Tom ja Pedro tiesivät, kuinka tavattoman itsepintaisia intiaanit
ovat. Sentähden ei heiliä ollut vähääkään toivoa, että ne väsyisivät
hyödyttömään piiritykseen tai että Verikoura käskisi soturiensa hyökätä
vihollisten päälle ja hävittää ja tappaa heidät pikaisessa, murhaavassa
ottelussa.
Punertava valo tunkeutui vähitellen joen yli leijailevan sumupeitteen
läpi ja näytti yhä lähenevän, tehden seudun valoisammaksi ja
valoisammaksi ikäänkuin olisi ollut tulipalo lähellä.
Pitkäaikainen oleskelu aarniometsissä ja aroilla oli tutustuttanut
molemmat metsästäjät niin tarkoin sen vaaroihin, että he heti arvasivat
syyn tähän kummalliseen loisteesen.
"Minä huomaan, mitä intiaanit aikovat, aivan kuin he olisivat sanoneet
minulle sen edeltä käsin", sanoi kanadalainen, "Sinä puhuit vastikään
ketuista, jotka savulla tukahdutetaan luolaansa. Se juttu voi muuttua
nyt todeksi: nuo heittiöt aikovat polttaa meidät omaan pesäämme."
Kanadalaisen puhe näyttäytyikin pian todeksi, sillä ei viipynyt pitkää
aikaa, ennenkuin loimuava liekki joella uiskentelevasta nuotiotulesta
punasi pienen saaren ruoiston ja pajupensaikon.
"Mimmoisia koiria! Sehän on kaikkien taiteen sääntöjen mukaisesti
kokoonpantu tulensytytin!" huudahti Pedro. "Sen avulla tahtovat ne
sytyttää saaremme tuleen."
"Aivan oikein", vastasi kanadalainen, "tuli on vaarallinen vihollinen."
Intiaanien laatima tulensytytin läheni lähenemistään hiljaa, mutta,
varmasti Metsästäjät voivat selvään eroittaa pihkaisten puiden
räiskeen, ja mustien savupilvien leijaillessa yläilmoissa oli saari
ja joen rannat niin kirkkaasti valaistu, että voi selvään eroittaa
joka esineen. Saaren puolustajia ei kuitenkaan näkynyt, he makasivat
piiloutuneina puunrunkojen alla.
"Siitä saat, intiaanilurjus", sihisi äkkiä Pedro. "Sinä et ainakaan
voi kotikylässäsi kertoa, kunniallisen kristityn viimeisestä
kuolonkamppauksesta."
Näin sanoen työnsi hän pyssynsä piipun ruoiston läpi, ja samassa
luuhistui intiaanisoturi vastaisella rannalla maahan.
"Hyödytön kosto", sanoi Tom nähdessään vihollisen kaatuvan.
Ikäänkuin kiovaerit olisivat halveksineet voitetun vihollisen luoteja,
vallitsi rannalla edelleenkin kolkko hiljaisuus eikä ainoatakaan
ulvahdusta seurannut kuolevan soturin viimeistä huokausta.
"Hiisi vieköön!" huusi Pedro raivosta mielettömänä. "Kuta useampia
noita lurjuksia voin lähettää edelläni paremmille metsästysmaille, sitä
levollisemmalla mielellä kuolen."
Ladaten uudelleen pyssynsä, etsi hänen silmänsä kaikkialta molemmilta
rannoilta kostonsa uhria.
Sillä välin katseli Tom lakkaamatta tulen sytyttäjää, joka, jos
se tarttuisi kiinni pieneen saareen, ehdottomasti sytyttäisi sen
tuleen. Hän teki sentähden rohkean päätöksen koettaen hajoittaa tuota
sytyttävää lauttaa ennenkuin se tulisi saaren rantaan, jonka kautta
vaara olisi saatu vältetyksi. Mutta samassa kun hän seiväs käsissä
varustautui hajoittamaan tulensytyttäjän ruohosta tehtyä pohjaa, suhisi
luotisade hänen ympärillään, niin että hänen täytyi luopua aikeistaan.
"Nuo lurjukset tahtovat saada meidät elävinä käsiinsä", sanoi hän
hiljaa, "mutta me emme vielä ole heidän kynsissään." Ja samassa syöksyi
hän salaman nopeudella veteen ja katosi toveriensa näkyvistä.
Ennenkuin Pedro ja Francois aavistivat, mitä kanadalainen aikoi tehdä,
oli tämä sukeltaen veden alla tarttunut jättiläiskäsivarsillaan kiinni
palavaan puunrunkoon ja kääntänyt sen ympäri. Jo minuutin kuluttua
oli tuli sammunut poristen kovasti vedessä, ja joella sekä saarella,
vallitsi taas täydellinen pimeys.
"Ulvokaa nyt niin paljon kuin haluttaa", sanoi hän pudistellen itseään
kuten villakoira, "ette vielä ole meitä saaneet. Mutta näinköhän meille
aina käy yhtä onnellisesti?"
Niin kuinka monesta vaarasta heidän vielä pitikään suoriutua! Kukapa
voi edeltäkäsin arvata niitä juonia, joita intiaanit yhä uudelleen
keksivät heitä varten!
Äkkiä hyppäsi Pedro korkealle ylös samalla päästäen huudahduksen —
tällä kertaa ilonhuudahduksen.
"Tom ja Francois, me olemme pelastetut", huudahti hän. "Me olemme
pelastetut, minä vakuutan sen teille."
