suhteen, ja se on hänen yksityinen asiansa Jumalan kanssa. Emme voi
tuomita ketään. Emme voi sanoa, kun näemme jonkun syövän lihaa: »Ah, hän
on mahdoton, hän ei kykene elämään veljellisesti.» Meidän kädessämme ei
ole veljeyden mittapuu. Kun ihminen on vakava pyrkimyksessään, on hänen
yksityinen asiansa, mistä kohdasta hän alottaa. Ihmisellä on laki
itsessään, sanotaan raamatussa. Hän on itselleen laki. Laki on
kirjotettu hänen sydämeensä ja hän itse ymmärtää, mitä hän itseltänsä
vaatii. Kun hän vilpittömästi tahtoo edetä veljellisyyden tiellä ja kun
hän ajattelee ihanteena, että voisi palvella ihmiskuntaa ja
maailmankaikkeutta, sen onnea ja edistystä, mitään itselleen pyytämättä,
silloin hän on oikealla. Ihmisen on niin yksinkertaista tuntea, niin
helppoa arvostella omaa itseään. Hän kysyy itseltään: mitä minä tahdon?
ja vastaa siihen aivan rehellisesti ja vilpittömästi. Aivan
välttämätöntä totuudenetsijälle on, ettei hän tee mitään ilvettä itsensä
kanssa. Siinä kohdassa ihmiset erehtyvät, että usein ovat sokkosilla
itsensä kanssa. Totuudenetsijälle ei sellainen kelpaa, hänen täytyy
seisoa alastomana itsensä edessä. Mutta kun hän löytää itsestään
vilpittömän tahdon edetä veljeyden tiellä, silloin totisesti hän etenee
ja älyllinen totuudennäkemys muuttuu hänessä siveelliseksi
elämänvoimaksi--ja ihmiselle tapahtuu uusi kokemus.
Hän näkee nyt, hän tuntee nyt, kuinka se suuri elämä, jonka hän on
järkensä silmällä nähnyt ja johon hän uskoo, mahtavana voimana virtaa
hänen sieluunsa. Hän tuntee kuinka avaruuden äärettömyydestä elämän
henki liitelee hänen sieluunsa ja kuinka ikuisuuden syvyydestä elämän
lähdevesi pulppuaa hänen sieluunsa. Nyt hän tietää aivan uudella tavalla
että me muodostamme yhden suuren kokonaisuuden, että me totisesti kaikki
olemme saman isän lapsia, sillä hän tuntee olevansa yhtä kaikkien
kanssa. Se suuri elämä, joka oli hänelle ainoastaan älyllinen
todellisuus, muuttuu eläväksi todellisuudeksi ja selvittää hänelle
elävän kokemuksen avulla, mitä on rakkaus. Silloin kun hänelle tapahtuu
tämä ihmeellinen hetkellinen uudestasyntyminen, silloin hän tietää mitä
rakkaus on siitä yksinkertaisesta syystä, että hän sillä hetkellä
rakastaa kaikkia, ja samalla hän ymmärtää koko olemuksellaan, ettei ole
muuta vapahtajaa olemassa kuin Jumala. Hän ei voi itse itseään vapahtaa
eikä tehdä itseään hyväksi--kuinka hän kuolevainen ihminen voisi
itseään pelastaa ja millä voimalla? Ei, vaan se ääretön voima, se suuri
ihmeellinen, yhtenäinen elämä, joka on kaiken takana, se hänet täyttää,
se hänet puhtaaksi pesee. Se on rakkaus ja se opettaa häntä rakastamaan.
