Näky, jonka erämaa vastikään oli tarjonnut, muuttui ikäänkuin
loitsimisen kautta. Noin tusina villiä hevosia, jotka vähää ennen
olivat sammuttaneet janoaan joessa, kiiti täyttä laukkaa yli kentän
ja, niiden perästä ratsastaa karautti parvi intiaanisotureja.
Istuen kyyryllään hevosen selässä ilman satulaa ja polvet melkein
leuan korkeudella, siten antaakseen hevoselleen enemmän vapautta
liikkumiseen, kiitivät he melkein myrskytuulen nopeudella eteenpäin
vähääkään välittämättä tiellä olevista esteistä.
Aluksi voi huomata ainoastaan viisi villiä ratsastajaa, mutta pian
ilmestyi niitä ainakin kaksikymmentä. Toisilla oli keihäät aseina,
toiset heiluttelivat kokoonkäärittyjä heittonuoriaan. Kuten parvi
laihoja henkiä riensivät ne eteenpäin ja pysähtyivät sitten lähelle
saaren vastapäätä olevaa aukeamaa.
Pedro heitti kysyvän katseen kanadalaiseen, ikäänkuin tutkiakseen,
oliko hänkin ajatellut tätä mahdollisuutta, kun hän tahtoi
saada Francoisin mieltymään seikkailurikkaaseen ja vaaralliseen
metsästäjäelämään. .
Hetkiseksi rypistyi Tomin uljas otsa ensi kerran. Synkkä katse oli
vanhan metsästäjän vastauksena toverin äänettömään kysymykseen.
"Siinä nähdään", ajatteli. Pedro, "että liian suuri kiintymys ei aina
ole hyödyksi. Se panee rohkehimmankin miehen vapisemaan sen puolesta,
jota hän rakastaa yhtä suuresti kuin omaa elämäänsä. Meidän kaltaiselle
seikkailijalle ei pidä olla mitään, johon hän koko sydämestään on
kiintynyt."
Muutos, jonka intiaanien esiintyminen sai aikaan tässä aro-näytelmässä,
oli hämmästyttävä. Kuten varpusparvi, kun haukka syöksyy niiden
kimppuun, hajaantuivat villit hevoset joka taholle, ja muutamassa
silmänräpäyksessä ne olivat kadonneet näkyvistä.
Näytelmä sai lopuksi toisen käänteen. Vieras, jonka piti esittää
yhtä lyhyen kuin kamalan osan, oli astunut näyttämölle. Se oli muuan
ratsastaja, jonka nuo kolme saarella olevaa miestä heti tunsivat
valkoihoiseksi. Maan epätasaisuus oli varmaankin estänyt häntä
näkemästä vihollisiaan siihen hetkeen saakka, jolloin hän kokonaan
joutui niiden keskelle, sillä intiaanien tummia haamuja näkyi
kaikkialla, ainoastaan joelle oli tie vielä vapaa.
Kauhea vaara, johon vieras oli joutunut, näytti kokonaan masentaneen
hänet. Ohjaten huolettomasti laukkaavaa hevostaan, heitti hän
hämmästyneen katseen ympärilleen — pakoa ei ollut ajattelemistakaan
muualle kuin joelle, jonkatähden hän nyt ohjasi hevosensa sinne.
Mutta ne muutamat hetket, jotka olivat kuluneet epäröimiseen, antoivat
viholliselle hyvän tilaisuuden lähetä häntä.
"Hän on mennyttä miestä", huusi kanadalainen, "tehköön mitä tahansa, on
hänelle nyt jo liian myöhäistä ehtiä joelle. Me emme voi tehdä mitään
muuta kuin levollisina ja hiljaa katsella tuota kamalaa näytelmää, joka
ihan paikalla avautuu silmiemme eteen."
"Tom ja Pedro! Voimmeko me sallia, että valkoihoinen ja kristitty,
jonka me voisimme pelastaa, murhataan meidän näkyvissämme?"
"Mitä voimme me kolme kahtakymmentä vastaan", huomautti Tom. "Meidän
täytyy jättää tuo poloinen oman omiensa nojaan."
