näkemään Jumalaa toisissa. Sillä hän tekee sangen pian toisen
kokemuksen. Kun hän on löytänyt Jumalan itsessään, ymmärtää hän, että
toinenkin on voinut löytää Jumalan ja on voinut edetä Jumalan tunnossa
pitemmälle kuin hän. Ja kun hän tapaa sellaisen ihmisen tai lukee tai
kuulee sellaisesta, jossa jumalallinen elämä on elävä, niin hän on altis
uskomaan, että toinen käsittää koko sen elämän mikä on hänen sisällään.
Käytännöllisessä elämässä tämä ilmenee siten, että kun ihminen näkee
toisen, jossa jumalallinen elämä on elävä, hän on altis luulemaan
toisessa kaikkea hyvää, mitä hän itse ymmärtää, ja luulee, että toinen
on kaikissa kohdissa ihmeellinen ja täydellinen. Hän ei siinä erehdy,
mutta hän erehtyy tietämättään siinä kohden, että hän luulee toisen
Jumalan olevan saman kuin hänen oman Jumalansa. Hän ei ole vielä oppinut
näkemään Jumalaa toisessa, hän on vain oppinut tuntemaan oman Jumalansa,
ja kun hän ensin ymmärtää, että toisessakin on Jumala, hän luulee, että
hänen oma Jumalansa on toisessa ja siitä seuraa katkeria kokemuksia,
sillä jonkun ajan kuluttua hän herää huomaamaan, että Jumala toisessa ei
ollutkaan sellainen kuin hän luuli, se ei ollut hänen oman mittapuunsa
mukaan täydellinen. Tämä kokemus voi joskus vaikuttaa häneen
tärisyttävästi, mutta se opettaa hänelle uudistuessaan, että hänen
täytyy oppia näkemään Jumalaa toisessa, mutta ei omaa Jumalaansa. Toisin
sanoin hänen tulee oppia näkemään, että hyvää on toisissa ihmisissä,
vaikka se ilmenisi toisella tavalla kuin hänessä itsessänsä.
Tämä on silloin hänelle ihana kokemus. Kun hän tottuu ajattelemaan ja
näkemään näin, niin hänelle avautuu aivan uusi maailma. Hän oppii
katsomaan ihmisten sieluihin ja huomaa, että heissä on hyvää. Hän oppii
lopulta näkemään hyvää niissäkin ihmisissä, jotka eivät ollenkaan itse
ole tietoisia Jumalasta sisässään. Hän oppii näkemään hyvää yleensä
ihmisissä ja sillä tavalla hän voi aivankuin suunnata katseensa pois
siitä, jota hän kutsuu pahaksi. Hän oppii yhden merkillisen asian
itsensä suhteen, yhden käytännöllisen asian oman Jumalansa
palvelemisessa. Hän oppii sen, että jos hän tahtoo hyvää itsessään
kasvattaa, jos hän tahtoo, että Jumala hänen sisässään kasvaisi, silloin
hän ei saa ajatella pahaa itsessään. Silloin hän ei saa kääntää
katsettaan siihen, mitä hänessä on pahaa. Aivan niinkuin Kristus sanoo
eräässä vertauksessaan: jos pellolla on sekä hyvää viljaa että
rikkaruohoa, niin ei pidä ottaa rikkaruohoa pois, ettei tulisi hyväkin
mukana vaan antaa kaiken kasvaa elonaikaan asti. Tällä Kristus tarkottaa
sitä merkillistä sielutieteellistä seikkaa, että jos me tahdomme
kasvattaa itsessämme hyvää, emme saa nureksien ja voivottaen ajatella
sitä pahaa, mikä meissä on, vaan meidän täytyy ummistaa silmämme ja
korvamme siltä ja vain kasvattaa hyvää, vain aina palvella hyvää ja
totuutta. Meidän ei pidä välittää valheesta, synnistä, pahasta, sillä
jos me siihen käännämme huomiomme, jos alamme kitkeä itsestämme niitä
rikkaruohoja, mitä meissä on, silloin on varmaa, että samalla kuin
saamme kitketyksi muutamia rikkaruohoja, me myös kitkemme hyvää pois.
