Katajapehkon takana piilossa ollut nainen nousi seisovalleen, josta
seurauksena oli, että pehkon takana syntyi hiljainen rytinä ja veti
rakastavaisten huomion puoleensa. Klaara ja Julle säpsähtivät tästä
heille odottamattomasta kuulosta.
"Mitähän se on? Kukahan on uskaltanut puheitamme salaa kuunnella,"
kuiskasi Klaara Jullen korvaan, mutta samassa esiintyi pehkon takana
ollut nainen vakavilla askeleilla, ilo kasvoilla kuvattuna,
rakastavaisten eteen ja sanoi, syvään kumartaen: "hyvää iltaa!"
"Äitini, äitini!" huudahti Klaara, lisäten: "mikä on ohjannut tienne
tänne? Kenties tulitte levottomaksi minun pitkäisestä poissa olostani
ja tulitte minua etsimään?"
"Missä niin kauvan olet viipynyt? Kenen kanssa olet seurustellut?"
kysäsi äiti, muuttaen äänensä tuimaksi.
"Älkää äitini panko pahaksi. Minä tapasin tässä istuessani monivuotisen
tuttavani, jota te ette ehken nyt enää tunne, vaikka juuri sama
henkilö, ollessaan kotiseuduillaan kävi meillä hyvin usein ja oli
isävainajani lemmikki."
Julle, joka oli sillä välillä ottanut muutamia askeleita takaperin,
läheni Klaaraa, kumarsi äitiä ja sanoi: "antakaa anteeksi, että olen
viivyttänyt tytärtänne. Kuten hän mainitsi, olemme olleet tuttavat
monta vuotta. Siinä syy Klaaran viipymiseen. Nimeni -- kenties olette
sen tätä ennen kuulleet, -- on Julius Lilja.
"Oikein. Nyt muistan tarkasti. Kävithän mies-vainajani eläessä usein
talossamme ja eikö mies-vainajani ollut sinun kummisi?
"Niin oli."
"Enpä olisi sinua enää tuntenutkaan; muutamat vuodet tekevät kasvavassa
nuorisossa sellaisen muutoksen, ettei vanhat ota sitten tarkoin
tunteakseen. Minusta ei ole ihme, että te -- lapsuudenleikki-kumppanit
-- tuntisitte toisenne pitkien aikojen perästä. Klaara täyttää kohta
kah-seitse-kuitenkin tuota kahdeksantoista vuotta, tulevan joulun
tienoilla. Ikä tyttö! Eikö hän ole kasvanut oikeen suureksi?"
"Varmaankin."
"Niin ne ajat muuttuu, ja me muutumme niiden kanssa. Miksi, Klaarani,
et tuonut Jullea mukanasi kotiisi? Sinäpä oikein tuhma."
"Siihen en olisi suostunutkaan," kiiruhti Julle vastaamaan. "Minulla
oli tyttärenne kanssa kertomista, salaisia asioita ratkaistavana ja
olen kokonaan syypää hänen viipymiseensä."
"Salaisia asioita ja syypää Klaaran viipymiseen?" kertoi äiti. "En
ymmärrä sinua. Selitä paremmin," lisäsi hän samalla, luoden Klaaraan
katseen, joka tahtoi sanoa: 'olen olevinani tuomari ja tahdon päästä
salaisuutenne perille.' "Jos olisitte toisianne useammin tavanneet,
niin luulisin voivani, sanomattannekin, tunkeutua salaisimmankin
salaisuutenne perille, vaan kun tuttavuutenne on vasta-alkuinen, en
voikaan sitä nyt edes aavistaa."
"Tahdotte päästä salaisten asioidemme perille? Olkoon menneeksi.
Lapsuudesta asti tyttärenne Klaaran kanssa ollut tuttavuus on ajan
verkkaan muodostunut ystävyydeksi ja vihdoinkin totiseksi rakkaudeksi.
Rakkauteni olen ei kauvan aikaa sitten Klaaralle tunnustanut ja saanut
vastauksen 'minä rakastan,' ja sillä perusteella olemme päättäneet
rakentaa pysyväisen toisiemme omistamisliiton. Tässä lyhykäisesti
kerrottuna salaisuutemme. Siinä sydämmemme toivo. Äiti, varmaankin
rakastatte lastanne ja varmaankin tahdotte heidän tulevaa etua, siinä
määrässä kuin suinkin voitte, kaikessa valvoa; antakaa meille teidän
äidillinen siuuauksenne!"
"Mitä, Klaarani? Onko tämä totta? Oletko tarkoin miettinyt kohtaloa,
johon olet antautunut? Oletko jo jättänyt Edv -- millä tavalla aijot
nyt oikeastaan tehdä? Olipa miten tahansa. Minä näen, että kumpikin
rakastatten toisianne, että puolin ja toisin olette luvanneet
uskollisuutta. Lapsukaiset! Minä siunaan teitä, pitäkää se lupaus,
jonka vapaehtoisesti olette toisillenne vakuuttaneet pyhänä ja niinkuin
tehdyksi Kaikkivaltiaan näkevän silmän edessä." Hän otti viimeisiä
sanoja sanoessaan rakastavaisten käsistä kiinni ja asetti käden
kätehen. Äidin kasvot osoittivat sisällistä tyytymystä ja kauvan
kaivattua iloa, vaikka kyyneleet vuotivat hänen silmistään.
Näin voipi nainen heltyä, vaikka hän päinvastaista ajattelee!
"Ennen tänne saapumistanne päätimme, että häämme vietettäisiin ensi
tulevan Elokuun 27 päivänä. Se on oleva kallein päivä elämässämme.
Silloin on rakkautemme ikuisesti solmittava ja sielu yhdistettävä
sieluun. Sittekun se on tehty," jatkoi Julle, "saatte te, äiti,
Klaarani kanssa muuttaa meidän kotiimme viettämään rauhaista elämää."
"Tulevaisuus ratkaiskoon kohtalomme, Klaarani! Ehken jo olisi aika
kotia menemiseen." Tämän sanottuansa äiti tyttärineen jättivät Jullelle
jäähyväiset sydämellisellä käden puristuksella ja erosivat kukin
näkemältä tyytyväisinä.