"Mutta me voimme saattaa hänet yhtä varmaan turvapaikkaan kuin itsekin
olemme", vastasi Francois.
"Saattaa hänet yhtä lujaan turvapaikkaan kuin meidän on", toisti vanha
metsästäjä. "Kutsutko sinä tätä ruoko- ja pajunoksamuuria varmaksi
turvapaikaksi? Uskotko sinä, että nämä lehdet voivat suojella meitä
intiaanien luodeilta ja nuolilta? Katso, niiden lukumäärä on jo yli
kahdenkymmenen ja nousee sataankin saakka, jos yksikin luodeistamme,
joka luonnollisesti ilmaiseisi meidän piilopaikkamme, kaataisi
vain yhdenkin villeistä kuolleena maahan. Antakoon taivas anteeksi
kovasydämisyyteni, mutta se on välttämätöntä, sillä kolmen miehen elämä
on kallisarvoisempi kuin yhden. Katso tuonne, ne ennättävät jo ennen
meitä."
Takaa-ajo oli todellakin lopussa. Pakolainen oli tuskin ennättänyt
joen rannalle, kun intiaanin heittonuora kietoutui hänen käsivartensa
ympäri, luja nykäys tempasi hänet alas satulasta ja hän putosi maahan.
Seuraavassa silmänräpäyksessä huomasi onneton olevansa villien
ja uhkaavien vihollisten ympäröimänä, jotka, tervehtivät hänen
vangitsemistaan kovalla ulvonnalla.
Seurasi hetkisen vaiti-olo. Kolme saarella olevaa metsästäjää loivat
toisiinsa kauhua ja sääliä ilmaisevia katseita.
"Jumalan kiitos!" huusi Francois, "ne eivät kumminkaan ole murhanneet
häntä."
Vanki nousi todellakin ylös, vaikkakin hän kaatuessaan oli saanut
useampia mustelmia ja haavoja ja eräs intiaani — kiovaeri, joksi vanha
metsästäjä tunsi hänet hänen puvustaan ja pääkoristeestaan, päästi
hänet heti vapaaksi heittonuorasta, jolla hän sitten sitoi hänen
jäsenensä.
Tom ja Pedro pudistivat päätään.
"Sitä pahempi hänelle", lausui Pedro nuoren toverinsa sanain johdosta.
"Jos hän olisi kuollut, olisi hän myös jo kestänyt kärsimykset. Mutta
intiaanien äkillinen vaikeneminen on merkkinä siitä, että kukin
niistä miettii keinoa, millä he häntä kiduttaisivat. Valkean miehen
vangitseminen on heidän mielestään paljon suurempiarvoinen kuin koko se
hevosjoukko, jota he vast'ikään ajoivat takaa."
Kiovaerit olivat astumatta alas hevosen selästä ympäröineet vangin,
joka tuskaisena katseli ympärilleen. Kaikkialla hän kohtasi
vaskenruskeita naamoja, joissa ei näkynyt vähääkään säälin tunnetta.
Villit neuvottelivat nyt keskenään ja jokainen heistä antoi äänensä.
Yksi intiaaneista, joka näytti olevan joukon johtaja, oli laskeutunut
hevosen selästä ikäänkuin hänellä olisi ollut tärkeämpiäkin asioita
suoritettavana kuin ottaa osaa neuvotteluun. Hevosen ohjakset viskasi
hän eräälle kiovaerille, joka nöyränä otti ne vastaan.
Päällikkö meni alas rannalle; tummempi ihoväri ja mustat sulat hänen
pääköristeessaan erottivat hänet muista sotureista.
Hän näytti etsivän jälkiä pienen saaren vastapäätä olevalta rannalta.
Vanhan kanadalaisen metsästäjän sydän sykki kovemmin, kun hän havaitsi
nämä päällikön ensimäiset toimet. "Voisikohan tuo punaihoinen lurjus,
kuten satujen mainitsema ihmissyöjä, tuntea tuoreen lihan hajun?" sanoi
hän hiljaa Pedrolle.
"Sitä en tiedä; — ja se mitä en tiedä, ei tee minua levottomaksi",
vastasi tämä.
