Päällikkö viittasi vankia tulemaan luokseen ja osoitti sormellaan
saarta ja etenkin kahden pensaan välillä olevaa aukkoa.
"Voisiko kalpeanaamaisen pyssy lähettää luodin tuohon korkeaan
ruoikkoon tuolla kauempana?" kysyi hän. Vanki ei kumminkaan ymmärtänyt,
mitä päällikkö sanoi, sillä hän kalpeni ja seisoi liikkumatta ja
vastaamatta, villille. Päällikön käskystä pani silloin yksi sotureista
vangin pyssyn hänen käteensä, ja nyt käsitti valkeaihoinen vanki, mitä
hänestä tahdottiin. Onneton tähtäsi, mutta hänen jäsenensä vapisivat
kauhusta, ja pyssy heilui kuten ruoko sinnetänne hänen kädessään.
"Miesparka osunee tuskin saareen, vielä vähemmin meihin", sanoi Pedro.
"Jollei tuolla heittiöllä ole parempia keinoja pakottaakseen meidät
puhumaan, niin tahdon tulla elävältä paistetuksi, jos minä aamuun
saakka vastaan hänelle yhtään sanaa."
Vanki laukasi, ja luoti lensi vinkuen veteen lähelle rantaa. Intiaani
osoitti halveksumista ruumiin liikkeellä, ja, hänen silmänsä
harhailivat vakoillen joka taholle.
"Niin, kyllä sinä saat mielelläsi etsiä luoteja ja ruutia sotilaittesi
keihäiden ja heittonuorien joukosta", sanoi Pedro ilkkuen.
Ratsastajat, jotka päällikön käskystä hetkinen sitten olivat lähteneet
liikkeelle, palasivat nyt. Kaikilla niillä oli nyt mukanaan pyssyt tai
nuolet ja jouset. He olivat luultavasti hevosajon alkaessa heittäneet
pois nämä aseet, etteivät ne estäisi heitä nopeasti liikkumasta. Sen
sijaan loittoni nyt toinen joukkue nähtävästi aikeissa varustautua
aseilla.
"Asia alkaa käydä arveluttavaksi", sanoi kanadalainen totisena.
"Hyökkäisimmeköhän me niiden päälle, ennenkuin toiset tulevat
takaisin?"' sanoi Pedro.
"Ei," vastasi Tom, "maatkaamme aivan hiljaa, intiaani ei vielä ole
täysin vakuutettu siitä, että me olemme täällä."
"Kuten tahdot", sanoi Pedro väliäpitämättömänä ja tähysteli edelleenkin
rannalle.
Päällikkö tarttui nyt. itse' pyssyyn ja lähti se mukanaan joen rannalle.
"Intiaanisoturin kädet eivät vapise niinkuin kuiva ruoho tuulessa"
huusi hän saarelle. "Mutta ennenkuin minä laukaisen, lasken minä
sataan: sitä ennen voivat valkoihoiset miehet, jotka oleksivat
saarella, vastata."
"Asetu taakseni, Francois", sanoi kanadalainen holhokilleen.
"Minä jään tähän", sanoi nuorukainen päättävästi. "Minä olen nuorempi
enkä välitä hengestäni. Velvollisuuteni on suojella sinua."
"Etkö sinä sitten huomaa, lapseni", sanoi Tom, "että minun ruumiini
on joka taholle kuutta tuumaa suurempi kuin sinun; sen kauttahan
vihollinen saisi kaksinkertaisen maalitaulun ja sinä antautuisit
vaaralle alttiiksi voimatta suojella minua." Näin sanoen muutti vanha
metsästäjä paikkaa ja asettui polvilleen Francoisin eteen, joka jäi
Tomin jättiläisruumiin taakse kuten muurin suojaan.
Jännitetyin mielin ja pyssynsuu tähdättynä saarta kohti laski päällikkö
sataan. Mutta hänen korvansa eivät kuulleet muuta ääntä kuin veden
loiskinan hänen jalkojensa juuressa ja tuulen suhinan ruohikossa —
kaikkialla, sekä lähellä että kaukana, vallitsi syvä hiljaisuus.
"Sata!" kaikui kuuluvasti metsästäjien korviin. Intiaani kohotti pyssyn
ja tähtäsi. Laukaus pamahti, pajunoksia ja ruokoja lenteli kätkössä
olevan metsästäjän korvien ympäri, mutta mitään vahinkoa ei luoti
tehnyt.
