Intiaanit tulivat vihdoin vähän lähemmäksi, ja metsästäjät tunsivat
etumaisen niistä Verikouraksi, joukon johtajaksi. Kiovaerit olivat nyt
niin lähellä, että Francois voi erottaa päällikön kiiluvat silmät,
jotka yhtämittaa harhailivat pensaalta pensaalle, keksiäkseen vaaran
oikeaan aikaan.
Nyt oli hetki tullut, jolloin Tomin käsky piti panna täytäntöön.
Mutta kun Francois oli aikeesta ampua päällikköä, kumartui tämä alas.
Joko hän sitten aavisti vaaran olevan lähellä, tai antoi kuu, joka
paistoi Pedron pyssynpiippuun, hänelle varoitusmerkin, mutta oli miten
oli, hän katosi veden pinnan alle.
"Ampukaa!" komensi kanadalainen.
Se intiaani, joka, tuli viimeisenä, vaipui veteen kuten salaman
lyömänä, molemmat toiset ponnistelivat vielä jonkun aikaa vedessä, joka
vei heidät sitte mukanaan.
Tom ja Pedro olivat nopeasti heittäneet pyssyt luotaan antaakseen
Francoisin ladata ne uudelleen, ja odottivat nyt paljastetuin veitsin
intiaanien hyökkäystä taistellakseen heidän kanssaan mies miestä
vastaan.
"Tulkaa esille, heittiöt!" huusi kanadalainen julmalla äänellä ja
ojensi koko jättiläisvartalonsa. "Astukaa, vaan esiin! Vai ovatko
kiovaerit muuttuneet naisiksi, koska eivät uskalla tulla noutamaan
meidän päänahkojamme?"
Tähän vanhan metsästäjän pilkalliseen puheeseen ei vastattukaan
mielettömällä ulvonnalla, joka samalla olisi ollut merkkiini
hyökkäykseen. Kolmen toverin kuolema ja päällikön katoaminen olivat
saattaneet heidät kokonaan pois suunniltaan.
"Uskaltavatko punaihoiset soturit nylkeä päänahan ainoastaan
vainajilta?" lisäsi Pedro nauraen pilkallisesti. "Ovatko kiovaerit
korppikotkien kaltaisia jotka syövät vain ruumiita? Astukaa esiin vain,
te pelkurit sudenpenikat."
Kun villit vihdoinkin toipuivat hämmästyksistään, kääntyivät he ympäri
ja yhtäkkiä olivat he kaikki kadonneet.
"Jumalan tähden, anna heti tänne pyssyni", sanoi Pedro hiljaa. "Aivan
lähellä saarta ui tuo veteen sukeltanut päällikkö, joka nyt puolestaan
on olevinaan kuollut."
Hän tempasi pyssyn, jonka Francois hänelle ojensi ja tähtäsi tarkasti
veteen. Siellä kellui villin ruumis liikkumattomana selällään
käsivarret ojennettuina ja niin selvästi näköisenään, että melkein
luuli näkevänsä mustien silmien säihkyvän. Pedro tähtäsi, mutta laski
uudelleen pyssyn alas, ja sillä välin ui ruumis virran mukana alaspäin
hitaasti ja jäykkänä.
"Minä olen erehtynyt", huudahti metsästäjä ivallisesti. "Valkeat miehet
eivät ammu kuolleita intiaaneja, he tarvitsevat ruutinsa noita toisia
punaihoisia varten."
Villi kulki edellämainitulla tavalla virran mukana eteenpäin. Pedro
tähtäsi toisen kerran keskeyttäen uudelleen ampumisen ja sitten taas
toistaen saman leikin.
"Ei" sanoi hän lopuksi, "minun täytyy kostaa tuolle konnalle."
Laukaus pamahti ja ruumis katosi veden pinnalta.
"Miltähän sinusta tuntunee, poikani", hymyili Pedro.
"Oletko surmannut hänet?" kysyi Tom.
