"Niin, nyt olemme täällä", sanoi kanadalainen, kun hänen molemmat
toverinsa onnitellen puristivat häntä kädestä, "ja mikä on pää-asia:
kolme noista punaihoisista riiviöistä on saanut surmansa. Tällä kertaa
nuo heittiöt kyllä jättävät meidät rauhaan, sillä nyt heillä kyllä on
muutakin tehtävää. Sinä, nuori ystäväni, et ampunut niinkään huonosti
katsoen siihen, että se oli ensi kerta, ja kun sinä kerran saat käsiisi
kunnollisen kiväärin, tulee sinusta oivallinen ampuja."
Surulliset ajatuksensa näkyi Tom unhottaneen äskeisten tapausten
johdosta ja kääntyen tuskissaan voihkivan valkoihoisen miehen puoleen
sanoi hän: "ei ollut meidän vallassamme, hyvä ystävä, pelastaa
päänahkaanne. Minä olen tuntenut monta, jotka ovat olleet samassa
tilassa kuin te ja vuosikausia ovat he saaneet kärsiä heidän ilkeytensä
takia. Henki on kuitenkin pelastettu, se on pääasia, ja me teemme minkä
voimme sitä suojellaksemme."
Sillä aikaa kun Tom puheli haavoitetulle näitä lohdullisia sanoja,
oli Pedro tuonut yksinkertaisen siteen, joka käärittiin pään ympäri
pitämään kiinni vedessä kastettuja hienonnettuja pajun lehtiä. Kun side
oli kääritty ja veri pesty kasvoilta, näkyi onnettoman kammottavaa
haavaa tuskin ollenkaan.
Arolla oli kaikki hiljaa ja rauhallista. Iltatuuli puhalsi
haavanlehtiin ja auringon säteet kimmelsivät leveän joen veden kalvoon.
Kanadalaisen kysymykseen mainitsi haavoittunut heikolla ja
katkonaisella äänellä, että hän kuului siihen kullanetsijäin
matkueesen, jonka nuo kolme metsästäjää edellisenä päivänä olivat
kohdanneet ja että hän, jonka joukon johtaja oli lähettänyt
tiedusteluretkelle, aivan odottamatta oli joutunut villien kynsiin. —
Uupumus valtasi hänet ja hän vaipui levottomaan uneen. Toiset jatkoivat
sillä välin keskustelua.
"Kolmea heittiötä vähemmän on meillä siis pelättävänä", alkoi
kanadalainen, "jälellä on siis vielä seitsemäntoista. Oletko sinä,
Pedro, huomannut, montako pyssyä niillä on?"
"Seitsemän, luulen minä."
"Niistä meidän oikeastaan tarvitsee vain pitää väliä", jatkoi Tom,
"sillä nuoli tuskin kantaa tälle saarelle."
"Mutta jos ne saavat lisäväkeä?" huomautti Pedro.
"No, sitä emme voi auttaa: — jättäkäämme kumminkin kaikki nämä
pelotukset, henkemme on Jumalan kädessä. Aurinko on laskemaisillaan",
jatkoi vanha metsästäjä vaitiolon jälkeen; "jos olisi nyt jo pimeä,
voisimme lähteä toiselle rannalle ja sieltä paeta, mutta niinkauan kuin
ei ole täysin pimeä, on sielläkin villejä, ja siten joutuisimme kahden
tulen viiliin. Meidän on sentähden pakko pysyä täällä ja piiloutua
niin hyvin kuin voimme. Tällä saarella ollessamme eivät nuo lurjukset
voi oikealta eikä vasemmalta puolelta hyökätä kimppuumme, sillä täällä
suojelee vesi meitä. Meidän täytyy sentähden pitää, huolta noista
molemmista rannoista."
