VIIDES LITKU.

Intiaanit tulivat vihdoin vähän lähemmäksi, ja metsästäjät tunsivat

etumaisen niistä Verikouraksi, joukon johtajaksi. Kiovaerit olivat nyt

niin lähellä, että Francois voi erottaa päällikön kiiluvat silmät,

jotka yhtämittaa harhailivat pensaalta pensaalle, keksiäkseen vaaran

oikeaan aikaan.

Nyt oli hetki tullut, jolloin Tomin käsky piti panna täytäntöön.

Mutta kun Francois oli aikeesta ampua päällikköä, kumartui tämä alas.

Joko hän sitten aavisti vaaran olevan lähellä, tai antoi kuu, joka

paistoi Pedron pyssynpiippuun, hänelle varoitusmerkin, mutta oli miten

oli, hän katosi veden pinnan alle.

"Ampukaa!" komensi kanadalainen.

Se intiaani, joka, tuli viimeisenä, vaipui veteen kuten salaman

lyömänä, molemmat toiset ponnistelivat vielä jonkun aikaa vedessä, joka

vei heidät sitte mukanaan.

Tom ja Pedro olivat nopeasti heittäneet pyssyt luotaan antaakseen

Francoisin ladata ne uudelleen, ja odottivat nyt paljastetuin veitsin

intiaanien hyökkäystä taistellakseen heidän kanssaan mies miestä

vastaan.

"Tulkaa esille, heittiöt!" huusi kanadalainen julmalla äänellä ja

ojensi koko jättiläisvartalonsa. "Astukaa, vaan esiin! Vai ovatko

kiovaerit muuttuneet naisiksi, koska eivät uskalla tulla noutamaan

meidän päänahkojamme?"

Tähän vanhan metsästäjän pilkalliseen puheeseen ei vastattukaan

mielettömällä ulvonnalla, joka samalla olisi ollut merkkiini

hyökkäykseen. Kolmen toverin kuolema ja päällikön katoaminen olivat

saattaneet heidät kokonaan pois suunniltaan.

"Uskaltavatko punaihoiset soturit nylkeä päänahan ainoastaan

vainajilta?" lisäsi Pedro nauraen pilkallisesti. "Ovatko kiovaerit

korppikotkien kaltaisia jotka syövät vain ruumiita? Astukaa esiin vain,

te pelkurit sudenpenikat."

Kun villit vihdoinkin toipuivat hämmästyksistään, kääntyivät he ympäri

ja yhtäkkiä olivat he kaikki kadonneet.

"Jumalan tähden, anna heti tänne pyssyni", sanoi Pedro hiljaa. "Aivan

lähellä saarta ui tuo veteen sukeltanut päällikkö, joka nyt puolestaan

on olevinaan kuollut."

Hän tempasi pyssyn, jonka Francois hänelle ojensi ja tähtäsi tarkasti

veteen. Siellä kellui villin ruumis liikkumattomana selällään

käsivarret ojennettuina ja niin selvästi näköisenään, että melkein

luuli näkevänsä mustien silmien säihkyvän. Pedro tähtäsi, mutta laski

uudelleen pyssyn alas, ja sillä välin ui ruumis virran mukana alaspäin

hitaasti ja jäykkänä.

"Minä olen erehtynyt", huudahti metsästäjä ivallisesti. "Valkeat miehet

eivät ammu kuolleita intiaaneja, he tarvitsevat ruutinsa noita toisia

punaihoisia varten."

Villi kulki edellämainitulla tavalla virran mukana eteenpäin. Pedro

tähtäsi toisen kerran keskeyttäen uudelleen ampumisen ja sitten taas

toistaen saman leikin.

"Ei" sanoi hän lopuksi, "minun täytyy kostaa tuolle konnalle."

Laukaus pamahti ja ruumis katosi veden pinnalta.

"Miltähän sinusta tuntunee, poikani", hymyili Pedro.

"Oletko surmannut hänet?" kysyi Tom.