Ihminen koettaessaan kaikella voimalla hävittää itsestään pahan, ei
huomaa, että samalla kertaa on sisällään piilevä hyväkin turmeltunut.
Jos hän menettelisi viisauden mukaan, ei hän niin tekisi vaan ainoastaan
antaisi hyvän kasvaa ja leikkuumiehen leikata pois, mitä rikkaruohoa on,
s.o. antaa karman sen leikata pois.
Jokaisen ihmisen elämässä on karma vaikuttamassa. Aina tapahtuu
sellaista, joka tuottaa hänelle surua ja kärsimystä ja kitkee hänestä
rikkaruohoja pois. Hänen ei tarvitse siitä huolehtia.
Minkätähden esim. uskonnolliset ihmiset kristikunnassa pitkin
vuosisatoja ovat olleet synkkiä, alakuloisia, pitäneet velvollisuutenaan
näyttää niin ikäviltä ja tuskastuneilta kuin mahdollista? Siitä syystä,
että he vastoin Mestarinsa neuvoa ovat ruvenneet kitkemään pois
rikkaruohoja itsestään. Siinä eivät onnistu, se tekee vain heidän
elämänsä katkeraksi, he samalla myös penkovat hyvän pois. Ja siihen
useimmiten kääntyy ainainen synnin ja pahan ajatteleminen, että he
alkavatkin sitä pahaa koettaa muista karsia pois. He huomaavat näet sen
työn aivan toivottomaksi itsensä suhteen, ja silloin he lohdutuksekseen
alkavat toisista kitkeä pois, mitä niissä on pahaa.
Mutta viisas ihminen eli se, joka on uudessa elämänymmärryksessä ja
menettelee viisaiden neuvojen mukaan, hän ainoastaan antaa hyvän kasvaa
ja karman korjata pois, mikä on pahaa.
Nyt kun hän sitten on oppinut näkemään Jumalaa toisessa, kun hän on
oppinut, että Jumala on toisessa, kaikesta siitä huolimatta, mitä hän
pitää rikkaruohona, silloin hän voi jättää pahan rauhaan. Hänellä ei ole
mitään julkeata halua ottaa pahaa pois toisesta vaan hän antaa sen olla
rauhassa--minä en puhu nyt vanhempien suhteesta lapsiin vaan yleensä
ihmisistä--sillä hän tietää, että karma sen korjaa, ja iloitsee hyvästä,
mikä on toisessa. Hän alkaa selvemmin ja selvemmin nähdä, että hyvä on
toisissa, että Jumala elää toisissa, ja että se elää omalla tavallaan.
Ja mikä heissä on pahaa, se jää heidän ja karman väliseksi asiaksi,
jonka kanssa hänellä ei ole tekemistä.
Sitten hän vähitellen joutuu kolmanteen asteeseen, alkaa kulkea kolmatta
taivalta uudessa elämässä, sitä, jota alussa kutsuimme nimeltä »_Jumala
kaikkialla_». Ihmiselle, joka on löytänyt jumalallisen elämän toisissa,
alkaa käytännöllisesti selvitä se ihmeellinen totuus, ettei ole muuta
olemassakaan kuin jumalallinen elämä. Hän alkaa nähdä jumalallista
elämää yhä selvemmin kaikkialla. Lopulta hän ei näe mitään muuta kuin
Jumalaa. Paha ja hyvä vastakohtina häipyvät olemattomiin, kaikki muuttuu
yhdeksi suureksi ihmeelliseksi elämäksi, josta hän on osa, jonka
ilmennystä on kaikki olevainen ja jossa ei ole mitään pahaa. Se elämä on
kokonansa hyvää, kokonaan salaperäistä,--hyvää sillä tavalla ettei
siinä ole mitään ristiriitaa, ei mitään vaikeuksia, ei mitään puutetta.
Ihmiselle alkaa käytännöllisesti selvitä panteismin suuri totuus, joka
uskonnollisia ihmisiä on niin hirmuisesti kauhistanut.