"En, minä olen vain musertanut hänen oikean olkapäänsä", vastasi Pedro
aivan viattoman näköisenä, "tehdäkseni hänet yhtä levottomaksi kuin hän
kerran teki minut. Jos olisin hänet tappanut, ei hän emää tuossa uisi."
"Parempi olisi ollut, että olisit tappanut hänet", sanoi vanha
metsästäjä suuttuneena. "Miten voimme nyt selviytyä? Minä olin
toivonut, että pääsisimme näistä hornan hengistä mies miestä vastaan
taistellen, mutta nyt pitää alkaa taas uudelleen alusta pitäin, sillä
veden yli emme voi mennä ja hyökätä heidän kimppuunsa."
"Niin, minulla on asiasta oma erityinen mielipiteeni", sanoi Pedro
istuutuen samalla toverinsa viereen. "Kuusi puuaidoista olemme
saattaneet sen suuren hengen metsästysmaille, neljätoista on, siis
vielä elossa, vaikkakin ainoastaan kymmenen on ollut näkyvissä.
Uskallan lyödä vetoa, että päällikkö on lähettänyt muutamia niistä
hankkimaan apua. Meillä on siis ainoastaan kaksi mahdollisuutta: joko
heti paeta tai jäädä tänne."
"Sinä olet oikeassa", vastasi kanadalainen hiljaa. "Niin, jos meitä
olisi vain kaksi, puolustaisin minä ehdottomasti pakoa. Kiovaerit tosin
hevosineen saavuttaisivat meidät pian, mutta me kahden selviytyisimme
pian heistä."
"Kaikissa tapauksissa olisi se parempi kuin jäädä tänne kuten ketut
luolaansa, josta ne savun avulla karkoitetaan."
"Aivan oikein", vastasi Tom, "mutta meillähän on vielä tuo onneton
kullanetsijä, jota emme voi jättää tänne, kun kerran niin suuren vaaran
uhalla olemme hänet pelastaneet."
Pedro oli sillä välin ottanut esiin nahkalaukustaan vähän ruokaa,
kuivaa lihan ja karkeata maissileipää. Aterioidessa käänsi Pedro
useamman kerran korvansa joelle päin kuunnellen tarkkaan.
"Minusta tuntuu ikäänkuin kuulisin jonkun loiskivan vedessä", sanoi
hän hiljaa. "Virran loiskunaa se ei ole, eikä siellä myöskään voi olla
puhveleita, sillä tähän aikaan päivästä ne eivät tule tänne janoaan
sammuttamaan."
Näin sanoen nousi hän ylös ja astui saaren toisesta päästä toiseen
tarkastellakseen virtaa kummallekin suunnalle. Ohuet sumupilvet, jotka
nousivat vedestä, estivät häntä näkemästä kauemmaksi.
"Minä en näe muuta kuin paksuja pilviä", sanoi Pedro suuttuneena.
Äskeinen epäselvä ääni vaikeni ja sitten vallitsi vain syvin hiljaisuus
saarella.
Mutta äkisti lopetti joen molemmilta puolilta kuuluva kova ulvonta
tämän hiljaisuuden. Metsästäjät säikähtyivät ja katselivat
hämmästyneinä toisiaan.
Mitä tämä merkitsi, ei ollut heidän vaikea arvata.
Tästä hetkestä alkaen ei pakoa ollut ajattelemistakan. Intiaanit olivat
miehittäneet joen molemmat rannat ja kummaltakin puolelta ympäröineet
tuon pienen saaren.
"Nyt juuri voi kuukin laskea", sanoi Pedro raivostuneena puristaen
nyrkkiään. "Mitä hyötyä meillä on siitä, ja kuka tietää, kuinka monta
vihollista meillä on ympärillämme?"
"Tästä tulee oikea riemunpäivä noille punaihoisille, kun ne saavat
kolme kunniallista valkeaa metsästäjää kynsiinsä", jatkoi Pedro
hetkisen vaitiolon jälkeen. "Mutta minä sanon noille koirille vasten
naamaa, mitä he ovat ja minkälaisina minä heitä pidän. Kenties he
silloin tekevät asiasta lyhyen lopun."