Asian tuntijana tarkastettuaan pienen saaren toista rantaa, tuli
kanadalainen levollisemmaksi. Lukematon joukko juuria ja puunrunkoja,
joita vesi oli kulettanut rannalle, muodosti jonkunmoisen luonnollisen
varustuksen, jonka lävitse pyssyn luoti ei voinut tunkeutua. Sitä
vastoin tätä toista puolta, josta käsin tähän saakka oli tehty
hyökkäyksiä, ympäröitsi vain ruohot ja pajupensaat, joista oli vähän
turvaa.
Metsästäjät ryhtyivät heti toimiin tämänkin puolen varustamiseksi;
vähemmässä kuin neljännestunnissa laitettiin kuntoon rumatekoinen,
mutta vahva rintavarustus vastikään veden tuomista irtonaisista
puunrungoista — rintavarustus, joka säästi puolustajat useammasta kuin
yhdestä vaarallisesta haavasta.
"Aivan niin", sanoi Tom hyvillä mielin katsellen työtä. "Näiden
puunrunkojen takana voit sinä, Francois, olla yhtä turvassa kuin jos
seisoisit linnan muurien takana. Ainoat, jotka voivat tuottaa meille
vaaraa, ovat rannalla seisovat puut, mutta minä en tahdo olla trappi,
jos jonkun noista punaihoisista heittiöistä onnistuu kiivetä niiden
latvaan."
Tom hieroi käsiään mielihyvästä ja osoitti Francoisille turvailisimman
paikan.
"Oletko huomannut", sanoi hän kääntyen Pedron puoleen, "että koko saari
vapisi ja hyllyi joka kerran kun me ponnistelimme nostaissamme puun
runkoja?"
"Kyllä", vastasi tämä, "tekisi melkein mieli uskoa, että se tahtoi
nostaa ankkurin voidakseen sitten uida virran mukana edelleen."
Metsästäjistä tuntui, ettei vaaran hetki ollut kaukana ja että heillä
kaikesta päättäen oli kestetfävänä pitkä ja tuima taistelu. Tom
kehoitti tovereitaan säästämään ampumavaroja ja neuvoi Francoisia
suojelemaan itseään. Sitten hän puristi molempia tovereitaan kädestä,
jonka jälkeen nuo kolme metsästäjää asettuivat vartiopaikkoihinsa.
Oli alkanut hämärtää, jonka tähden metsästäjät entistä suuremmalla
tarkkuudella seurasivat tapahtumia. Pensaat rannalla muuttuivat
oudoiksi, aavemaisiksi, ja varjot lähenivät yhä pientä saarta. Mutta
mitä heikommin metsästäjien silmä voi erottaa pimeydessä, sitä
tarkemmaksi tulivat heidän korvansa, eikä mikään olisi voinut saattaa
heidän harjaantuneita aistimiaan erehtymään.
"Pedro", sanoi kanadalainen äkkiä kääntyen toverinsa puoleen ja samalla
hän osotti vastaisia rantaa, "eivätkö sinusta pensaat tuolla tule
suuremmiksi?"
"Kyllä, minä olen jo muutamia minuutteja sitä katsellut", oli vastaus,
ja samalla kohotti Pedro pyssynsä.
"Odota vielä hetkinen, tuo nuori mieskin voi jotain toimittaa. Katso",
sanoi hän kääntyen Francoisin puoleen ja osotti sormellaan erästä
toista kohtaa rannalla; "pidä tarkoin silmällä pensasta, joka on tuolla
kahden poppelin välissä oikealla tuosta korkeasta pajusta. Etkö huomaa
siinä mitään?"
"Jollen erehdy, ei siinä ennen ollut pensasta."