"Pelastetutko!" toisti vanha metsästäjä ilosta vapisevalla äänellä,
"Puhu, Pedro, mutta pian!"
"No kuulkaa sitten minua", jatkoi Pedro. "Jo silloin kun me katkoimme
suojaksemme tarpeellisia puunrunkoja ja oksia, ihmetytti minua, että
tämä pieni saari kiikkui sinne tänne, ja vielä enemmän se vaappui nyt,
kun sinä voimakkaalla hyppäyksellä syöksyit veteen. Minä luulen, että
koko laitos pyörähtäisi ympäri. Nyt ajattelin hetkisen, että tekisimme
lautan näistä puunrungoista, joiden päällä seisomme. Me kolmen kesken
voisimme kenties käsivoimin irroittaa juuriltaan tämän pienen saaren.
Sumu on sakea, yö pimeä, ja aamulla päivän koittaissa —"
"Voisimme olla jo kaukana täältä", lisäsi Tom. "Ryhtykäämme toimeen!
Hiukan koleahko tuuli ennustaa uuden päiviin lähenemistä, eikä meillä
ole liikaa aikaa hukattavissa."
Kanadalainen nousi ylös.
"Mitä sinä aijot tehdä?" kysyi Francois. "Emmekö me kaikki kolme
yhdistä voimiamme, kuten Pedro on ehdottanut, ja irroita saarta?"
"Kyllä, ilman epäilystä, poikaseni. Mutta jos me kukin ponnistamme
voimamme, on koko saari vaarassa mennä kappaleiksi, ja se olisi suurin
onnettomuus, joka meitä voisi kohdata. Meidän pelastuksemme riippuu
siitä, että voimme irroittaa saaren semmoisenaan, jommoiseksi luonto on
sen muodostanut. Minä tahdon tehdä yksin kokeen. Saari on luultavasti
tarttunut kiinni pohjaan juurtuneesen suureen juureen tai vahvaan
oksaan. Aikojen kuluessa on vesi kentiesi uurtanut näitä juuria ja
oksia, ja siitä juuri tahdon tulla vakuutetuksi."
Samalla yölinnun kauhea huuto keskeytti keskustelun.
Valittava ääni, joka niin äkkiä häiritsi yön hiljaisuutta, oli Pedrosta
paha enne.
"Pöllön kirkuna tämmöisessä tapauksessa ei ennusta mitään hyvää",
lausui ennakkoluuloinen metsästäjä, jokseenkin huolestuneena.
"Hullutuksia", puuttui puheesen Tom, "ja sinä annat niin helposti
pettää itsesi! Intiaanilainen vahtisoturihan vain antaa merkin. Ne
tahtovat joko kiinnittää toveriensa huomion meihin tai vain näyttää,
että he ovat valppaina. Kenties voi se myös olla jonkunlainen
kuolinhuuto, jolla punaihoiset tahtovat hauskuuttaa aikaamme."
Tämä vanhan metsästäjän aavistus toteutui pian, sillä sama ääni kuului
nyt toiselta rannalta milloin ilkkuvana, milloin valittavana.
"Minua haluttaisi karjaista noille heittiöille tiikerin tavoin, sillä
tiikereitä he ovat", sanoi Pedro suuttuneena.
"Ole mieluummin vaiti", sanoi kanadalainen, "sillä sitenhän ilmaisisit
heille suunnan, missä me olemme. Nuo konnat eivät ole täysin selvillä
siitä, ja se on meille eduksi."
Näin sanoen astui Tom äänettä ja varovasti veteen, joka ulottui häntä
vain olkapäihin saakka ja kulki ympäri koko saaren: silloin tällöin
katosi hän joko osaksi tai kokonaan vedenpinnan alle, sillä hän
koetteli käsivarsillaan kaikkia reunoja tullakseen vakuutetuksi, että
saavi oli juurtunut kiinni.
Tämä tutkistelu antoi suotuisan tuloksen. Ruoisto ja pajupensaikko
olivat juurtuneet siihen lietteesen eli mutaan, joka vuosien vieriessä
oli kerääntynyt puunrunkojen väliin. Syvemmällä virtasi vesi vapaasti.
Saaren kiiimityspaikan täytyi siis olla keskellä. Siitäkin saivat
metsästäjämme kohta varman tiedon, sillä kun Tom oli hetkisen
levähtänyt, laskeutui hän uudelleen veteen ja sukelsi aivan saaren
alle. Melkein hengetönnä ilmestyi hän taas takaisin ja kertoi, että
saari oli, kuten laiva ankkurissa, kiinni yhdellä ainoalla juurella,
joka oli juurtunut joen pohjaan.
"Ja mitä nyt on tehtävä?" kysyi Francois.
"Niin, ankkuri pitää nostaa ylös", vastasi jättiläinen, "sitten pääsee
laiva liikkeelle."
Muutaman minuutin perästä, jotka kanadalainen oli tarvinnut
hengähtääkseen, sukelsi hän vielä kerran veteen. Yhtäkkiä vapisi koko
lauttalaitos aivan samoin kuin laiva hyökyaallokossa; saarella olevat
metsästäjät tunsivat siitä, miten tavattomia ponnistuksia heidän
toverinsa vedessä sai tehdä. Kumean jysähdyksen jälkeen, joka muistutti
laivan ajamista kalliolle, näkyi Tom taas vedenpinnalla, jonka jälkeen
hän yhdellä hyppäyksellä oli saarella. Ja kas! lautta alkoi hitaasti
kääntyä ympäri ja aivan hiljaa lipua virran mukana.