"Et kai sinä tahtone tehdä kuten intiaanit", puuttui puheesen Tom,
"jotka virittävät kuolinhuutonsa eivätkä voi olla ylistämättä
urotöitään silloinkaan, kun ovat jo sidottuina kidutuspylvääseen."
"Ja miksi ei, sehän ei ole tyhmää menettelyä, helpompi on kuolla
sankarina, jos muistelee, että on elänyt kunnon miehenä."
"Ajatelkaa ennemmin kuolemaamme kristityn lailla."
Metsästäjien keskustelu loppui pian ja kukin vaipui omiin ajatuksiinsa.
Kaukaa kuului laukauksen kuminaa heidän korviinsa. He kuuntelivat ja
pian oli heillä selvillä, että tuo yhtämittainen ammunta voi kuulua
vain kullanetsijäin leiristä, johon intiaanit olivat hyökänneet.
Tähän kaukaa kuuluvaan jylinään sekaantui vastaiselta rannalta kuuluva
ääni, jonka metsästäjät heti tunsivat.
"Aukaiskoot nyt valkonaamat korvansa", kuultiin puhujan huutavan.
Puhuja oli Verikoura, sama päällikkö, jonka olkapään Pedro oli
musertanut. Hänen oli onnistunut saapua rannalle ja hän antoi nyt
kahden sotilaansa kantaa itsensä takaisin alas joelle.
"Miksi pitää valkoihoisten avata korvansa?" huusi Pedro veden yli.
"Valkoihoiset miehet halveksivat kiovaeripäällikön lupauksia ja
nauravat hänen 'uhkauksilleen."
"Minä kuulen sen", alkoi intiaani taas. "Valkoihoiset ovat ja heidän
täytyy olla urhoollisia. Etelän valkoihoisten miesten kimppuun on nyt
hyökätty, mikseivät metsästäjätkin ryhdy heitä vastaan."
"Koska jalopeura ei pyydystä saalistaan yhdessä sakaalin kanssa, koska
sakaalit vain osaavat ulvoa silloin, kun jalopeura on atrioimasssa."
"Valkonaamaiset menettelevät kuten voitettu intiaani, joka nauraa
voittajilleen", vastasi päällikkö. "Kotka nauraa kyllä Irvihampaan
herjaussanoille, joka matkii kaikkia ääniä. Verikoura ei puhu
Irvihampaalle."
"Mitä sinä tahdot minusta, päällikkö?" lausui silloin kanadalainen.
"Verikouran pitää kuulla kun etelän suuri soturi rukoilee henkensä
puolesta", vastasi päällikkö. "Lumivuoren kotka tulkoon joen yli, ja
minä vannon soturikunniani ja isäini luiden kautta, ettei hänelle
mitään pahaa ole tapahtuva. Mutta noiden kolmen muun on kuoltava."
Tom ei katsonut maksavan vaivaa vastata tähän esitykseen ja itse
asiassa oli tämä paljon häpeällisempää kuin ehdotus yhtyä intiaaneihin
kullanetsijöitä vastaan. Hänen äänettömyytensä ymmärsi päällikkö aivan
hyvin, sillä kun hän oli hetkisen odottanut vastausta, hän jatkoi:
"Valkonaamat kuulevat nyt päällikön äänen viimeisen kerran ennen
kuolinhetkeään. Minun sotilaani ympäröivät nyt sekä joen että tuon
pienen saaren joka, taholta. Paljon on vuotanut intiaanien verta, se
pitää kostaa; valkoihoisten veren täytyy myöskin vuotaa. Punaihoisella
miehellä on kumminkin kärsivällisyyttä odottaa. Hän tahtoo nähdä
valkoihoisten veren valuvan vasta silloin, kun se kauhusta on
jähmettynyt ja nälästä vähentynyt. Hän tahtoo saada valkoihoiset
elävinä. Kun hän näkee ne edessään, ei sotureina, vaan nälkiintyneinä
koirina, silloin hän tutkii, mitä valkoisella miehellä on sisässään,
miten pelko ja puute on heitä jäytänyt. Heidän nahastaan tekee hän
satulan sotahevoselleen ja heidän päänahkansa hän kuivaa majassaan.