"En, minä olen vain musertanut hänen oikean olkapäänsä", vastasi Pedro

aivan viattoman näköisenä, "tehdäkseni hänet yhtä levottomaksi kuin hän

kerran teki minut. Jos olisin hänet tappanut, ei hän emää tuossa uisi."

"Parempi olisi ollut, että olisit tappanut hänet", sanoi vanha

metsästäjä suuttuneena. "Miten voimme nyt selviytyä? Minä olin

toivonut, että pääsisimme näistä hornan hengistä mies miestä vastaan

taistellen, mutta nyt pitää alkaa taas uudelleen alusta pitäin, sillä

veden yli emme voi mennä ja hyökätä heidän kimppuunsa."

"Niin, minulla on asiasta oma erityinen mielipiteeni", sanoi Pedro

istuutuen samalla toverinsa viereen. "Kuusi puuaidoista olemme

saattaneet sen suuren hengen metsästysmaille, neljätoista on, siis

vielä elossa, vaikkakin ainoastaan kymmenen on ollut näkyvissä.

Uskallan lyödä vetoa, että päällikkö on lähettänyt muutamia niistä

hankkimaan apua. Meillä on siis ainoastaan kaksi mahdollisuutta: joko

heti paeta tai jäädä tänne."

"Sinä olet oikeassa", vastasi kanadalainen hiljaa. "Niin, jos meitä

olisi vain kaksi, puolustaisin minä ehdottomasti pakoa. Kiovaerit tosin

hevosineen saavuttaisivat meidät pian, mutta me kahden selviytyisimme

pian heistä."

"Kaikissa tapauksissa olisi se parempi kuin jäädä tänne kuten ketut

luolaansa, josta ne savun avulla karkoitetaan."

"Aivan oikein", vastasi Tom, "mutta meillähän on vielä tuo onneton

kullanetsijä, jota emme voi jättää tänne, kun kerran niin suuren vaaran

uhalla olemme hänet pelastaneet."

Pedro oli sillä välin ottanut esiin nahkalaukustaan vähän ruokaa,

kuivaa lihan ja karkeata maissileipää. Aterioidessa käänsi Pedro

useamman kerran korvansa joelle päin kuunnellen tarkkaan.

"Minusta tuntuu ikäänkuin kuulisin jonkun loiskivan vedessä", sanoi

hän hiljaa. "Virran loiskunaa se ei ole, eikä siellä myöskään voi olla

puhveleita, sillä tähän aikaan päivästä ne eivät tule tänne janoaan

sammuttamaan."

Näin sanoen nousi hän ylös ja astui saaren toisesta päästä toiseen

tarkastellakseen virtaa kummallekin suunnalle. Ohuet sumupilvet, jotka

nousivat vedestä, estivät häntä näkemästä kauemmaksi.

"Minä en näe muuta kuin paksuja pilviä", sanoi Pedro suuttuneena.

Äskeinen epäselvä ääni vaikeni ja sitten vallitsi vain syvin hiljaisuus

saarella.

Mutta äkisti lopetti joen molemmilta puolilta kuuluva kova ulvonta

tämän hiljaisuuden. Metsästäjät säikähtyivät ja katselivat

hämmästyneinä toisiaan.

Mitä tämä merkitsi, ei ollut heidän vaikea arvata.

Tästä hetkestä alkaen ei pakoa ollut ajattelemistakan. Intiaanit olivat

miehittäneet joen molemmat rannat ja kummaltakin puolelta ympäröineet

tuon pienen saaren.

"Nyt juuri voi kuukin laskea", sanoi Pedro raivostuneena puristaen

nyrkkiään. "Mitä hyötyä meillä on siitä, ja kuka tietää, kuinka monta

vihollista meillä on ympärillämme?"

"Tästä tulee oikea riemunpäivä noille punaihoisille, kun ne saavat

kolme kunniallista valkeaa metsästäjää kynsiinsä", jatkoi Pedro

hetkisen vaitiolon jälkeen. "Mutta minä sanon noille koirille vasten

naamaa, mitä he ovat ja minkälaisina minä heitä pidän. Kenties he

silloin tekevät asiasta lyhyen lopun."