Kymmenen vuotta sitten muuan tuttavani, joka sittemmin on tarmokkaasti
toiminut uskonnollisella alalla ja vielä tänäpäivänä toimii, ja joka
sitä ennen oli tutkinut teosofiaa ja tuntenut pientä vetovoimaa
teosofiaan, hän kerran sanoi minulle: »minä olen hylännyt teosofian.»
»Vai niin», sanoin minä ja ajattelin sisässäni: hän ei ole suinkaan
koskaan ymmärtänyt teosofiaa, sillä kuinka silloin voi sen hylätä.
»Niin», sanoi hän, »teosofia ei voi minua tyydyttää, sillä siinähän
joudutaan siihen, ettei ole mitään hyvää eikä mitään pahaa. Ja kun ei
ole mitään pahaa, niin ei ole mitään siveellistä voimaa. Kuinka ihminen
voi kehittyä hyvässä, ellei hän näe pahaa ja ellei hän _vihaa pahaa_?
Minä olen mennyt takaisin kristinuskoon (ja kristinuskolla hän tarkotti
kirkollista uskoa tai sille hyvin läheistä uskonmuotoa), sillä
kristinusko tekee jyrkän eron hyvän ja pahan välillä. Se on ihmeellisen
suurenmoinen tuo oppi pahasta ja perkeleestä, kadotuksesta ja tuomiosta,
sillä maailman rakenne on siinä niin selvä: me tiedämme, mihinkä
joudumme, ja tiedämme, kuinka meidän tulee vihata pahaa. Ja minä
tunnenkin sisässäni, kuinka vihaan kaikkea pahaa, ja siitä minä saan
siveellisen voiman.»
Näillä sanoilla hän kuvasi aivan määrättyä sieluntilaa, joka todella on
kaukana siitä psykologisesta tilasta, mihin ihminen uudessa
elämänymmärryksessä tulee, kun hän saapuu sen kolmanteen asteeseen. Hän
sillä asteella näkee, että koko maailmanavaruus ja elämä on vain täynnä
yhtä Jumalaa, yhtä ääretöntä järkeä ja suloutta, sitä salaisuutta, jota
me kutsumme Jumalaksi. Ei ole mitään pahaa, ei ole mitään ristiriitaa,
kaikki on ikuisessa täydellisyydessä, kaikki on yhtä suurta elämää,
jossa ei koskaan ole ollut mitään epäilystä, ei koskaan mitään
ristiriitaa, ei koskaan mitään pahaa. Siihen jumalkäsitykseen ihminen
tulee. Hän huomaa silloin kuinka totta oli, mitä esim. Kristus sanoi:
»Jumala antaa aurinkonsa paistaa sekä hyville että pahoille.» Jumala ei
nimitä ketään pahaksi eikä ketään hyväksi. Olisiko Jumala alempi kuin
hänen oma aurinkonsa, joka meille antaa elämää, lämpöä, valoa? Jos me
kutsumme itseämme tai toiset meitä kutsuvat pahoiksi, mutta yhdessä
menemme auringonpaisteeseen, lämmittää se kaikkia samanlaisesti. Me
voimme olla suuria rikoksentekijöitä ja voimme langeta polvillemme
auringon eteen ja se meitä lämmittää eikä tee mitään eroa välillämme.
Jumalan rakkaus ei katso näköä, vaan se kaikkia, hurskaita niinkuin
syntisiä, rakastaa yhtäläisesti, sen silmissä ei ole mitään
epätäydellistä.
Suuri elämä, joka on kaiken takana, ei estä meitä pahaa tekemästä. Me
kyllä koetamme estää toisiamme, kun joku tahtoisi pahaa tehdä,
Jumalallinen elämä antaa meidän olla pahoja, antaa meidän tehdä pahaa.
Siitä saamme itse kokea seuraukset. Luonnonlait tuottavat meille
kärsimystä, mutta ne kasvattavat. Kun me niitä vastaan rikomme tietäen
tai tietämättämme, kutsumme esiin leikkuumiehen, joka tulee ja leikkaa
meiltä pois pahan, mutta ei loukkaa eikä estä meitä silti vaan antaa
meille täydellisen vapauden.
