"Jumalan kiitos!" huudahti vanha metsästäjä; "ainoa ja viimeinen este,
joka pidätti meitä Iässä, on poistettu, ja nyt olemme päässeet irti."
Virran mukana alkoi pieni saari todellakin kulkea eteenpäin.
"Kohtalomme on Jumalan käsissä", jatkoi Tom. "Jos saari pysyy eheänä
virranuomassa, pääsemme me pian pimeän suojassa intiaanien alueelta.
Oi, Jumalani; vielä muutama tunti pimeää ja me olemme pelastetut!"
Kolme metsästäjää uivalla lautallaan olivat ääneti, sillä pienintäkin
ääntä piti välttää, etteivät intiaanien vahtisoturit huomaisi, mitä
joella tapahtui.
Kuten merimiehet laivalla, jonka tuuli on irroittanut mastot ja
peräsimen niin että se ajautuu karia kohti, jolla se empimättä
pirstoutuu, seurasivat nuo kolme metsästäjää lautan epävarmaa kulkua.
Yötuuli suhisi pajupensaissa ja runkojen latvoissa, ja tutkivin silmin
koettivat metsästäjät katsoa sumun läpi, sillä mitään muuta ei heillä
ollut pelättävänä kuin että ajautuvat jommallekummalle rannalle. Nyt
lakkasi taas tuulemasta, pelättyä rantaa ei näkynyt, vaan yltympäri
vallitsi niin sakea sumu, ettei edes rannalla olevia, puitakaan näkynyt.
"Rohkeutta edelleenkin!" sanoi Pedro "Niin kauan kuin emme
vilahdukseltakaan näe rantaa, on se merkkinä, että olemme oikealla
tiellä. Mutta mikä raivoisa ulvonta kaikuu aamulla pitkin joen rantoja,
kun intiaanit päivän sarastaessa eivät löydä jälkiäkään meistä eikä
saaresta!"
Yhtäkkiä katkaisi Pedro puheensa ja katseli huolestuneena rantaa,
kohti, josta hän keskellä sumupilveä luuli selvään erottavansa puiden
haamut. Syrjästä näkyi myöskin heikko valo, joka yhä kirkastui, niin
että metsästäjät pian huomasivat puiden varjoja, jotka joka hetki
selvenivät, ja lopuksi eivät he ollenkaan epäilleet, että he todellakin
ajautuivat rantaa kohti. Tom ja Pedro katsoivat toisiinsa huolestuneina.
Merkkien avulla huomautti kanadalainen tovereitaan, että he hiljaa ja
varovasti kyyristyisivät alas ja painautuisivat puunrunkoja vasten,
niin ettei heidän ruumistaan yhtään näkyisi. Niin tehtiinkin, mutta
kaikki tähystelivät kuitenkin yhä lähestyvää ja uhkaavaa vaarapaikkaa.
Nyt voivat he selvään erottaa ei ainoastaan rannalla olevat
puunrungot, vaan myöskin niiden keskellä intiaanihaamun, joka täydessä
sotavarustuksessa seisoi liikkumattomana pienen nuotiotulen ääressä.
He näkivät nyt selvään, että villi soturi todellakin seisoi heidän
edessään ja jopa kerran näytti, kuin hän olisi huomannut jotain
epäiltävää joella, sillä hän nosti kätensä silmien eteen voidakseen
nähdä paremmin ja samalla hän kumartui kauas eteenpäin.
"Näinköhän tuo heittiö epäilee jotakin", kuiskasi kanadalainen Pedrolle.
"Jollei pyssy saisi aikaan suurempaa ääntä kuin nuoli, olisin minä
jo aikoja sitte saattanut tuon lurjuksen intiaanien autuaille
metsästysmaille", mutisi Pedro kiukuissaan.
Intiaani näytti todellakin epäilevän jotakin, sillä hän työnsi pitkän
keihäänsä maahan, lähti pois nuotiotulen luota ja riensi rannalle.
Kun metsästäjät eivät enää voineet seurata kiovaerin liikkeitä, suureni
heidän jännityksensä entistä enemmän: pieninkin ääni olisi ilmaissut
heidät.
Valittava huuto, jonka kautta vahtisoturit toinen toisilleen
ilmoittivat asemastaan, pani metsästäjät vapisemaan.
Parin minuutin kuluttua palasi soturi takaisin vartiopaikkaansa
nuotiotulen ääreen, ja metsästäjät hengittivät hiukan helpommin. Saari
kulki edelleenkin yhä lähemmäksi rantaa.
"Tom", kuiskasi Pedro toverilleen, "jos se edelleenkin kulkee samaan
suuntaan, niin joudumme tekemisiin vahtisoturin kanssa. Jos me voisimme
vain oksan avulla hiukan ohjata lauttaa, niin olisi helppo muuttaa sen
suuntaa."
"Siihen olemme kumminkin pakotetut ryhtymään", vastasi kanadalainen,
"ja se on joka tapauksessa toki parempi kuin suoraa päätä syöksyä
vihollistemme kynsiin. Mutta katsokaammepa ensin, kulettaako virta
meitä todellakin rannalle. Jos siten on asianlaita, niin emme saa
epäröidä kauemmin."
Samulla hän otti kuivan puupulan ja viskasi sen jokeen. Hetkisen
kierteli puupala paikoillaan ja sitten alkoi se kulkea joen keskustaa
kohti. Suurimmalla jännityksellä oli metsästäjä seurannut tämän pienen
puupulan kulkua, nyt hän kääntyi toveriensa puoleen ja kuiskasi: "virta
kulettaa meitä taas keskelle jokea."
Virta teki käännöksen aivan lähellä rantaa, ja heti kohta alkoi uiva
saari kulkea joen keskustaa pitkin.
Hitaasti kului tunti täynnä pelkoa ja toivoa, ja tulet intiaanien
leirissä häipyivät vähitellen.
Kun raitis aamutuuli, tuo auringonnousun ennustaja, alkoi puhaltaa
ja haihduttaa sumua, olivat he loitonneet kauas pienen saaren
alkuperäiseltä paikalta ja olivat nyt turvassa.
Mutta kauhistuttavaa oli Verikouran raivo. Huolimatta musertuneesta
olkapäästään, joka sai aikaan sanomattomia kipuja, ei hän ollut
väistynyt paikaltaan. Jo yön kuluessa oli sanansaattaja saapunut,
tuoden sen tiedon, että hyökkäys kullanetsijäin leiriä vastaan oli
mennyt myttyyn, että monta soturia ja joukon johtaja oli kuollut,
ja että hänen heimonsa nyt vaati häntä tulemaan joukkoja johtamaan.
Mutta Verikoura ei ollut tahtonut ryhtyä tähän kunniakkaasen toimeen,
ennenkuin olisi verisesti kostanut noille kolmelle metsästäjälle.
Ja nyt kun aamutuuli oli haihduttanut sumun, eivät ainoastaan hänen
pelottavat vihollisensa olleet poissa, vaan myöskin tuo pieni saari
oli kadonnut, ja vaikka hän tuntimääriä antoi etsiä tarkoin molemmat
rannat, ei heistä nähty ainoatakaan jälkeä.
Francoisista tahdomme vain lisätä, että hän suurella innolla antautui
seikkailurikkaasen metsästäjäelämään, että hän monta vuotta metsästeli
yhdessä vanhojen toveriensa kanssa ja hänestä itsestään tuli mainio
metsämies sekä villien punaihoisten suuresti pelätty vihollinen.