"Et kai sinä tahtone tehdä kuten intiaanit", puuttui puheesen Tom,

"jotka virittävät kuolinhuutonsa eivätkä voi olla ylistämättä

urotöitään silloinkaan, kun ovat jo sidottuina kidutuspylvääseen."

"Ja miksi ei, sehän ei ole tyhmää menettelyä, helpompi on kuolla

sankarina, jos muistelee, että on elänyt kunnon miehenä."

"Ajatelkaa ennemmin kuolemaamme kristityn lailla."

Metsästäjien keskustelu loppui pian ja kukin vaipui omiin ajatuksiinsa.

Kaukaa kuului laukauksen kuminaa heidän korviinsa. He kuuntelivat ja

pian oli heillä selvillä, että tuo yhtämittainen ammunta voi kuulua

vain kullanetsijäin leiristä, johon intiaanit olivat hyökänneet.

Tähän kaukaa kuuluvaan jylinään sekaantui vastaiselta rannalta kuuluva

ääni, jonka metsästäjät heti tunsivat.

"Aukaiskoot nyt valkonaamat korvansa", kuultiin puhujan huutavan.

Puhuja oli Verikoura, sama päällikkö, jonka olkapään Pedro oli

musertanut. Hänen oli onnistunut saapua rannalle ja hän antoi nyt

kahden sotilaansa kantaa itsensä takaisin alas joelle.

"Miksi pitää valkoihoisten avata korvansa?" huusi Pedro veden yli.

"Valkoihoiset miehet halveksivat kiovaeripäällikön lupauksia ja

nauravat hänen 'uhkauksilleen."

"Minä kuulen sen", alkoi intiaani taas. "Valkoihoiset ovat ja heidän

täytyy olla urhoollisia. Etelän valkoihoisten miesten kimppuun on nyt

hyökätty, mikseivät metsästäjätkin ryhdy heitä vastaan."

"Koska jalopeura ei pyydystä saalistaan yhdessä sakaalin kanssa, koska

sakaalit vain osaavat ulvoa silloin, kun jalopeura on atrioimasssa."

"Valkonaamaiset menettelevät kuten voitettu intiaani, joka nauraa

voittajilleen", vastasi päällikkö. "Kotka nauraa kyllä Irvihampaan

herjaussanoille, joka matkii kaikkia ääniä. Verikoura ei puhu

Irvihampaalle."

"Mitä sinä tahdot minusta, päällikkö?" lausui silloin kanadalainen.

"Verikouran pitää kuulla kun etelän suuri soturi rukoilee henkensä

puolesta", vastasi päällikkö. "Lumivuoren kotka tulkoon joen yli, ja

minä vannon soturikunniani ja isäini luiden kautta, ettei hänelle

mitään pahaa ole tapahtuva. Mutta noiden kolmen muun on kuoltava."

Tom ei katsonut maksavan vaivaa vastata tähän esitykseen ja itse

asiassa oli tämä paljon häpeällisempää kuin ehdotus yhtyä intiaaneihin

kullanetsijöitä vastaan. Hänen äänettömyytensä ymmärsi päällikkö aivan

hyvin, sillä kun hän oli hetkisen odottanut vastausta, hän jatkoi:

"Valkonaamat kuulevat nyt päällikön äänen viimeisen kerran ennen

kuolinhetkeään. Minun sotilaani ympäröivät nyt sekä joen että tuon

pienen saaren joka, taholta. Paljon on vuotanut intiaanien verta, se

pitää kostaa; valkoihoisten veren täytyy myöskin vuotaa. Punaihoisella

miehellä on kumminkin kärsivällisyyttä odottaa. Hän tahtoo nähdä

valkoihoisten veren valuvan vasta silloin, kun se kauhusta on

jähmettynyt ja nälästä vähentynyt. Hän tahtoo saada valkoihoiset

elävinä. Kun hän näkee ne edessään, ei sotureina, vaan nälkiintyneinä

koirina, silloin hän tutkii, mitä valkoisella miehellä on sisässään,

miten pelko ja puute on heitä jäytänyt. Heidän nahastaan tekee hän

satulan sotahevoselleen ja heidän päänahkansa hän kuivaa majassaan.

