Tunti sen jälkeen kun Klaara oli Jullen kanssa vihitty, rupesi yksi ja
toinen tiedustelemaan, minne Klaara oli joutunut. Kaikkialla huoneista
etsittyä rupesi jokainen ihmettelemään Klaaran katoamista. Kukaan ei
nähnyt häntä vihkimisen jälkeen. Kukaan ei huomannut hänen
poislähtöänsä. Pian oli aseilla varustettuja miehiä laitettu läheisiin
metsiin. Itse Jullekin oli revolveri taskussa lähtenyt kadonnutta
vaimoansa haeskelemaan. Häätalossa oli kaikki mullin mallin. Kukaan ei
voinut antaa minkäänlaista neuvoa.
Seuratkaamme Julle Liljaa.
Ensin hän käveli läheisessä metsässä sinne tänne, tietämättä, mistä hän
oikeastaan alkaisi ja mihin hän seisahtuisi lausuen: "vaimoni
katoaminen on kieltämättä joku salaisuus tai muu ilveilys. Päästyäni
asiani perille niin varmaankin nuhtelen Klaaraa ja kostan sille, joka
hänelle on neuvon antanut." Näin puheli Julle yksinään ja naksutteli
kädessään olevaa revolverin liipasinta, lisäten: "kenties Klaara
kuitenkin on mennyt kävelemään pitkin maantietä. Minä lähden myöskin.
Taitaa olla parasta, että ensin kuljen Puolamäen rinteen takana olevaan
torppaan ja tiedustelen torpanväeltä, jos he olisivat nähneet
yksinäisen naishenkilön siitä kulkevan sivuitse."
Hiljaisilla askeleilla ohjasi Julle kulkuansa Puolamäen rinteelle.
Taaskin hän seisahtui ja hänen silmänsä etsi kaikkialla. "Mitä
näenkään? Naisen ja mieshenkilön istuvan mättäällä. Malta, jo taidan
olla jäljillä. Mitähän jos pistäydyn tuohon kiven taakse vahtiin? Ei,
vielä olen liian kaukana heistä. Jos voisin heidän huomaamattansa
päästä niin lähelle, että voisin kuulla edes pienen osan heidän
puheistansa." Näin päätettyään, Julle hiipi kuten kyttä päästäkseen
aran ja varovaisen eläimen laukausmatkalle. Hän tulikin jokseenkin
lähelle, vaan ei voinut lähemmä tunkeutua syystä, että hän kuuli
hiljaisen naisäänen lausuvan; "ken tuolla puiden varjossa hiljaa
tännepäin hiipivä lienee?" ja samassa kumpaisetkin mättäällä istujat
nousivat ylös ja lähtivät kulkemaan maantielle.
"Tässä on sopiva väijyinpaikka. Tästä, jos he kulkevat pitkin maantietä
tännepäin, voin heidät ehken tuntea, vieläpä kuulla heidän
puhettansakin. Juuri tässä on kaikin puolin mukava paikka. Oi, jos en
tarvitseisi tämän enempää itseäni vaivata. Mitähän tekisin? minun
täytyy valmiiksi päättää, mitä minun ymmärtäväisenä miehenä olisi
tehtävä siinä tapauksessa, että tuo nainen, joka seurustelee tuon
miehen kanssa, olisi vaimoni. Taitaisi olla parhain, että ampuisin
ensin heidät ja viimeiseksi itseni. Mutta se on kovin hirveätä, raakaa.
Sitä en kumminkaan tekisi. Melkein olisi parasta, että ainoastaan
heidän sivukulkiessaan lopettaisin elämäni, varoitukseksi muille
samanlaisille huikentelevaisille naisille kuin Klaara on. Ei: en
sitäkään tekisi. Syntiä ajattelen. Miten voisi Klaara, hän joka
rajattomasti koko kokemattoman sydämensä ensi lemmellä minua lempii,
juuri ilomme ensi hetkenä muuttaa luontonsa? Mahdotointa!" Vieläkin
lisäsi Julle: "Olisiko mahdollista, että toivoni tähti muuttui
myrkylliseksi käärmeeksi. Pois sellaiset ajatukset! Tuossa he jo
tulevat. Oi, kuinka he ovat rakkaat. Näyttää siltä, kun tuo nainen
olisi riipuksissa miehen käsivarressa. Klaara se ei ole. Mistä hänet
löydän?"
Maantiellä kulkijat seisattuvat juuri sille kohdalle, jossa Julle
lymysi.
"En minä näe tässä ketään," sanoi Edvard, tarkastettuaan ympärillensä.
"En minäkään," kuului Klaaran vastaus; "vaan tuolla istuessamme minä
varmaan näin jotakin. Se ei voinut olla mielikuvitusta."
"Se on Klaarani. Tuo hänen seurassaan, on Edvard Taltta. Kummankin
heistä tunnen. Ei ole epäilemistä. Petturi!" supisi Julle
piilopaikastansa ja kohotti kädessänsä olevaa revolveria.
"Silmänräpäyksessä voisin tuolla aseellani antaa teille kummallenkin
kuoleman. Riettaat, katalat ihmiset, minne menette? Klaarani, armas
Klaarani, tule luokseni! Palaa miehesi turviin!" huusi Julle kaikin
voimin vihan ja rakkauden vimmassa kömpien näkösälle piilopaikastaan.
Kamala kirkahdus kaikui läpi synkän metsän ja sanat, mieshenkilön
lausumat, kuuluivat sydäntä särkevältä tuon kirkahduksen ohella:
"perkele sinun vie! Kuolemaan olet tuomittu," ja samassa kuului
perättäin viisi eli kuusi laukausta.
"Jumalan kaikkivaltiaan käsi on minua varjellut kuolemasta," kuului
Jullen sanat hänen juostessaan metsikköön.
"Jumalaan hän turvautui. Tämä lohdutus ei häntä toista kertaa auta, jos
vielä toisen kerran olisin tilaisuudessa saada pitää häntä revolverini
maalina!" kiljasi Edvard, pannessaan uusia latinkia revolveriinsa.
Klaara makasi tainnoksissa hänen vieressänsä, mutta pian hän taasen
toipui.
"Paikalla, silmänräpäyksessä, pois tästä kammottavasta seudusta.
Muutoin tulemme tekemisiin viattomain ihmisten kanssa," lausui Edvard.
"Lähtekäämme!" oli Klaaran vastaus.
Heti sen jälkeen nähtiin Edvard Klaaran kanssa istuutuvan rattaille ja
ajavan kovaa laukkaa suurta valtamaantietä myöten Mattilaan päin.