"Hyvä", kuiskasi kanadalainen säihkyvin silmin. "Selvästi näkyy,
että silmäsi on harjaantunut senjälkeen kuin olet alkanut oleskella
erämaassa. Kun olet ollut vielä vuoden kanssamme ja käynyt kouluamme,
niin on silmäsi yhtä tarkat kuin taitavalla metsästäjällä Kanadan
suurien järvien ympärillä. Niin, kyllä asia on kuten sanot. Intiaanit
ovat pitkin joen rantoja hakanneet nämä pensaat, joista he aivan
salaperäisesti ovat tekaisseet itselleen tuon meitä vastapäätä
olevan suojapaikan, joten tarvitaan tarkkaa silmää huomaamaan
heidän viekkautensa. Nuo lurjukset kuvittelevat mielessään meidän
olevan meksikolaisia. — Ota pyssysi, Francois, ja tähtää tarkasti
keskikohtaan. Juuri noin; ja nyt laukase!"
Samassa paukahti Pedronkin pyssy, ja molemmilta puolin luuhistuivat
pensaat kokoon. Molemmat metsästäjät heittäytyivät silmänräpäyksessä
maahan ladatakseen taas kiireimmiten pyssynsä, ja näin voiva! he
välttää niitä luoteja, joita intiaanit raivokkaasti ulvoen kaikista
pyssyistään lähettivät heitä kohti, niin että risuja ja korsia tuli
satamalla metsästäjien päälle.
"Ellen erehdy, on nyt jälellä vain viisitoista", sanoi Toin ja
samalla hän taittoi kuivan oksan viiteen osaan ja pisti ne maahan —
"on hyvä laskea kuolleiden lukumäärä. Pidä nyt vaaria", keskeytti
hän pilantekonsa, "minä näen poppelin lehtien tuolla liikkuvan, eikä
suinkaan tuuli tuolla tavoin pudistele oksia, vaan luultavasti on se
yksi punaihoisista lurjuksista, joka joko kiipeää siihen tai on jo sen
latvassa."
Pamahdus, ja luoti, joka lensi yhteen niistä puunrungoista, joista
metsästäjät olivat tehneet suojapaikan, todisti, että vanha metsästäjä
oli arvannut oikein.
"Tuhat tulimmaista!" sadatteli kanadalainen, "noista heittiöistä alkaa
olla, haittaa: meidän täytyy menetellä viisaasti saadaksemme intiaanin
näkyviin."
Samalla hän riisui hattunsa, ja metsästyspaitansa, jotka hän sitten
pani riippumaan niin, että viholliset ne näkivät.
Francois katseli tarkoin tuota vanhaa kettua.
"Ja nyt varovasti", kuiskasi kanadalainen, "jos vihollisemme olisivat
valkoihoisia, en minä asettuisi tuon linnunpelättimen taakse, vaan sen
viereen, sillä ne luulisivat metsästyspaitaa ja hattua minuksi, mutta
intiaania ei voi siten pettää. Hän tähtäisi vasemmalle tai oikealle
puolelle nuttuani, ja sentähden asetun minä sen laakso. Laskeudu sinä
alas, Francois, ja samoin sinäkin Pedro; muutaman minuutin kuluttua
kuulette te luotien suhisevan ympärilläni."
Tom kyyristyi nuttunsa taakse valmiina heti ampumaan poppeliin, niin
pian kuin intiaani siellä tulisi näkyviin.
Kävi niinkuin hän oli edeltäpäin sanonutkin. Lakki riippui muutaman
sekunnin paikallaan, kun luoteja lensi molemminpuolin puunrunkoa, ja
kanadalainen huudahti hymyillen: "Kas niin! Mutta löytyy valkoihoisia,
jotka voivat vetää intiaania nenästä. Francois, pistäppä sillä aikaa
uusi puupala maahan, sillä heti on meillä yhtä vihollista vähemmän."
Sitten hän hitaasti nosti pyssynsä.
Haavan oksien välistä tuli näkyviin epäselvä varjo, josta kuitenkin
selvästi erotti intiaanin pään. Intiaani tahtoi kiivetä ylös
nähdäkseen, mitä laukaus oli saanut aikaan. Pyssystä, joka ei koskaan
ollut erehtynyt, pääsi nyt laukaus, ja kuten puusta putoava kypsä
hedelmä, vieri utelias oksalta oksalle, turhaan tavoitellen kiinni
jostakin suuremmasta oksasta.