Intiaani antoi muutaman silmänräpäyksen kulua, jonka jälkeen hän huusi
kovalla äänellä: "Verikoura on erehtynyt, valkoihoiset metsästäjät
eivät ole saarella, hän etsii heitä muualta."
"Uskokoon sitä, ken tahtoo", ilkkui Pedro puoliääneen; "tuo koira on
nyt asiasta varmempi kuin ennen. Heti hän ryhtyy tehtävään, mikä on
hänestä nautintoa, hän ryhtyy tekemään lopun vanki raukasta. Ei kestä
kauan, ennenkuin se tapahtuu; sillä valkoihoisen kidutus on näytelmä,
josta intiaani mahdollisimman pian tahtoo nauttia ja iloita."
"Emmekö koettaisi tehdä jotakin tuon onnettoman pelastamiseksi", kysyi
Francois.
"Minä en pane vastaan", vastasi Tom, "mutta toivon edelleenkin, että
jokin odottamaton tapaus tulee hänelle avuksi. Sitäpaitsi intiaani ehkä
vielä epäilee, että me olemme täällä."
Vanha metsästäjä vaipui mietteisiin. Vihdoin näytti hän tehneen
päätöksen ja kääntyen Francoisin puoleen sanoi hän:
"Nuori ystäväni, eikö sinun veresi jähmety kauhusta kuullessasi, mitä
minulla on sinulle sanottavaa?"
"Epäiletkö sinä rohkeuttani?" vastasi nuorukainen nuhdellen. "Elämälle
en anna mitään arvoa, ellei sinua olisi."
Vanha metsästäjä puristi nuorukaisen kättä ja jatkoi: "Kolme miestä ei
ole konsanaan ollut suuremmassa vaarassa kuin me nyt olemme. Vihollinen
on seitsemän kertaa meitä ylivoimaisempi, ja joskin kukin meistä
surmaisi yhden noista heittiöistä, on meidän kuitenkin yhä taisteltava
ylivoimaa vastaan."
"Senhän olemme tehneet ennenkin useimmin kuin yhden kerran", keskeytti
hänet Pedro.
"Ja sen teemme tänäänkin", lisäsi Francois.
"Hyvä, nuori ystäväni, hyvä!" jatkoi Tom. "Mutta tapahtukoonpa mitä
tahansa — elävinä nuo riiviöt eivät meitä saa vangiksi. Ja nyt
viimeiksi", lisäsi hän äänellä, jonka hän koetti saada varmemmaksi ja
vakavammaksi kuin hän todellisuudessa voi, samalla vetäen esiin pitkän
puukkonsa, "jos me ruudin ja lyijyn puutteessa joutuisimme vihollisten
keskelle eikä meillä enää olisi yhtään pelastuksen mahdollisuutta, jos
tämä veitsi olisi ainoa välikappale, joka voisi suojella meitä elävinä
joutumasta noiden koirien käsiin, mitä sanoisit silloin, poikani?"
"Silloin sanoisin: lävistä sillä, että saamme kuolla yhdessä."
"Aivan niin", sanoi vanha metsästäjä ojentaen nuorukaiselle kätensä,
joka vapisi sisällisestä mielenliikutuksesta. "Tapahtukoon nyt mitä
tahansa, emme enää koskaan eroa. Jumala kyllä pitää muusta huolen. Ja
nyt koetamme pelastaa tuon onnettoman vangin."
"Hyvä, ryhtykäämme toimeen!" huusi Francois.
"Ei vielä, ei vielä, nuori ystäväni! Katsokaamme ensin, mitä nuo
punaihoiset riiviöt aikovat vangille tehdä."
Intiaanit olivat vieneet vangin kahden pyssyn kantaman päähän joesta,
jossa itse asettuivat riviin. Vanki seisoi yksin — jonkun välimatkan'
päässä heistä — kahleitta ja muutenkin kaikin puolin vapaana käyttämään
jäseniään.
"Minä näen, mitä he aikovat tehdä, ikäänkuin olisin ollut läsnä, kun
he tekivät päätöksen. He tahtovat koettaa, ovatko tuon onnettoman
jalat vakavammat kuin hänen kätensä. He tahtovat nyt nauttia
ajometsästyksestä."
"Mitenkä?" kysyi Francois.
