Vihkimisen päätettyä toivotettiin onnea vasta-vihityille, ja maljoja
tyhjennettiin heidän muistoksensa, ja yleinen tanssiminen alkoi, mutta
Klaara kenenkään huomaamatta sulkeutui kamariinsa ja hän katseli kuten
mielipuoli ympärillään olevia esineitä. "Voi," vaikeroi hän. "Nyt olen
taaskin väärin vannonut." Hän laskeutui polvilleen ja pannen kätensä
ristiin lisäsi: "kaikki ilveilyni ovat päättyneet; ja nyt olen Jullen
vaimo -- vaimo! Oi, jos voisin täyttää lupaamani velvollisuudet. Minä
tunnen, että päivä päivältä heikkonen: olen heikko nainen, kykenemätöin
kaikkeen, mikä olisi hyvä. En voi! Mahdototnta! Anteeksi antamatointa!
Miksi olen antautunut himojani palvelevaksi orjaksi? Jospa voisin
kaikki sanani ja lupaukseni peruuttaa; mutta se on jo myöhäistä!"
Taasen omatunto soimasi. Taasen asetettiin hänen erehdyksensä, suuri,
anteeksi antamatoin, hänen sielunsa näköpiirin keskustaan.
Eräs nuori poika astui kamariin Klaaran vielä polvillaan ollessa ja
jätti Klaaralle pienen rutistuneen paperilipun, sanoen, "nuori hella
käski minun antamaan tämän paperin Laalalle ja varoitti minua
kenellenkään puhumasta hänen täällä käymisestään."
Klaaran kasvoille kohosi ruskottava puna. Hänen kysyessään, "onko pitkä
aika sitten, kun tämän kirjeen sinulle antaja oli täällä?"
"Ainoastaan vähän aikaa," änkytti poika poismennessään.
Silmänräpäyksessä oli kirje auki ja melkein yhtä vähäisessä ajassa
olivat siihen piirretyt muutamat rivit läpiluetut. Klaara ummisti
silmänsä ja laskeusi uudestaan polvilleen, sanoen epätoivosta
vapisevalla äänellä. "Tämä tieto on myöhäinen. Kuule Edvard, --
myöhäinen! Minun on syyni, lemmitty Edvardini! anna minulle anteeksi,
että olen halveksinut, hyljännyt ja ajattelemattomasti polkenut
vilpittömän rakkautesi jalkaini alle. Minä menehdyn epätoivosta. Minä
tahdon kuolla. Ei! minä tahdon vielä elää parantaakseni, sovittaakseni
tehdyt rikokseni."
Vaikea oli nyt Klaaran enää hillitä kyyneleittensä vuotamista, jotka
väkisin tunkeutuivat hänen ummistuneista silmistään. "Oi!" vaikeroi hän
vieläkin hetken aikaa. "Puolamäen rinteellä Edvard -- minun oma
Edvardini -- minua odottaa. Sinne tahdon rientää, eikä helvetinkään
voimat voi minua siitä estää," Hän pyhki kyyneleet silmistänsä, viskasi
suuren päähineen ympärillensä ja astui kenenkään huomaamatta
kartanolle. Mutta hän seisattui. Epäilikö Klaara? Luulikohan hän
tekevänsä väärin? Ei, sitä ei hän luullut. Hän katseli ympärillensä
vakuuttaaksensa, ettei kukaan huomaisi hänen lähtöänsä. Onni oli
myötäinen. Kukaan ei sattunut olemaan pihalla. Klaara nyykäytti
päätänsä ja riensi kiireillä askeleilla metsikköön kertaakaan taaksensa
katsomatta.
Puolamäen rinteelle, tuohon matkansa päämaaliin, hän seisattui. Hän
nojasi selkänsä vasten tuuheaa koivua. Kauvan ei Klaara vielä liene
seisonut, kun hänen selkänsä takana seisoi tuo vihkimisaikana
porstuassa käynyt nuorukainen, Edvard Taltta.