Sen avulla, sen täyttämänä hän osaa rakastaa. Se yksin, Jumala itse, on
pelastaja, vapahtaja. Kaikki teologiset riidat ja kiistat Jumalan
armosta, ihmisen omasta voimasta j.n.e. tulevat aivan arvottomiksi hänen
silmissään. Ihmiset, jotka eivät asioista tiedä, saattavat niistä puhua,
mutta kun ihminen itse tietää, kun hän on itse kokenut, mikä voima se
on, joka hänet nostaa, mikä voima se yksin on, joka hänet tekee hyväksi,
puhdistaa, täyttää rakkaudella kaikkea kohtaan, kun hän sen tietää,
silloin hänen ei tarvitse riidellä kysymyksestä sellaisten kanssa, jotka
eivät sitä tiedä. Yhdentekevää on, kutsuuko ihminen tuota voimaa Jumalan
voimaksi vai kutsuuko hän sitä omaksi itsekseen, sillä totisesti se on
hänen oma itsensä, joka asuu auran ulkopuolella, joka tulvaa häneen,
mutta totisesti se samalla on itse ääretön elämä. Nimi on toisarvoinen
asia eikä muuta sitä tosiseikkaa, että personallinen minä ei voi nostaa
itseään, jollei se täyty elämällä, joka personallisesti katsoen tulvaa
siihen ulkoapäin, tulkoon se sitten äärettömyydestä tai ihmisen
korkeammasta itsestä, sillä käytännöllisesti katsoen nämä ovat yhtä.
Tällainen on toinen jakso totuudenetsijän elämässä. Ja kun hän on tähän
kohtaan päässyt, ei hän tiellä enää pysähdykään, ei hän enää jääkään
seisomaan vaan hän etenee itsestään eteenpäin ja hänen kokemuselämänsä
yhä rikastuu. Päivä päivältä hän oppii selvemmin ja laajemmin
rakastamaan. Päivä päivältä hänelle esiintyy uusia elämän ongelmia,
jotka vaativat ratkaisua. Päivä päivältä hänen kykynsä niitä ratkaista
kasvaa.
V.
YLIAISTILLINEN ELÄMÄ.
Aiomme tänään jatkaa viime luentoa, joka jäi kesken siinä merkityksessä,
että en ehtinyt kuvata kolmatta askelta totuuden etsijän tiellä.
Tietysti askeleita tällä tiellä on useampia. Totuuden etsiminen ei lopu,
ennenkuin ihminen on kehittynyt täydelliseksi Mestariksi, ja tietysti
kehitystä on senkin jälkeen, vaikkei sitä silloin enää kutsuta
totuudenetsimiseksi. Mutta totuudenetsimisen alkupäässä on ne kolme
askelta, joista viime kerralla lupasin puhua ja joista en ehtinyt kuvata
muuta kuin kahta.
Kuten muistatte oli ensimäinen askel totuudenetsimisessä totuuden
älyllistä etsimistä, joka päättyi sellaiseen huippukohtaan, että ihminen
heräsi älyllisesti, jolloin ihminen ensin järkensä silmillä näki ja
ymmärsi, että elämän moninaisten ilmiöitten takana oli olemassa yksi
yhtenäinen elämä. Ihminen älyllisesti näki niin sanoaksemme Jumalan
olemassaolon ja siitä johtuvan seurauksen, että kaikki ihmiset ovat
tämän Jumalan lapsia ja siis ytimeltään yhdenvertaisia.
Tätä älyllistä heräämistä seuraa luonnollisesti velvollisuus toteuttaa
sitä jumalallista yhtenäistä elämää, jonka ihminen näkee olevan kaikkien
ilmiöitten takana ja piilevän hänessä itsessäänkin, toisin sanoen
velvollisuus toteuttaa veljeys.
Sentähden totuudenetsijä, joka ei pysähdy älylliseen totuudenetsimiseen,
yrittää elää veljellisesti. Hän koettaa järjestää omaa personallista
elämäänsä niin paljon kuin hän osaa ymmärtämäinsä veljeysperiaatteiden
mukaisesti. Näiden siveellisten pyrkimysten luonnollisena palkkana
seuraa sitten toinen heräymys eli uudestasyntyminen, joka ei ole enää
älyllistä vaan siveellistä laatua. Ihminen silloin kokee kummallista
ekstasia, jolloin jumalallinen elämä tulvaa hänen personallisuuteensa,
tehden sen pyhäksi ja täyttäen sen suurenmoisella rakkaudella kaikkia
kohtaan koko luomakunnassa. Se, joka on pyrkinyt veljellisyydessä
eteenpäin, varmasti joskus on tehnyt tällaisen kokemuksen. Ennen hän ei
ole osannut rakastaa, ei ole tuntenut yleis-inhimillistä, kosmillista
rakkautta, vaikka hän on ymmärtänyt ja älynnyt sitä yhtenäistä elämää,
mikä hänen sisässään voisi tuntua ja siinä on _de jure_ vaikkei vielä
_de facto_. Mutta noina ekstasin hetkinä hän tuntee voivansa rakastaa
kaikkia, voivansa syleillä koko maailmaa. Näitä kokemuksia ihminen tekee
pyrkiessään toisella tien kohdalla eteenpäin, ja ne kohoavat huippuunsa
suurimmassa rakastamiskyvyssä ja voiman kokemuksessa, minkä ihminen voi
saavuttaa.