Tätä mestarilaukausta seurasi sellainen kauhean raivoisa ulvonta, niin
että yksin tuo haavoitettu kullanetsijäkin heräsi unestaan. "Pyhä
neitsyt", voihki hän, "armahda minua."
"Kiittäkää häntä ennemmin", keskeytti hänet Tom, "ulvonnallaan voivat
intiaanit tosin säikähdyttää sellaisen ensikertalaisen kuin te olette,
mutta ei suinkaan metsästäjää, joka on tottunut erämaan elämään. Nämä
lurjukset koittavat matkia sakaalia, joka öisin ulvoo erämaassa, ja
matkivat niin, että luulee heitä olevan parikymmentä, mutta useimmin on
heitä vain neljä tai viisi. Jospa saisimme nämä heittiöt hyökkäämään
yhtaikaa, niin ei ainoakaan heistä palaisi kotikyläänsä kertomaan
omaisilleen tappiostaan. Mutta hiljaa, nyt tiedänkin", sanoi hän
pitkän vaitiolon jälkeen. "Jos me loikoilemme täällä ja olemme
olevinamme kuolleita, niin eivät luodit satu meihin, sillä niitä
pitäisi lähettää puun latvoista, eikä sinne enää toinen mielellään
nouse. Nuo heittiöt janoovat nyt vertamme eivätkä tahtoisi lähteä
täältä saamatta meidän päänahkojamme. Eteenpäin siis ja reippaasti
toimeen; minä uskon sen onnistuvan."
Kuten aina, seurasi nytkin sanoja toiminta, ja nuo kolme metsästäjää
olivat tuskin nousseet suoriksi puunrunkojen taakse, ennenkuin
yhteislaukaus joen rannalta räsähti ruoikon laidassa. Kanadalainen
painoi äkisti lakkinsa alas, ikäänkuin laukaus olisi sattunut häneen;
syvä hiljaisuus, joka vallitsi nyt saarella, näkyi saattaneen
intiaanitkin siihen luuloon.
Muutamia sekunteja myöhemmin seurasi uusi parvi nuolia ja luoteja
saarelle, mutta yhä oltiin siellä hiljaa ja ääneti. Kuolon hiljaisuus
tuntui vallitsevan ruoikossa ja pajupensaikossa.
Metsästäjät loikoilivat edelleenkin pitkän aikaa liikkumatta,
tähystellen puiden latvoihin.
"Eikö teistä näytä kuin yksi heittiöistä aikoisi kiivetä ylös pajuun?"
kysyi Pedro hiljaa; "oksat liikkuvat niin omituisesti."
"Aivan varmaan", vastasi Tom yhtä hiljaa, "eikä se ole kukaan muu
kuin itse Verikoura, sillä kellään toisella ei olisi rohkeutta sitä
tehdä. Älkää liikkuko, olkaa olevinanne kuolleita. Älkää liikkuko
edes siinäkään tapauksessa, että hän ampuisi. Uskallan lyödä
vetoa suurestakin summasta, että hän tässä hämärässä ja kovassa
mielenliikutuksessa, jossa hän ehdottomasti nyt on, pelätessään luodin
joka silmänräpäys sattuvan häneen, ei osu kehenkään meistä."
Huolimatta siitä ilmeisestä vaarasta, johon he tämän juonen kautta
joutuivat, hyväksyttiin kanadalaisen ehdotus, joten kukin heistä jäi
liikkumatta makaamaan paikoilleen.
Punaihoinen soturi kiipesi erittäin varovasti oksalta oksalle, kunnes
hän pääsi siksi korkealle, että voi nähdä saaren keskustaan.