Intiaani ei näkynyt keksineen etsimiään jälkiä ja joskin niitä olisi
löytynytkin, niin olisivat hevosen kaviot polkeneet maan siksi kovasti,
että oli aivan turha niitä etsiä. Kiovaer-päällikkö ei kuitenkaan
lakannut etsimästä, vaan alkoi nyt kulkea edestakaisin pitkin virran
rantaa.
"Tuo punainen paholainen on varmaankin saanut meistä vihiä", sanoi
Tom, "ja siinä tapauksessa hän kyllä löytää ne jälet, jotka jalkamme
jättivät muutaman sadan askeleen päähän tästä, siinä, jossa me astuimme
lautalle, lähtiessämme tälle saarelle."
Sillä välin näyttivät intiaanit lopettaneen neuvottelun valkea-ihoisen
vangin suhteen. Nuo kiukustuneet ja raivostuneet puna-nahat
olivat kaikesta päättäen keksineet mieleisensä ratkaisun asialle,
sillä ilohuudot todistivat, että he olivat nyt selvillä vangin
tappamistavasta. Ensin piti heidän kuitenkin saada päällikkönsä
"Verikouran" — kuten häntä julmuutensa tähden kutsuttiin — suostumus ja
odottaa hänen takaisin tuloaan.
Tämä jatkoi tutkimuksiaan pitkin joen rantaa ja oli nyt tullut siihen
paikkaan, jossa nuo kolme metsästäjää olivat astuneet lautalle
kulkeakseen jokea pitkin sille pienelle saarelle, jonka he olivat
katsoneet sopivaksi yöpaikaksi itselleen. He olivat tosin koettaneet
peittää rannalla olevat jälet niin hyvin kuin taisivat, mutta intiaanin
tarkka silmä ei ollut niin helposti petettävissä, ja pian oli päällikkö
selvillä asian oikeasta laidasta — hän oli hänelle ominaisella
tarkkanäköisyydellä keksinyt ne jälet, jotka nuo kolme miestä olivat
tehneet mainitulle paikalle joen rannalle —; niiden täytyi siis olla
kätkeytyneinä saarella.
Sydämessään riemuiten terävänäköisyydestään, mutta kylmänä ja
arvokkaana, kuten päällikkö ainakin, palasi hän takaisin sotilastensa
luo. Totisena hän kuunteli, mihin päätökseen he neuvottelussaan olivat
tulleet, mutta käden viittauksella hän lykkäsi sen toimeenpanon
tuonnemmaksi.
Sittenkuin hän hiljaisella äänellä oli antanut muutamia määräyksiä
viidelle ratsastajalle ja nämät täyttä laukkaa lähteneet liikkeelle,
lähestyi hän jokea.
Hän astui aivan joen rannalle. Joella, samoin kuin pienellä saarella,
vallitsi syvin hiljaisuus, mutta intiaani ei anna moisen näennäisen
hiljaisuuden pettää itseään. Päällikkö piti kättään kouristettuna suun
edessä ja huusi käyttäen puoleksi intiaanien puoleksi espanjan kieltä:
"Pohjan valkoiset soturit voivat astua esiin. Verikoura on heidän
ystävänsä, samoin ne, joita hän johtaa."
Kuullessaan nämät sanat, jotka aivan selvään kuuluivat saarelle,
puristi kanadalainen Pedron käsivartta. Tom ja hänen toverinsa olivat
ymmärtäneet kiovaerin sanat.
"Mitä me vastaamme tuolle heittiölle?" kysyi Tom.
"Ei mitään!" vastasi Pedro lyhyesti.
Suhina ruohikossa, jonka tuulenhenki pani liikkeelle, oli ainoa
vastaus, jonka villi sai.
Päällikkö jatkoi: "Kotka ilmassa voi peittää jälkensä kiovaerin
silmiltä, lohi ei jätti veteen merkkiäkään itsestään, mutta pohjan
valkea metsästäjä ei ole kotka eikä lohi."
"Ei myöskään hanhi", mutisi Pedro. "Hanhi kaakattaisi ja ilmaiseisi
siten itsensä."