Mutta nämä kokemukset ovat vain hetkellisiä ekstasi-tiloja. Ihminen ei
vielä ole joka hetki sellainen. Hän tietää, mitä Mestarin rakkaus on,
hän on saanut kokea, mitä on täydellisen ihmisen elämä, hän käsittää,
että jos hän olisi täydellinen, hän joka hetki rakastaisi siten kuin hän
rakastaa ekstasin hetkinä, ja koko hänen elämänsä olisi yhtä ainoata
rakkauden unelmaa aamusta iltaan ja illasta aamuun. Ja tämä tieto
velvottaa. Hänen velvollisuutensa on kehittyä siihen elämään, jossa hän
aina voisi tuntea tuota ihmeellistä äidin eli Mestarin rakkautta kaikkia
kohtaan. Hänen velvollisuutensa on siihen pyrkiä. Ja silloin hän
ymmärtää tärkeän seikan. Hän ymmärtää, miksikä hänessä tämä rakkaus ei
elä yhtämittaa. Hän ymmärtää sen riippuvan siitä tosiseikasta, että hän
ei ole kyllin viisas. Hän ei voisi sitä rakkautta vielä käyttää. Jos se
hänessä aina asuisi, mitä hän tekisi? Millä tavalla hän ihmiskuntaa
auttaisi, millä tavalla hän rakastaisi, kuinka hänen rakkautensa
ilmenisi?
Ekstasin hetkenä tai sen perästä on tavallista, että ihminen ajattelee:
»oi, jos olisin rikas, jos minulla olisi kaiken maailman rikkaudet, niin
minä auttaisin kaikkia, jotka tulevat tielleni ja kärsivät
ruumiillisesti,--oi jos olisin rikas!» Mutta vähänkin asiaa punnittuaan
hän huomaa, että sellainen ratkaisu olisikin humbugia, sillä silloin
kaikkien muiden ihmisten pitäisi olla sellaisessa asemassa, että he
kaipaisivat hänen rikkauttaan. Siis kaikkien muiden pitäisi olla köyhiä,
puutteessa, hänen yksin rikas, jotta voisi näyttää heille rakkauttaan.
Mitä tämä olisi muuta kuin humbugia? Minkätähden hänen pitäisi olla
sellainen ihmeellinen olento, joka näyttäisi muille rakkauttaan? Ja mitä
hyötyä toisilla olisi tällaisesta avunsaannista, joka tekisi tyhjäksi
heidän oman yritteliäisyytensä, heidän omat ponnistuksensa?
Totuudenetsijä ymmärtää selvästi, että siihen päin ei ole pyrittävä. Hän
ymmärtää, että luonnollinen taloudellinen ratkaisu on, että toinen
ihminen ei tarvitse toisen apua suoranaisesti. Hän ymmärtää, että näitä
kysymyksiä köyhyydestä ja rikkaudesta, aineellisesta puutteesta ja
avuliaisuudesta pitää ratkaista siten, että olosuhteet maan päällä
järjestetään niin, ettei ole köyhiä eikä rikkaita, ei puutteellisia eikä
yltäkylläisiä. Ja näin ollen hänen täytyy osata näyttää rakkauttaan
toisella tavalla: «jos oikein rakastan ihmisiä, pitää minun osata
näyttää heille rakkauttani, vaikka olisin niin köyhä, etten voisi heille
mitään aineellista apua antaa.»