Sotilaani vartioivat saarta neljätoista, päivää ja neljätoista yötä, ja

valkonaamaiset kesyttyvät sillä aikaa."

Tämän kauhean uhkauksen jälkeen katosi intiaani puiden taakse eikä

häntä enää kuulunut eikä näkynyt.

Kuu oli sillä välin laskeunut ja kaukaa kuuluva pyssyjen pauke

vaiennut. Hiljaisuus ja pimeys sallivat kolmen metsästäjän vielä

lähemmin nähdä, kuinka helppoa heille olisi ollut ennen intiaanien

apujoukkojen tuloa päästä vastaiselle joen rannalle siinäkin

tapauksessa, että heidän olisi ollut pakko kantaa käsivarsillaan tuo

päänahaton kullanetsijä.

"Meillä on siis vielä neljätoista päivää odotusaikaa", sanoi Pedro,

joka ensiksi keskeytti vaitiolon. "Mutta mitäpä hyötyä meillä on tuosta

intiaanien kunniavahdista, ellei meillä ole mitään syötävää. Kunniaani

kautta, minä luulen, ettei meillä ole muuta ajanvietettä kuin kalojen

pyynti."

Kanadalainen ei vastannut toverinsa pilapuheeseen, vaan sanoi:

"Käyttäkäämme hyödyksemme nämä muutamat tunnit ennenkuin päivä

valkenee."

"Mitenkä sitten?" kysyi Pedro.

"Pakenemalla tai jollakin muulla tavalla."

"Emmekö voi koettaa, pelastautua uimalla? Yö on nyt aivan pimeä. Kun

intiaanit eivät näe meitä kun jokeen astumme, antavat ne meidän paeta.

Koetellakseni heidän valppauttaan teen minä kokeen."

Kanadalainen laittoi oksaisen puolen puunrungosta, joka oli jokseenkin

ihmisruumiin näköinen ja pani sen varovasti veden pinnalle. Puu

uiskenteli hitaasti virran mukana.

Kolme metsästäjää seurasi vaitiollen ja jännityksissään puupalan

liikkeitä. Sitten vasta kun se oli kadonnut sumuun ja pimeyteen, alkoi

Tom taas puhua.

"Te näette nyt", sanoi hän, "että varovainen uimari voi lipua virran

mukana yhtä huomaamatta kuin tämä puunoksa: ei yhtään intiaanin ole

ollut näkyvissä."

"Aivan oikein", vastasi Pedro, "mutta kuka voi mennä takuusen siitä,

ettei intiaani voi tehdä eroa ihmisen ja puunkappaleen välillä? Ja

sitäpaitsi on joukossamme yksi sellainen, joka ei voi uida."

Vanhan metsästäjän kasvot synkistyivät uudelleen. "Niin", sanoi

hän, "kurjasti menettelisimme, semmoinen teko saattaisi meidät

onnettomuuteen."

Mutta, myöskin toivo pelastua uimalla raukesi äkkiä, sillä mahtavat

nuotiotulet, jotka viholliset olivat sytyttäneet molemmille puolin

jokea, loivat punertavan valonsa veden pinnalle valaisten jokea hyvin

kauas. Ellei näitä nuotiotulia olisi ollut, olisi voinut luulla, ettei

rannoilla ollut yhtään ihmistä. Ei ainoatakaan intiaania näkynyt, ei

yksikään ihmisääni häirinnyt yön hiljaisuutta.

Joesta nouseva sumu sakeni sakenemistaan ja ympäröi lopuksi koko pienen

saaren. Rannat näyttivät loittonevan yhä kauemmas, kunnes ne lopulta

kokonaan katosivat. Ainoastaan tulet välkkyivät vielä heikosti, ja

puiden rungot näyttivät suunnattomilta varjokuvilta.

Lumivuoren kotka · 第 9 / 11 题