Sotilaani vartioivat saarta neljätoista, päivää ja neljätoista yötä, ja
valkonaamaiset kesyttyvät sillä aikaa."
Tämän kauhean uhkauksen jälkeen katosi intiaani puiden taakse eikä
häntä enää kuulunut eikä näkynyt.
Kuu oli sillä välin laskeunut ja kaukaa kuuluva pyssyjen pauke
vaiennut. Hiljaisuus ja pimeys sallivat kolmen metsästäjän vielä
lähemmin nähdä, kuinka helppoa heille olisi ollut ennen intiaanien
apujoukkojen tuloa päästä vastaiselle joen rannalle siinäkin
tapauksessa, että heidän olisi ollut pakko kantaa käsivarsillaan tuo
päänahaton kullanetsijä.
"Meillä on siis vielä neljätoista päivää odotusaikaa", sanoi Pedro,
joka ensiksi keskeytti vaitiolon. "Mutta mitäpä hyötyä meillä on tuosta
intiaanien kunniavahdista, ellei meillä ole mitään syötävää. Kunniaani
kautta, minä luulen, ettei meillä ole muuta ajanvietettä kuin kalojen
pyynti."
Kanadalainen ei vastannut toverinsa pilapuheeseen, vaan sanoi:
"Käyttäkäämme hyödyksemme nämä muutamat tunnit ennenkuin päivä
valkenee."
"Mitenkä sitten?" kysyi Pedro.
"Pakenemalla tai jollakin muulla tavalla."
"Emmekö voi koettaa, pelastautua uimalla? Yö on nyt aivan pimeä. Kun
intiaanit eivät näe meitä kun jokeen astumme, antavat ne meidän paeta.
Koetellakseni heidän valppauttaan teen minä kokeen."
Kanadalainen laittoi oksaisen puolen puunrungosta, joka oli jokseenkin
ihmisruumiin näköinen ja pani sen varovasti veden pinnalle. Puu
uiskenteli hitaasti virran mukana.
Kolme metsästäjää seurasi vaitiollen ja jännityksissään puupalan
liikkeitä. Sitten vasta kun se oli kadonnut sumuun ja pimeyteen, alkoi
Tom taas puhua.
"Te näette nyt", sanoi hän, "että varovainen uimari voi lipua virran
mukana yhtä huomaamatta kuin tämä puunoksa: ei yhtään intiaanin ole
ollut näkyvissä."
"Aivan oikein", vastasi Pedro, "mutta kuka voi mennä takuusen siitä,
ettei intiaani voi tehdä eroa ihmisen ja puunkappaleen välillä? Ja
sitäpaitsi on joukossamme yksi sellainen, joka ei voi uida."
Vanhan metsästäjän kasvot synkistyivät uudelleen. "Niin", sanoi
hän, "kurjasti menettelisimme, semmoinen teko saattaisi meidät
onnettomuuteen."
Mutta, myöskin toivo pelastua uimalla raukesi äkkiä, sillä mahtavat
nuotiotulet, jotka viholliset olivat sytyttäneet molemmille puolin
jokea, loivat punertavan valonsa veden pinnalle valaisten jokea hyvin
kauas. Ellei näitä nuotiotulia olisi ollut, olisi voinut luulla, ettei
rannoilla ollut yhtään ihmistä. Ei ainoatakaan intiaania näkynyt, ei
yksikään ihmisääni häirinnyt yön hiljaisuutta.
Joesta nouseva sumu sakeni sakenemistaan ja ympäröi lopuksi koko pienen
saaren. Rannat näyttivät loittonevan yhä kauemmas, kunnes ne lopulta
kokonaan katosivat. Ainoastaan tulet välkkyivät vielä heikosti, ja
puiden rungot näyttivät suunnattomilta varjokuvilta.