Mitenkä sitten voidaan ihmisiä auttaa? Kaipaavatko ihmiset muuta kuin
aineellista apua? Ei tosiaan ole muu tarve niin lähellä. On kyllä
ihmisiä, jotka kaipaisivat rakkautta ja hyvyyttä; esim. jokainen sairas
on kiitollinen toisen hyvyydestä; jokainen surun painama on kiitollinen
siitä, että toinen ihminen osottaa hänelle myötätuntoa, osanottoa hänen
surussansa, mutta usein on kuitenkin elämässä niin, että niillä
ihmisillä, jotka ovat surullisia tai sairaita, onkin lohduttajansa.
Sillä kaikkein enimmän tietysti voi surevaa tai sairasta lohduttaa ja
hänelle osottaa myötätuntoa sellainen, joka jo personallisesti häntä
rakastaa ja ymmärtää hänen personallisia omituisuuksiaan. Sairas ihminen
ottaa mieluummin vastaan hoitoa sen puolelta, joka häntä rakastaa kuin
vento-vieraalta. Totuudenetsijä vetää näistä huomioistaan sen
johtopäätöksen, että elämässä täytyy olla ala, jossa ihmiset todella
kaipaavat apua ja jossa he eivät voi saada keltä tahansa apua, ei
niiltäkään, jotka heitä rakastavat. Ja sellainen ala onkin. Mikä?
Yleensä elämän tieto. Siinä ihmiset kaipaavat apua. Heillä ei ole tietoa
siitä, mitä elämä on. Ihmiset eivät tiedä, ovatko he kuolevaisia vai
ovatko he kuolemattomia olentoja. He eivät tiedä, elävätkö kuoleman
jälkeen, ovatko täällä vain yhden kerran vai tulevatko useamman kerran
tähän maailmaan. Ihmiset eivät ole osanneet ratkaista itse elämän
kysymystä. He elävät tietämättömyydessä ja kaipaavat tietoa. »Siis»,
huudahtaa totuudenetsijä, »jos minulla olisi tietoa ja viisautta,
silloin voisin ihmisiä auttaa.»
Ihminen, joka on tehnyt rakkauden ekstasin kokemuksia, hän kaipaa
tietoa, ei itseänsä varten, vaan sentähden että hän muuten on hyödytön
maailmassa, että hänellä ei ole maailmassa muuten mitään tehtävää. Hän
tahtoo rakastaa ihmisiä, auttaa heitä ja olla hyödyksi ihmiskunnalle,
mutta siihen kyetäkseen hän tarvitsee tietoa. Siveellisestä
uudestasyntymisestä seuraa välttämättömänä vaatimuksena ja
velvollisuutena totuudenetsijälle hankkia itselleen tietoa elämän ja
kuoleman salaisuudesta.
Tämä tieto elämän ja kuoleman salaisuudesta, jota hän kaipaa ja jota hän
tahtoo itselleen hankkia ihmiskunnan vuoksi, ei ole psyykillistä vaan
henkistä laatua. Ei hän kaipaa yliaistillisia kykyjä, ei hypnotista
voimaa, ei tavallista selvänäköisyyttä, ei mitään hermoja kiihottavaa,
vaan todellista tietoa siitä, onko mitään olemassa kuoleman jälkeen,
onko totta, että on olemassa taivaita ja helvettejä, onko olemassa
iankaikkinen elämä, onko totta, että ihminen syntyy monta kertaa
maailmaan. Tätä tietoa hän tarvitsee, tätä henkistä tietoa elämän ja
kuoleman salaisuudesta, toisin sanoin tietoa siitä, onko hän itse
sellainen olento ihmisenä, että hän voi elää kuoleman jälkeen.
Millä tavalla hän voi tästä saada tietoa? Mitä tapahtuu kuolemassa?