Vaikkakin lehdet kätkivät hänet noiden kolmen metsästäjän näkyvistä,
oli kumminkin hämärästä huolimatta vielä siksi valoisa, että voitiin
tarkata kutakin hänen liikettään. Intiaani uskalsi nyt pistää päänsä
lehtien välistä ja tarkastella pientä saarta. Nähdessään maassa
makaavat ruumiit, ei hän näyttänyt ollenkaan hämmästyvän. Hän kenties
epäili, että tässä oli petosta, sillä äkkiä tuli koko hänen ruumiinsa
näkyviin, ärsyttääkseen siten metsästäjiä käyttämään pyssyjään siinä
tapauksessa, että he vielä, olivat elossa. Mutta saarella ei näkynyt
mitään liikettä. Päällikkö — sillä kuten Tom oli oikein arvannut, oli
se itse päällikkö — kohotti nyt aivan hitaasti pyssyään, laski sen
poskelleen, pani sen sitte alas ja toisti useamman kerran tätä leikkiä.
Mutta valkoihoiset olivat liikkumatta, ja tämän johdosta, villi päästi
kaikuvan riemuhuudon ja laukasi pyssynsä. Suurenpuoleinen puunsirpale,
joka oli irtautunut aivan lähellä Pedron päätä olevasta puusta, sattui
metsästäjää otsaan ja haavoitti häntä lievästi. Pedro pysyi kumminkin
yhtä liikkumatta kuin hänen vieressään oleva pudonnut kuiva puupalanen.
"Kirottu punanahka, odotappa vain, minä kyllä tulen tekemään tilin
kanssasi", siinä kaikki, mitä hän sanoi.
"Onko joku tullut haavoitetuksi?" kysyi Tom huolissaan.
"Pieni naarmu vain, eikä mitään muuta", vastasi Pedro.
Villi päästi uudelleen riemuhuudon ja laskeutui sitten alas puusta.
Metsästäjät vetivät syvän henkäyksen; hetki oli ollut hyvin
arveluttava, joka olisi kyllä pannut heikkohermoisemmat miehet
vapisemaan.
Heidän petoksensa ei kuitenkaan vielä ollut täydelleen onnistunut.
Intiaanit lienevät edelleenkin epäröineet, koska viimeistä laukausta
seurasi juhlallinen hiljaisuus.
"He kyllä mielellään haluaisivat päänahkaamme, mutta eivät uskalla
tulla niitä ottamaan", sanoi Pedro.
"Kärsivällisyyttä", vastasi Tom. "Intiaanit ovat kuten korppikotkat,
jotka tarttuvat kuolleesen ihmiseen vasta sitte, kun se on alkanut
mädäntyä. Silloin vasta päättävät he siihen ryhtyä. — Mutta
asettukaamme taas paikoillemme."
Pedro oli tuskin ennättänyt silmäillä ruoistoon, ennenkuin hän
kuiskasi: "Nuo heittiöt tulevat."
Nyt nähtiin todellakin yhden intiaanin hitaasti ja epäröiden astuvan
alas veteen, koetellakseen siten vihollisen kärsivällisyyttä. Hänen
esimerkkiään seurasi toinen intiaani, ja molemmat näyttivät yhä
varovaisemmin lähestyvän rantaa. Lopuksi voi kanadalainen nähdä
kymmenen samanlaista olentoa, joiden ilkeästi maalattuja kasvoja kuu
nyt valaisi.
"Jos oikein tunnen intiaanit, niin kahlaavat ne kaikki perätysten joen
poikki. Ota sinä, Francois, tähdätäksesi etumaista, tähtää sinä, Pedro,
keskimmäistä, viimeisestä pidän minä huolen. Se saattaa punanahoissa
aikaan häiriön, ja meille on siitä se etu, että me olemme hyökkääjinä.
Siitä tulee ottelu mies miestä vastaan, mutta minä uskon, että me
kumpikin, sinä Pedro ja minä, huolehdimme muista. Sinä, Francois, saat
tehtäväksesi mahdollisimman pian ladata pyssyjämme, niin että meillä
hätätilassa on aina turvapaikka valmiina."