"Minua suuresti kummastuttaa sinun käytöstapasi," lausui äiti
tyttärellensä. "Tiedätkö miten oikein olet menetellyt? Sinun sijassasi
olisin ensin määrännyt Edvardille sellaisen ehdon, että, ennenkuin
teidän tulisi astua vihittäviksi, Edvardin tulisi jotain täyttää, jota
hän ei millään tavalla voisi, taikka yksinkertaisimmasti: olisit
koetellut tehdä vihan välillänne, jolla syyllä sinun olisi ollut minun
mielestäni kaikkein helpompi päästä hänestä erilleen. Mitä luulet, että
Edvard nyt, jos hän tietäisi, mitä olet tehnyt, tekisi? Varmaankin
kutsut Edvardin häihisi? Joko olet aprikoinut, minkälaisen morsiuspuvun
laitat?" tiedusteli äiti suurella uteliaisuudella heidän kotio
mennessänsä.
"Äitini, älkää vaivatko minua moisilla kysymyksillä. Kaikki, mitä nyt
on tapahtunut, on minusta kuin unennäköä. Minun täytyy saada lähemmin
ajatella. Sydämeni tykyttää rajummasti kuin milloinkaan muulloin.
Äitini," rukoili Klaara. "sallikaa minun rauhassa ajatella. Minua
tuntuu pyörryttävän. Oi, Edvard!"
"Lapseni," lohdutteli häntä äiti vuorostaan, "älä ensinkään enää
ajattele Edvardia. Mikä on tehty, se on tehty. Julle on uusi sulhosi --
miehesi nimi. Toivoni on kuitenkin joka tapauksessa täytetty, tahtoni
tyydytetty. Minulla on syytä iloon."
Muusta ei äiti tyttärineen pakinoinut kotimatkallaan. Pitkät, kiiruiset
askeleet jouduttivat matkaa, ja tuokion kuluttua olivat he kotinsa
kynnyksellä.
Klaara sulkeutui porstuan perällä olevaan kamariinsa. Heti aukasi hän
pöytä-laatikon ja otti siitä kynän, kirjoitusmustetta, paperia ja
kirjekotelon. Sen tehtyä hän hermottomasti heittäytyi pöydän vieressä
olevalle istuimelle, tempasi kynän pöydältä, kastoi sen musteesen ja
kirjoitti kirjeen, seuraavaa sisältöä:
"Oma, lemmitty Edvardini!
"Tuhansia sydämellisiä kiitoksia tervetulleesta kirjeestäsi, jonka
tänään aamupäivällä sain vastaanottaa. Minä olen suuressa
epäröisyydessä syystä, että minä olen neuvotoin. En tiedä mitä minun
pitää tehdä ja tekemättä jättää. Toissa päivänä, se tahtoo sanoa viime
pyhänä, oli Kallelassa tanssiaiset, joihin minäkin useampain pyynnöstä
-- menin. Siellä tapasin pehtoori Julle Liljan, jonka olen tuntenut
ensimäisistä lapsuuteni vuosista asti. Hän on kaiken sen aikaa, jo
lapsenakin, kunnioittanut minua ja juuri silloin, noissa onnettomissa
tanssiaisissa, hän tunnusti, lyhyesti sanottuna, minua lempivänsä.
Enempää ajattelematta minä vastaan otin hänen sydämensä. Oma, kallis
Edvardini, pelasta minut! Minä en rakasta pehtooria. Häät ovat määrätty
vietettäväksi Elokuun 27 päivän iltana. Jos samana päivänä, jos minun
seisoessani Julle Liljan vieressä papin edessä, olet läsnä, jos tahdot,
niin silloin paljas läsnäolosi antaisi minulle rohkeutta, tarpeeksi
voimaa, kieltämään vihkimisen, sanomaan Julle Liljalle 'en rakasta
sinua.' Suo anteeksi rikokseni. Joudu! Silmän räpäykset ovat kalliit.
Ilman sinua on elämäni arvoton. Minä odotan viimeiseen asti. Klaara."
Kun kirje oli varustettu päällekirjoituksella ja sinetillä lukittu,
pani Klaara sen ynnä kirjoitustarpeet laatikkoon, sekä kierrettyään
lukon kiinni, kätki hän avaimen ikkunan kamanan taakse. "Nyt olen
täydellisesti rauhoitettu. Nyt olen sanonut mitä minun vielä oli
Edvardille sanottavaa. Minä olen oikeastaan kaksi valaa rikkonut. Miksi
niin olen tehnyt? Miksi olen ollut huikentelevainen." Näin katui
Klaara, vuodattaen kyyneleitä, tehtyjä rikoksiansa. Taaskin lienee tuo
kalvava omatunto soimannut.