Ja kun sisässämme selviää ja tulee eläväksi tämä uusi Jumala, joka on
kaikkialla, silloin me ymmärrämme ihmeellisen mysterion. Me ymmärrämme,
mitä Kristus tarkotti puhuessaan syntien anteeksi antamisesta. Me
luulemme tavallisesti että tällä tarkotetaan Jumalan antavan meille
syntimme anteeksi. Mutta mitä syntejä Jumala antaa anteeksi? Emme me ole
mitään syntiä tehneet Jumalan edessä. Jumala ei meitä pidä syntisinä,
Jumalalla ei ole mitään anteeksi annettavaa, me emme millään tavalla voi
rikkoa Jumalaa vastaan, me emme voi tehdä itseämme suuriksi tai pieniksi
jumalallisen elämän silmissä. Jumalaa vastaan ei ole koskaan rikottu;
Jumala aina rakastaa.
Mutta mitä on syntein anteeksi antamus? Se on asia, joka tapahtuu meidän
kesken ilmenneessä elämässä. Kun me tulemme Jumalan tuntoon, kun
jumalallinen elämä tulee meissä eläväksi, silloin se elämä käskee meitä
siunaamaan ja anteeksi antamaan. Muuta me emme osaa tehdä. Me siunaamme
ja annamme anteeksi. Jos siis ihminen, joka tuntee itsensä syntiseksi ja
huonoksi, ihminen, jonka sisässä on ristiriitaa ja sielullista tuskaa,
tulee meidän luoksemme, niin me voimme hänelle antaa synnit anteeksi,
sillä me voimme omalla olemuksellamme paljastaa hänelle sen totuuden,
että Jumalan kanssa on rauha. Mestari-olento, ihminen, jonka sisässä on
Jumala elävä, vaikuttaa aina nostavasti ja puhdistavasti ihmisiin. Hänen
olemuksensa on ihmeellisen rauhottava. He juoksevat hänen luoksensa,
kertovat hänelle syntinsä, erehdyksensä ja pahuutensa ja hän sanoo:
»sinun syntisi on sinulle anteeksi annettu». Hän antaa anteeksi, hän
osaa heitä rakastaa, vaikka he ovat huonoja, ja he tuntevat, että hän
rakastaa. He tuntevat nousevansa ja puhdistuvansa hänen edessään. Vaikka
heidän syntinsä olisivat veripunaiset, he tuntevat, että Mestarin edessä
ne tulevat lumivalkeiksi. Hänen rakkautensa pesee heidät puhtaiksi, he
tuntevat, että heissä todella ei olekaan mitään syntiä. He näkevät
Jumalan.
Tämä on ihmeellinen sielun totuus, jonka Kristus tahtoo opettaa. Silloin
on Jumalan valtakunta maan päällä, silloin toteutuu hyvän valtakunta,
kun me opimme antamaan synnit toisillemme anteeksi, kun opimme
siunaamaan toisiamme.
Ja oppiakseen tämän läksyn, tulee ihmisen, niinkuin sanoo sama Mestari,
ottaa risti päällensä. Koko tämä elämä, jota olen kuvannut, näyttäytyy
henkisesti katsoen näin: ihmissielu kulkee tiellä ja kantaa olallaan
mustaa ristiä. Hän kantaa ristiä kulkien »pääkallonpaikkaa» kohti. Ja
kun ihminen kantaa tätä ristiä ja ymmärtää iloita, silloin siitä
rististä, sen keskeltä kasvaa ruusuja. Siitä kasvaa rakkauden ruusu,
joka tekee ristin keveäksi ja ihanaksi. Tätä tarkotti Mestari
Rosencreutz, kun hän puhui ruusurististä ja perusti ruusuristin
veljeskunnan.
IV.
ÄLYLLINEN JA SIVEELLINEN PUHDISTUS.
Jos otamme matematisen totuuden esim. 2x2=4, niin sitä tuskin voi
esittää muulla kuin aivan yksinkertaisella selvällä tavalla: 2x2=4.
Vaikka koettaisimme olla runollisia, saisi siitä tuskin enempää irti.