"He antavat vangin juosta edelle ja merkin annettua hyökkäävät he
hänen päälleen keihäineen ja tomahavkineen. Jos valkoihoinen on nopsa
jaloistaan, niin ehtii hän kyllä joelle ennen heitä. Me neuvomme häntä
silloin suuntaamaan kulkunsa saarelle."
"Ja hänen takaa-ajajansa?" kysyi Francois.
"Muutamat luodit pyssyistämme suojelevat kyllä häntä. — Jos pelko tekee
hänen jalkansa rammoiksi kuten hänen kätensä äsken vapisivat, musertaa
ensimäinen intiaani, joka saa hänet kiinni, tomahavkilla hänen päänsä
murskaksi. Katsoppas, tuolla suoritetaan pian kaikki loppuun."
Vakava hetki, jolloin ihmisajon piti alkaa, oli tullut, kun päällikkö
viittaamalla määräsi sen lykättäväksi. Hän osoitti sotilastensa
paljaita jalkoja ja sitten vangin jaloissa olevia puolisaappaita. Käden
liikkeellä antoi hän merkin, että piti riisua ne pois.
Vavisten istuutui valkoihoinen hiekalle ja veti hitaasti ja epäröiden
saappaat jaloistaan, siten ehkä voittaakseen vielä muutamia minuuttia
ja kootakseen ajatuksiaan.
"Oi, mimmoisia koiria, mimmoisia riiviöitä!" sanoi Francois purren
vihoissaan hammasta.
"Ole levollinen, nuori ystäväni", varoitti Tom pannen samalla kätensä
nuorukaisen suun eteen. "Älä ryöstä tuolta onnettomalta viimeistä
pelastuksen toivoa. Pieninkin ääni, jonka tuuli vie täältä villien
korviin, tekee heidät epäluuloisiksi ja miehen henki on ehdottomasti
mennyttä."
Vanki seisoi taas suorana. Intiaanit, jalka eteenpäin ojennettuna ja
valmiina silmillään nielaisemaan valkoihoisen, malttoivat töin tuskin
odottaa merkin antamista.
Vihdoin paukutti päällikkö käsiään, ja samassa alkoi ajo.
Valkoihoinen juoksi henkensä edestä, mutta yksi intiaaneista oli
kuitenkin vikkelämpi kuin hän. Hän saavutti hänet ja heitti häntä
keihäällä, mutta ase lensi pakolaisen käsivarren ja ruumiin, välitse
haavoittamatta häntä. Heitto oli niin voimakas, että villi itse kaatui
pitkin pituuttaan maahan. Takaa-ajettu katsahti — varomattomasti kyllä
— taakseen, ja vaikka tämä seisahdus kesti vain silmänräpäyksen,
ratkaisi se kumminkin hänen kohtalonsa. Tomupilven ympäröiminä
lähestyivät häntä hänen ahdistajansa ja välkkyvä kirves välähti jo
hänen päänsä yli, kun hän vielä kerran kokosi kaikki voimansa ja
voimakkaasti hypäten pääsi aivan virran äyräälle.
Kanadalainen nosti salaman nopeudella pyssynsä ylös, mutta peläten
osuvansa siihen, jonka hengen hän tahtoi pelastaa, epäröi hän ampua.
Mutta kumminkin näkyi kohta välähdys, luoti kiiti hänen tarkasta
pyssystään — ja kuolon huudahdus kuului rannalta. Samalla hajoitti
tuulenhenkäys tomupilven, ja metsästäjät näkivät, että luoti oli
kaatanut yhden villeistä. Tämä piti kuitenkin kädessään onnettoman
valkoihoisen päästä tempaamaansa päänahkaa, itse makasi vanki poloinen
mykkänä hiekalla joen rannalla.
Odottamaton laukaus, jota seurasi metsästäjien sotahuuto, sai
aikaan raivoisan ulvonnan rannalla, ja muutamat intiaanit menivät
varomattomuudessaan niin pitkälle, että he uhkamielisinä sinkauttivat
aseensa saarta kohti.
Päänahaton vanki parka nousi ylös, astui askeleen eteenpäin ja vaipui
taas nääntyneenä maahan, Tämä kauhea näytelmä pöyristytti metsästäjiä.