Aivan selvästi kuolemassa tapahtuu se, että fyysillinen ruumis jää
elottomaksi. Jos siis ihminen on olemassa kuoleman jälkeen, on hän jokin
muu kuin fyysillinen ruumis. Fyysillinen ruumis jää elottomaksi, se
kuolee. Jos ihminen on sama kuin fyysillinen ruumis, ei hän ole olemassa
kuoleman jälkeen. Mutta jos ihminen on olemassa kuoleman jälkeen,
silloin hänen täytyy olla joku muu kuin fyysillinen ruumis, ja siinä
tapauksessa on hän tämä muu nyt jo eläessään. Tämä on aivan selvää
logiikkaa. Jos ihminen on olemassa kuoleman jälkeen ilman fyysillistä
ruumista, täytyy hänen voida olla olemassa eläessäkin ilman fyysillistä
ruumista. Sille ihmiselle, joka tahtoo tietoa elämän ja kuoleman
salaisuudesta, muodostuu aivan selvä problemi ratkaistavaksi. Hänen
täytyy päästä tietoon siitä, voiko olla olemassa ihmisenä, vaikkei ole
fyysillistä ruumista käytettävänä. Ja kun itse kysymys on selvä, on
syytä toivoa vastausta.
Nyt tietysti kun ihminen asettaa ratkaistavakseen tällaisen problemin,
hän joutuu tekemisiin yliaistillisen maailman ja tavallaan
tuntemattomien voimien kanssa, sillä kuolemantakaiset asiat eivät
ainakaan ole fyysilliselle silmälle näkyviä, vaan asettavat hänet
yhteyteen psyykillisen, yliaistillisen maailman kanssa. Hän saattaa
nähdä näkyjä ja kummallisia unia, aavistaa asioita ja kehittyä erityisen
herkkätuntoiseksi. Ja lopulta hän tulee sellaiseen kummalliseen kohtaan,
että kokee olevansa ulkopuolella fyysillistä ruumista ja tietää elävänsä
fyysillisesta ruumiista riippumatta.
Nyt meidän täytyy tätä kysymystä hieman tutkia, mitä se merkitsee ja
kuinka se on ymmärrettävissä. Jokainen fysiologi ja jokainen psykologi,
joka on tutustunut n.k. kokemusperäiseen sielutieteeseen, tietää että
ihminen on olento, jossa sielulliset tajunnan ilmiöt käyvät käsi kädessä
aineellisten ilmiöitten kanssa. Kun ihminen ajattelee ja tuntee,
tapahtuu samalla vastaava aineellinen, muutamat sanovat sähköllinen
ilmiö hänen fyysillisessä koneistossaan, aivoissa ja hermostossa. Tämän
nojalla materialistinen katsantokanta on tehnyt tuon tunnetun
johtopäätöksensä, että koska kaikkia sielullisia ilmiöitä seuraa
rinnakkain jonkinlaiset fysiologiset ilmiöt, ei ole ilman näitä
fyysillisiä eli fysiologisia ilmiöitä olemassa mitään tajunnallisia
sieluilmiöitä. Sentähden sanovat materialistiset fysiologit ja
kokemusperäiset psykologit, että ihmisen koko personallinen sielu-elämä
sisältyy hänen ruumiilliseen elimistöönsä, ja lisäävät: kun te esim.
tutkitte ihmisen unielämää, huomaatte, kuinka ihminen todella on
riippuvainen aineellisesta koneistostaan, ruumiistaan, sillä unielämässä
ihmisen tajunta siirtyy isoista aivoista pieniin aivoihin ja
selkäytimeen eikä siis unielämä saata olla personallisesti itsetietoisaa
samalla tavalla kuin päiväelämä; isot aivot välittävät päivätajunnan
sielullisia ilmiöitä, ja kun nämä isot aivot ovat horrostilassa
(nukkuvat) ja tajunta on laskeutunut alaspäin pieniin aivoihin ja
selkäytimeen, niin ihminen ei ole sama itsetietoinen, tekojaan ja
tunteitaan hallitseva olento kuin päivällä vaan hän muuttuu olennoksi,
jonka kaikki tajunnalliset elonilmaukset ovat sekasotkuisia tai ainakin
toisten lakien hallitsemia kuin päivätajunnallisen itsetietoisuuden.