Sitävastoin käytännölliset tosiseikat ovat toista laatua. Jos sanomme:
tuo ihminen on hyvä, voimme sitä seikkaa kuvata eri tavoilla ja näyttää
erilaisilla esimerkeillä, millä tavalla hänen hyvyytensä ilmenee. Ja
koska ei ole sen käytännöllisempää asiaa kuin totuuden etsintä ja
totuuden löydäntä, niin se luonnollisesti on asia, jota voidaan
tyhjentymättömän monella tavalla katsella ja esittää. Kun ihminen etsii
totuutta, etsii Jumalaa, niinkuin myös voimme sanoa, silloin tämä
etsiminen tietenkin tapahtuu koko hänen sielullaan, koko hänen henkensä
voimalla, sillä ihmisellä ei ole toivoakaan löytämisestä, ellei hän koko
sydämellään ja voimallaan etsi; mutta kun hän etsii, käyttäen ajatustaan
ja järkeään, voimme erottaa eri askeleita hänen etsimisessään, eri
jaksoja, ja kuvailla niitä eri tavalla. Tänään ja seuraavissa luennoissa
tahdomme puhua kolmesta jaksosta totuuden etsijän elämässä, jotka
voidaan selvästi erottaa toisistaan, olkoon että ne jyrkästi kehittyvät
toinen toisensa perästä tai että ne kehittyvät limittäin.
Ensimäinen jakso totuudenetsijäin elämässä, jos hän on nykyaikainen
ihminen, joka ajattelee ja käyttää järkeään, on se periodi, jolloin
hänen älynsä ja järkensä on etualalla ja vaikuttaa voimakkaammin,
jolloin hänen intelligenssinsä varsinaisesti tekee työtä. Tämä on hänen
tieteellis-filosofinen etsimisensä. Hän alkaa kysymällä itseltään: mitä
on totuus? Hän ei tyydy mihinkään vastaukseen, minkä hän on saanut
ympäriltään tai kasvatuksen kautta. Hän ei tyydy mihinkään
auktoriteti-uskoon, jota häneen tavalla tai toisella on tyrkytetty. Hän
ei ota mitään ennakoita uskoakseen vaan hän todella vakavasti kysyy,
onko totuus olemassa, onko Jumala olemassa, mikä on totuus? Ja kun hän
tämän kysymyksen tekee järjellään, silloin on luonnollista, että hän
aikoo järkeään käyttää--että hän pinnistää järkeään ja ymmärrystään niin
paljon kuin mahdollista etsiessään totuutta. Hän etsii tätä totuutta
sillä tavalla, että hän tutustuu erilaisiin maailmankatsomuksiin ja
elämänkäsityksiin, joita nykyaikana on hänellä tarjona. Hän tutustuu
niihin ja arvostelee niitä omantuntonsa ja tietonsa kannalta, ja kun hän
tällä tavalla filosofisesti tutkii ja ajattelee, hän lopulta tulee
siihen johtopäätökseen, että hän totisesti ei tiedä mitään. Tämä on
ensimäinen askel totuudenetsijän elämässä. Hänen täytyy välttämättä
tulla siihen kohtaan, että hän koko olemuksellaan, järjellään,
ajattelevalla minuudellaan tunnustaa: minä en totisesti tiedä mitään.
Hän on tutustunut kaikenlaisiin oppeihin, on kuullut monelta ihmiseltä,
kuinka tämä ajattelee. Hän on koettanut katsella asioita monelta
puolelta ja lopuksi huomannut, että hän ei tiedä mitään, ei tiedä mitä
uskoa. Hän ei tiedä ollenkaan mitään. Ihmiset sanovat toiset toisella,
toiset toisella tavalla, toisten mielestä ihminen on kuolematon, toisten
mielestä kuolevainen, toisten mielestä on Jumala olemassa ja on
sellainen ja sellainen, toisten mielestä ei Jumalaa ole. Hän ei voi
mitään sanoa, hän työskentelee järjellään ja älyllään, mutta ne eivät
vastaa mitään, ei mitään muuta kuin: minä en tiedä mitään. Tämä on
viisauden alku, ensimäinen askel totuuden tietämisen tiellä, että
ihminen tietää, ettei hän tiedä mitään. Tämä on Sookrateen vanha neuvo.