Intiaani kuunteli uudelleen, mutta metsästäjä oli puhunut niin hiljaa,
ettei sanaakaan voinut kuulua rannalle.
"Pohjan valkoihoisista sotureista", jatkoi Verikoura, "on täällä
vain kolme", — ja hän pani painoa tälle sanalle, osoittaakseen
metsästäjille, että hän kyllä tiesi heidän lukumääränsä — "ainoastaan
kolme kahtakymmentä vastaan, ja punaihoiset sotilaat lupaavat
kunniasanallaan olevassa heidän ystävänsä ja liittolaisensa."
"Kuule", kuiskasi Tom, "kuinka viekkaita nuo lurjukset ovat!"
"Antaa hänen puhua, niin saamme kuulla enemmänkin", vastasi Pedro.
"Minä erehtyisin hyvin suuresti, ellei hänellä olisi meille enempää
sanottavaa."
"Kun valkoihoiset soturit pääsevät selville Verikouran aikeista, niin
jättävät he piilopaikkansa", jatkoi päällikkö. "Pohjan valkoiset miehet
ovat etelän valkoisten miesten vihollisia. Kiovaereilla on koko lauma
etelän sotureita hallussaan."
"Hän tarkoittaa kullanetsijöitä, jotka me eilen kohtasimme", huomautti
Tom, "Ne ovat joutuneet pahaan ansaan."
"Eivätkö pohjan soturit tahdo liittää ampuma-aseitaan punaihoisten
miesten tomahavkiin? Etelän valkeat miehet tuovat mukanaan runsaan
varaston aarteita ja hevosia, eivätkö veljeni tahdo taistella yhdessä
kiovaerien kanssa ja jakaa saaliin heidän kanssaan?"
"Se oli selvää kieltä."
"Kuuntele vaan tuota punaihoisia pakanaa", sanoi Tom; "ellei tuo nuori
mies olisi täällä, niin luoti minun pyssyni rihlatusta piipusta veisi
vastauksen hänelle."
Intiaanilta alkoi sillä välin loppua kärsivällisyys. Hän oli melkein
varma, että valkoihoiset miehet olivat saarella ja hän tunsi itsensä
suurestikin häväistyksi, kun valkeat miehet osoittivat halveksivansa
hänen tarjoamaansa ystävyysliittoa.
Kun makeat sanat eivät auttaneet mitään, päätti villi näyttää heille
ilkeän puolensa.
"Puhvelin jälkiä erämaassa ei ole helpompi seurata kuin valkeaihoisen
jälkiä", alkoi hän uudelleen. "Intiaanit tuntevat puhvelin sen jälkien
suuruudesta. Saarella ruoistossa on mies, vahva kuin puhveli, ja hänen
molemmat toverinsa ovat syntyisin etelästä."
"Tuon koiran tarkkanäköisyys on ihmeteltävää", sanoi kanadalainen.
"Minä odotan valkoihoisten soturien vastausta", jatkoi päällikkö ja
kuunteli hetkisen. "Minä kuulen aaltojen loiskinan ja tuulen suhinan
lehdissä. Minä tahdon sanoa valkoihoisille miehille, mitä aallot ja
tuuli vastaavat minulle heidän puolestaan. 'Tuhannet harhaluulot ovat
vallanneet valkoihoiset', sanovat ne minulle. 'He luulevat, että
punaihoisella miehellä ovat silmät niskassa, että hän ei näe heidän
jälkiään ja että ruoisto on heillä suojana luoteja vastaan. Verikoura
nauraa aaltojen ja tuulen vastauksille."
"Nuo punaihoiset heittiöt ovat muuttuneet ihmeteltävän avomielisiksi",
sanoi Pedro.
"Halveksittu ystävä muuttuu usein vaaralliseksi viholliseksi", jatkoi
päällikkö.
"Mekin sanomme jotakin sentapaista", sanoi Pedro hiljaa. "Ystävä, joka
ystävänä ei voi olla sinulle hyödyksi, voi vihollisena olla sinulle
turmioksi. Sanotaanpa vielä: Jumala varjelkoon minut ystäviltäni,
vihollisiltani voin itse itseni suojella."