Sentähden ihminen unessa saattaa menetellä toisin kuin päivätajunnassa.
Unessaan hän saattaa tehdä hullunkurisia tekoja eikä ihmettele, että
tapahtuu yhtämittaa mitä merkillisimpiä vaihteluita. Päinvastoin on
ihmisen alitajunnalla, joka tulee näkyviin, kun päivätajunta laskeutuu
aivokynnyksen alapuolelle, luonnostaan esim. dramatisoiva eli
näytelmällinen kyky. Aivan yksinkertaisia fyysillisiä ilmiöitä tulkitaan
monimutkaisten unien välityksellä. Jos ihmisen nenän alle hänen
nukkuessaan pistetään tuoksuva ruusu, hän alitajunnassaan, silloin kun
se ottaa vastaan hermojen välittämän sanoman tuoksuvasta ruususta,
selittää tämän draamallisesti unen muodossa esim. siten, että hän
kävelee ihanassa ruusutarhassa. Ihminen on ikäänkuin paljon
lapsellisempi, tyhmempi ja itsetiedottomampi olento unissaan, sanovat
fysiologit, kuin päivätajunnassa.
Ja tietysti pitäisi niin olla kaikkien teoriojen mukaan, ellei olisi
olemassa ihmeellinen tosiseikka, jota eivät fysiologit ja tavalliset
kokeelliset psykologit saata ottaa lukuun, koska he yleensä eivät sitä
tunne. Se ei ole siksi yleinen ilmiö, että jokainen nykyaikainen
sielutieteilijä kohtaisi sitä luvuissaan tai empiirisissä
tutkimuksissaan. Mutta ilmiö on olemassa ja se ilmiö on, että ihminen
uni-elämässään saattaa olla aivan sama olento kuin päivällä, saattaa
tuntea itsensä aivan samaksi ja olla yhtä itsetietoinen ja yhtä vapaa
kuin päivätajunnassaan sekä ulkomaailman että omien sielullisten
tajuntatilojensa suhteen, saattaa siis yhtä paljon hallita itseään ja
olla itsensä herra unessa kuin päivällä. Minä tunnen ihmisiä, joille
tällainen unitila on aivan luonnollinen. He nukkuessaan kummallisella
tavalla jatkavat päivä-elämäänsä, liikkuvat keveämmin ja nopeammin,
mutta toimivat muuten samalla tavalla kuin päivällä. Tietysti tämä
tapahtuu sielullisesti, ruumiillisesti he eivät saata toimia samalla
tavalla. Uni-elämässään, vaikka ovat mielestään aivan hereillään, eivät
voi esim. nostaa fyysillisiä huonekaluja, mutta muuten ovat kaltaisiaan,
puettuja niinkuin päivällä, tunteiltaan ja ajatuksiltaan samoja.
Tällaisen unitilan pitäisi tietysti fysiologien ja tavallisten
kokeellisten psykologien mielestä olla aivan mahdoton, sairas,
epänormaali, sillä eihän ihminen sellaisessa tilassa saata nukkua. Jos
hän on sama kuin päivällä, täytyy hänen tajuntansa toimia isojen aivojen
välityksellä. Vai olisiko hän niin epänormaalinen olento, että hänellä
pikku-aivot ja selkäydin olisivat samalla tavalla organisoidut kuin isot
aivot? Ei, sillä tutkiessaan tiedemiehet voivat huomata, että hänen
pikku-aivonsa eivät ole samanlaisia kuin isot aivot vaan ovat rakennetut
niinkuin vastaavat elimet muilla ihmisillä.