Sookrates kulki ympäri ja keskusteli kaikenlaisten ihmisten kanssa ja
näytti heille, että he olivat samassa tilassa kuin hän itse sanoi
olevansa, sillä Sookrates todisti ja näytti, että heidän täytyi
tunnustaa: minä en tiedä mitään. Sookrates omalla omituisella
opetustavallaan sai ihmiset näkemään, etteivät mitään tienneet. Monet
luulivat tietävänsä mutta Sookrateen käsissä riisuttiin alastomiksi ja
huomasivat, etteivät mitään tienneet. Tällainen työ on ihmisen tehtävä
itsensä kanssa. Jollei ihmisellä ole ketään Sookratesta luonaan, joka
häntä tällä tavalla pyörittää ja pinnistykseen pistää, niin hänen on
tehtävä se työ itse itsensä kanssa. Hänen täytyy itse viedä itsensä
siihen umpikujaan, josta hän ei edemmäksi pääse ja jossa hänen täytyy
tunnustaa: minä en tiedä mitään. Jos ihminen silloin on ilman sitä
runollista temperamenttia, taiteellista vaistoa, josta ensi luennossa
oli puhe, hän hylkää koko totuudentuntemisen, väsyy siihen ja sanoo:
ihminen ei _voi_ tietää mitään. Huomaamatta hän nojautuu ja tyytyy
ensimäiseen löytöönsä eikä mene edemmäksi. Hän teki ennenaikaisen
johtopäätöksen. On paljon ihmisiä, jotka ovat tällä kannalla, sekä
oppineiden että oppimattomien joukossa. Oppineiden tie on voinut käydä
toisia uria myöten, mutta molemmat ovat tulleet siihen, etteivät he
mitään tiedä ja silloin tehneet johtopäätöksen, ettei voi tietää mitään.
Tätä kutsutaan agnostisismiksi ja on se itse asiassa hyvin rohkea väite,
vaikkeivät agnostikot itse sitä huomaa. Sama on laita monen monen
uskovaisen. Kun heitä lujasti ahdistetaan, he ehkä puoleksi
huomaamattaan laskevat itsestään sellaisen lauseen: ihminen ei voi
mitään tietää. Siihen ihminen aina turvaa, sillä ihmisen koko olemus on
pohjaltaan järkeä, ja ihminen välttämättä tahtoo tietoa. Hänen koko
olemuksensa on tietoon pyrkimistä. Kun hän näkee tai luulee, ettei itse
voi enää edetä mihinkään, hän sanoo: ihminen ei voi enempää tietää.
Sillä tavalla hän on tyydyttänyt sielunsa tarpeet ja luulee
tyydyttävänsä toistenkin tarpeet. »Olkaamme rauhalliset, me emme voi
mitään tietää, siinä kylliksi!» Tähän jäävät ne, joiden järki väsyy,
joilla ei ole sitä runollista vaistoa, joka veisi heitä edemmäksi.
Mutta ne, jotka pääsevät tämän kohdan yli, saavat järkensä valistetuksi.
Heidän järkensä herää uudella tavalla, heissä todella tapahtuu heräymys.
Suuren älyllisen työn perästä tämä heräymys tulee, kun ihmisellä on
ollut apunaan taiteellinen aisti, joka tekee hänen työnsä todella
sielukkaaksi ja henkeväksi. Hänen järkensä äkkiä valistuu ja hän saa
tietää ihmeellisen asian. Minkä? Tämän hän näkee älyllisessä
heräymyksessään: on olemassa elämä kaikkien ilmiöiden takana, yhtenäinen
elämä. On olemassa ykseys moninaisuuden takana. On olemassa ääretön
avaruus, johon korkeimmatkin auringot häviävät. Elämä on täynnä
ilmiöitä, mutta elämä itse on pohjaton. Elämä on rajaton verrattuna
ilmiöihinsä, jotka ovat rajallisia. On olemassa ikuinen elämä kaiken
yläpuolella, elämä, jota ihmiset nimittävät Jumalaksi. Tämän yhtenäisen
elämän ihminen älyllisessä heräymyksessään tajuaa ja näkee. Mahdotonta
on kuvata sitä fyysillisillä sanoilla ihmiselle, joka ei ole sitä
kokenut, hänen täytyy ponnistaa, kunnes hän saa kokemuksen siitä. Hänen
täytyy ponnistaa koko sielullaan, ja varmasti tulee päivä, jolloin hänen
ymmärryksensä herää ja näkee: »minähän en ole olemassa erityisenä
oliona, vaan olen yksilöllinen ilmennys äärettömästä elämästä. Olen vain
pisara merenpinnalla.» Ihminen aivankuin näkee ulos äärettömyyteen,
näkee Jumaluuden suuren pimeyden, joka itseensä kätkee kaiken valon. Hän
ymmärtää, mitä vanhat salatieteelliset maailmanselitykset tarkottavat,
kun ne sanovat: valo on syntynyt pimeydestä; kun raamatussakin
kerrotaan, että syvyys ja tyhjyys oli ensin ja sitten vasta tuli valo.