"Oi millaisia koiria!" huudahti Tom purren hammasta. "Mutta jos ne ovat
ainoastaan nylkeneet häneltä päänahan, ei kaikki toivo ole mennyttä,
sillä siitä ei seuraa vielä kuolema, hän voi vielä pelastua."
Ja ikäänkuin yllytyksenä rohkean päätöksensä toimeenpanemiseen tuntui
tuosta hyväsydämisestä metsästäjästä aivan kuin valittava ääni
vastaiselta rannalta rukoilisi häneltä turvaa.
"Tuo onneton pyytää apua", sanoi hän: ja nyt vasta hän kohotti päänsä
pensaikosta, jossa hän oli ollut kätkeytyneenä.
Nähdessään ketunnahkaisen hatun kookkaan metsästäjän päässä ja pitkän,
raskaan pyssyn, jota, hän käänteli käsissään kuten hienoa vitsaa,
tunsivat intiaanit hänet peljätyimmäksi vihollisekseen ja nähdessään
tämän odottamattoman näyn, vetäytyivät kaikki hämmästyneinä takaperin.
"_Lumivaaran kotka_!" kaikui kuuluvasti saarelle.
Sen nimityksen olivat intiaanit omalla kielellään antaneet tuolle
pelätylle metsästäjälle. Samaten kutsuttiin Pedroakin, tuota pelätyn
kanadalaisen eriämätöntä toveria, kaikkialla punaihoisten keskuudessa
yksinomaan nimellä "Pilkkakirves".
Tom hymyili vaan halveksivasti, kun hän näki intiaanien kauhun, jonka
hänen esiintymisensä oli heihin vaikuttanut.
"Minä käyn noutamassa vangin tuolta", sanoi hän Pedrolle, "te saatte
suojella selkääni, mutta teidän pitää ampua vuorotellen, niin että
luoti aina on valmiiksi ladattuna. Kuuletko, poikani!"
Sen enempää miettimättä astui jättiläinen veteen, joka ulottui häntä
hartioihin saakka. Pyssyä, josta hän ei koskaan luopunut, pitivät
punaihoiset arvossa, ja heidän raivoisasta ulvonnastaan ei hän
välittänyt vähääkään.
Nuoliparvi suhisi ilmassa, mutta suurin osa niistä ei osunut rantaan,
toiset eivät osuneet sinne saakkakaan, vaan putosivat maahan. Nyt
kohotti yksi niistä harvoista intiaaneista, joilla oli tuliluikut
mukanaan, pyssynsä, mutta ennenkuin hän ehti tähdätä, kaatui hän Pedron
luodin lävistämänä maahan.
"Nyt on sinun vuorosi, Francois", sanoi Pedro heittäytyen samalla
maahan, voidakseen siten selällään maaten uudestaan ladata pyssynsä.
Francois laukaisi nyt, mutta sekä kivääri että käsi olivatkin epävarmat.
Hänen luotinsa sattui tosin yhteen kiovaeriin, mutta tämä ainoastaan
päästi huudon kaatumatta maahan, ja tätä hetkeä, jolloin ei kumpikaan
kivääri ollut ladattuna, käyttivät intiaanit hyväkseen heittämällä
muutamia nuolia kanadalaiseen. Mutta Tom kyyristyi nopeasti alas ja
nuolet lensivät veteen tekemättä mitään vahinkoa.
Kun rohkea metsästäjä oli saapunut rannalle, oli Pedro jo uudelleen
ladannut pyssynsä ja oli valmis ampumaan toistamiseen.
Villit olivat epäröiviä ja hämmästyneitä, ja sitä käytti Tom hyväkseen
nostaen onnettoman ylös. Kaikeksi onneksi oli haavoitetulla vielä
kyllin mielenmalttia pitää kiinni metsästäjän kaulasta ja hartioista,
niin että tämä voi vapaasti liikutella käsivarsiaan.
Taakkoineen astui kanadalainen uudelleen veteen ja kulkien takaperin
koetti päästä itse ja viedä haavoittuneen turvapaikkaan.
Pedron pyssy paukahti toistamiseen ja vastauksena kaikui yhden
intiaanin kuolonhuuto.
Molempain toveriensa pyssyjen suojelemana voi Tom onnellisesti
suorittaa, paluumatkan, ja muutaman minuutin kuluttua laski rohkea
metsästäjä tuon melkein tunnottomassa tilassa olevan valkoihoisen
miehen alas pienelle saarelle.