Kuinka nyt tätä salaperäistä ilmiötä voimme ymmärtää ja onko tämä sitä
yliaistillista tietoa, jota ihminen tarvitsee? Me voimme okkultisesti
aivan hyvin ymmärtää, mistä ilmiö johtuu. Emme saata kumota sitä selvää
lakia, jonka kokeelliset sielutieteilijät ovat keksineet, että
sielulliset ja aineelliset ilmiöt käyvät rinnakkain, käsi kädessä. Laki
kuin laki, jos kerran laki pitää paikkansa. Mutta mitä voimme
okkultisesti huomata? Sen kummallisen seikan, että ihminen fyysillisessä
ruumiissa on muuta kuin vain--käyttääkseni vanhojen filosofien ja
alkemistien lausetapaa--maata, vettä, ilmaa ja tulta. Hänen fyysillinen
ruumiinsa on kokoonpantu paitsi niistä aineista, joita me fyysillisillä
aistimilla havaitsemme, sellaisistakin aineista, joita emme tavalliselta
fyysillisellä silmällä näekään ja joita me okkultismissa eli
salatieteessä olemme tottuneet kutsumaan eetteri-aineiksi. Nämä ainekset
muodostavat aivan kuin näkymättömän puolen fyysillisestä ruumiista.
Ihmisen tajunta toimiessaan fyysillisessä ruumiissa ja sen aivoissa ei
ole ainoastaan fyysillisten solujen välittämä vaan kulkee myös niihin
sisältyvien eetteriainesten kautta. Siis ihmisen tajunnan välittäjänä on
suurempi joukko aineellisia ilmiöitä kuin fysiologit tuntevat.
Fysiologit ja kokeelliset psykologit tuntevat ainoastaan niitä ilmiöitä,
joita he saattavat aistimilla ja koneilla havaita fyysillisessä
ruumiissa, mutta toinen puoli niistä ilmiöistä, jotka ovat ulkopuolella
fyysillisen aistihavainnon, jää heiltä huomaamatta. Kun ihminen
ajattelee tai tuntee, ei siis tapahdu aineellinen parallelli-ilmiö
yksinomaan karkeasti fyysillistä laatua--ei siis vain sähkö-ilmiö, vaan
myös värähtely hienommassa aineessa jota emme näe mutta jota kutsumme
eetteriksi.
Tämä eetteri on nyt sitä laatua ja siinä suhteessa fyysilliseen
ruumiiseen, että se saattaa siitä erkautua. Se saattaa epänormaalisissa
tapauksissa eristäytyä fyysillisestä aineesta. Ihminen saattaa ikäänkuin
jakautua kahtia fyysillisesti. Yliaistillisten ilmiöitten
esimerkkikokoelmiin on keräilty useita sellaisia tapauksia, että sama
ihminen on nähty kahdessa paikassa yhtaikaa. Niinkin selvä ilmiö kuin
seuraava on näissä kokoelmissa: opettajatar Emilie Sagée, joka
kirjottaessaan taululla luokkansa edessä tyttöjen häntä katsellessa, oli
samalla heidän nähtensä, kun joku ensin sattui huomauttamaan, ulkona
puutarhassa kävelemässä. Tällaisia tapauksia on ja ne näyttävät meille
objektivisesti, että ihmisen fyysillinen olemus saattaa jakautua kahtia.
Salatieteen kannalta muuten vanhastaan tiedetään, että ihmisen
fysiologinen olemus saattaa näin jakautua. Ehdottomasti pitää paikkansa
tuo laki, että sielullisia ilmiöitä vastaavat määrätyt aineelliset
ilmiöt, mutta itse aineelliset ilmiöt ovat kaksinaisia: fyysillisiä ja
eetterisiä ja saattavat ilmetä kahtena. Personallinen tajunta on vain
toisessa paikassa. Jos personallinen tajunta on eetterisessä haahmossa,
joka kulkee puutarhassa, silloin opettajatar seisoessaan taulun luona,
on aivankuin hetkeksi poissa tajunnastaan. Mutta jos hän on
itsetietoinen fyysillisessä olemuksessaan, niin toinen puoli hänestä,
joka on ulkona, on vain aineellinen ilmiö. Samalla tavalla ihmiset,
jotka näkevät selviä unia sitä laatua, josta äsken puhuin, että he ovat
itsetietoisia ja hereillään ja saattavat nähdä oman fyysillisen
ruumiinsa,--ovat tietoisia haamussa eli kaksoisolemuksessa, sillä
fyysillis-personallisesti itsetietoinen ihminen ei saata olla ilman
fyysillis-eetteristä ainetta.