Kun ihminen täten huomaa olevansa pieni osa suuresta kokonaisuudesta,
huomaa, että kaikilla olennoilla toisin sanoen on yhteinen alkuperä eli
isä, täytyy hänen samalla myöntää, että kaikki ihmiset ja elävät olennot
suuren Elämän lapsina ovat keskenään veljiä. Hänen järkensä sanoo
hänelle vastustamattomalla selvyydellä: »sinä olet atomi
maailmankaikkeudessa, elämän äärettömässä valtameressä, niinkuin kaikki
muut ovat atomeja. Sinä et ole ihmeellisempi kuin mikään muukaan atomi
tässä kaikkeudessa eikä mikään muu atomi ole äärettömyyden ja
iankaikkisuuden kannalta ihmeellisempi kuin sinä olet. Sinä olet vain
yksi pyörä, ihmeellisessä koneistossa, sinä olet vain omalla paikallasi,
kohdallasi välttämätön atomi, tässä atomien meressä mutta matonen maassa
on aivan yhtä välttämätön ja salaperäinen ilmennys kuin sinä olet; ja
jos on olentoja, korkeampia ihmisiä, enkeleitä, jumalia, luojia, niin ne
ovat myös atomeja iankaikkisuuden ja äärettömyyden rinnalla. Ne ovat
myös sinun veljiäsi.» Luonnollista on, että kun ihminen järjessään tämän
totuuden älyää, hän samalla ymmärtää, että totuus oikeastaan häntä
velvottaisi. »Me ihmiset olemme veljiä, mutta emme elä kuin veljet!
Koska minä nyt tämän tajuan, pitäisi ehkä minun--?» Kuitenkin ihminen
voi jäädä tälle kohdalle. Hän on löytänyt suuren totuuden, mutta taas on
kohta tullut, että hän voi jäädä paikoilleen. Hän on totuuden nähnyt ja
voi sitä toisillekin neuvoa, toisiakin houkutella sitä näkemään, mutta
hän voi antaa sen jäädä itselleen älylliseksi voitoksi eli
saavutukseksi. Hän pysyy silloin intellektualistina, joka on nähnyt
Jumalallisen Elämän kaiken takana, mutta samalla nähnyt oman
mitättömyytensä, kykenemättömyytensä, pienuutensa. Hän ei mitään kykene
tekemään, hän elää vain mukana niinkuin pisara meressä. Hän kätkee tämän
tiedon käytännöllisesti itseensä, hän on löytänyt helmen, mutta kätkee
sen peltoonsa. Hän on saanut »leiviskän», mutta kaivaa sen maahan. Mitä
hän voi tehdä? hän ei voi maailmaa muuttaa, ei saada sitä paremmaksi, ei
ihmisiä veljellisemmiksi keskenänsä.
Mutta jollei hän tälle kohdalle jää, jos hän tahtoo mennä eteenpäin
tästä heräymyksestä, jos hän tuntee sisässään: »minä tahdon maksaa
paljon, jotta totuus, jonka olen nähnyt, tulisi minussa eläväksi»,
silloin hän voi ottaa seuraavan askeleen edemmäksi ja joutua uuteen
jaksoon eli kehityskauteen totuuden etsimisessä.