Varovasti läheni nuorukainen sitä paikkaa, jossa pelosta ja sydämen
rauhattomuudesta vapiseva Klaara seisoi ja, kun hän oli aivan Klaaraa
lähellä, kuiskasi "valasi rikkoja! Petturi!"
Klaara säpsähti ja kirkasi. "Edvard! sinä olet vallan oikeassa. Kosta
minulle! Minä olen kuuliainen uhrisi, kuitenkin säästä vähäpätöinen,
arvoton henkeni. Minä kiroan sitä kesäistä iltaa, sitä hetkeä, jolloin
vannoin Julle Liljalle uskollisuutta. Julle Lilja, aviomieheni, hän on
syytöin. Hän tahtoi itselleen minun kauttani rakentaa onnelan siinä
viettääkseen rauhallista elämää. Minä kammoksun tekojani. Oih! auta
Edvard, minä pyörryn, kuolen, sinun nähdessäsi." Tämän sanottua Klaaran
pää vaipui hermottomasti Edvardin rintaa vastaan. Hänen jalkansa
notkuivat, eivätkä voineet ruumista enään kannattaa.
"Hän on pyörtynyt", kuiskasi Edvard, laskiessaan Klaaran pitkälleen.
"Nyt olet jäänyt uhrikseni ja voisin viedä sinut kanssani. Ei ole
lääkkeitä, ei ole vettä virvoitukseksi. Oikein, että saat tuta
heikkoutesi. Oikein, että kalvava omatuntosi on sinusta saanut
täydellisen voiton. Minä nautin tässä silmänräpäyksessä. Muuta kostoa
hän ei tarvitse. Julle Liljan vaimona et tule olemaan. Kuolemme yhdessä
kurja, kurja petturi, kyykäärme!"
Edvard keskeytyi puheissaan Klaaran ra'ottaessa silmiään. Hiljainen
hengähdys kuului Klaaran huulilta, ja hän sopotti epäselviä
katkennaisia sanoja. "Paetkaamme yhdessä kauvas -- kauvas
tuntemattomiin maailman ääriin" oli Klaaran ensimäiset, selvät sanat.
Kotvan ajan perästä oli Klaara tointunut entiselleen. Hän nousi ylös ja
puhui hiljaa: "Edvard, ole elämäni turva; minä sinut uskollisuudellani
palkitsen. Siitä asti kun erosimme olen nähnyt ja kärsinyt paljon. Minä
olen ollut himojeni orja, tottelematon lapsi, mutta anna anteeksi
kaikki. Nyt saat luottaa minuun. Olen voittanut itseni."
"Teemme kaikki voittaaksemme kovan onnen, paetkaamme. Suostutko
siihen?"
"Suostun. Te'e kanssani mitä tahdot. Milloin lähdetään?"
"Heti. Hevoiseni ovat jo kylliksi levänneet ja odottavat meitä tuolla
rinteen takana olevassa torpassa."
"Ennenkuin lähdemme, pitäisin velvollisuutenamme, että jollakin tavalla
antaisimme miehelleni viittauksen, että olemme yhdessä paenneet."
"Turhaa, Klaarani! Mitä pikemmin joudumme matkaan, sitä parempi."
"Ken tuo puiden varjossa tännepäin hiljaa hiipivä henkilö lienee?"
kuiskutti Klaara Edvardin korvaan samalla, kun hän vetäytyi likemmäksi
Edvardia.
"Missä? En minä näe mitään."
"Katso tarkasti. Ensin suoraan noiden kahden koivun välistä ja sitte
vasemmanpuolisen petäjän syrjään, maantieltä noin neljä- tahi
viisikymmentä kyynärää."
"Silmäsi eksyttävät sinua. Ei siinä ole mitään, ja vakuuttaakseni sinua
tahdon mennä katsomaan."
"Jumalan tähden! Älkäämme menkö!"
"Älä pelkää," lohdutti Edvard. "Tartu käteeni! Voinhan minä tarpeen
vaatiessa torjua yhden miehen hyökkäyksen."
Klaara tarttui kahden käden Edvardin kainaloon ja seurasi häntä.