Rakastavaisten vielä näin puhuessa hiipi hiljasilla, kuulumattomilla
askelilla pienehkö naishenkilö pitkin Säyne-lammin rantaa. Vähän väliä
hän, jouduttuaan lähelle rannalla olijoita, seisahtui kuuntelemaan,
vakoilemaan pienillä kiiluvilla silmillään, josko rannalla istujat
olisivat huomanneet hänen lähestymistänsä. Taasen, kuten kissa,
tarkasti määritellen askeleensa pituutta, saalista väijyessä, läheni
hän lähenemistänsä. Muutamia silmänräpäyksiä vaan, niin hän olisi ollut
heidän edessänsä. Nainen, puettu seudun tavan mukaan, kyyristyi
kumminkin tiheän kataja-pensaan taakse siitä voidakseen tarkasti
kuulla, mitä rannalla olijat keskenänsä puhelivat ja samoiten nähdä
heidän pienimmätkin liikkeensä. Saatuansa näin mukavan aseman, vetäytyi
hänen suunsa hymyyn hänen itsekseen sanoessansa: "Klaara, tyttäreni!
Sinä vo'it lumota seudun rikkaimman ja kauniimman miehen. Sen minä
varmuudella voin sanoa. Nyt, jos milloinkaan, koettele parastasi, sillä
maailmallinen onnesi riippuu kokonaan siitä ainoasta miehestä, jonka
kaulan ympärille olet saanut lumousvoimallasi sijoittaa lumivalkeat
käsivartesi. Klaarani, sinä tulet olemaan minun vanhuuteni ilo, tuki ja
turva. Kaikkivaltias, anna siunauksesi vuotaa tyttäreni ja hänen
vieressään istuvan uhrimme ylitse. Salli niin, että he sillä pyhän
pyhällä avioliiton siteellä toisiinsa ikuisesti ja milloinkaan
eriämättömiksi yhdistettäisiin!" Tämän toivomuksensa sanottua hän
vaikeni ja paljasti hienolla huivilla peitetyn päänsä selvemmin
kuullaksensa rakastavain puhelemista.
Jättäkäämme nainen hetkeksi piilopaikkaansa kuuntelemaan ja jatkakaamme
kertomustamme:
"Noin viikko-kausi tätä ennen en voinut aavistaa, että minä olisin
tilaisuudessa niin pian, kuin nyt on tapahtunut, ilmoittamaan sen, mikä
monta vuotta tätä ennen on sydämessäni itänyt. Siemen on kantanut
hedelmän. Lemmitty Klaarani! Vaimon velvollisuudet ovat raskaat,
tuskalliset, vaan hän kantaa ne kärsivällisyydellä sen nojassa, että
hänen sydämensä on yhdistetty sydämeen. Koettele täyttää naisellinen
velvollisuutesi, niin olet voittanut elämäsi korkeimman onnen. Niin;
paljon olisi minulla puhuttavaa, paljo muistutettavaa, vaan olkoon
tässä jo iällä kertaa kylliksi. Aika lähenee kiireillä askeleilla.
Kentiesi äitisi sinua ikävöiden odottaa." Näin puheli Julle Klaaransa
kanssa. Puheen lopetettuansa hän kieri kätensä Klaaran kaulan ympäri ja
suuteli häntä.
"Armas Julleni! Elämäni korkein määrä ja toivoni on täytetty. Kokematon
sydämeni, joka äskettäin oli murheesta pakahtua, on rauhallinen ja
nauttii lempeäsi. Kauvan on kuvasi piillyt sydämessäni ja yhtä kauvan
olen sinua odottanut."
"Olipa sattumus, että illalla tulin tanssiaisiin, joihin ensin en
aikonut mennä, vaan joku sisällinen kuiskaava ääni houkutteli minua. Se
oli sallimus. Kaikki on mennyt meidän molempien aatteiden mukaan."
"Vielä on yksi asia aivan unohduksissa jäänyt mainitsematta," lisäsi
Klaara samassa, kun hän pan| kätensä silmiensä eteen. Onhan minulla
rakas äiti. Hänen pitäisi myöskin saada tieto puheistamme ja
päätöksistämme, sillä se voisi muuten loukata häntä! Eikös se olisi
sinun velvollisuutesi, että häneltä pyytäisit hänen äidillistä
siunaustansa? Minä tiedän, ett'ei hän sitä voi kieltää. Minä tunnen
äitini sydämmelliset toiveet. Hän rakastaa meitä kumpaakin."
"Aivan niin Klaarani. Sinulla on oikein. Oli hyvä, että muistutit
siitä. Kenties tulen ensi sunnuntaina sinua tervehtimään, jolloin
myöskin olen tilaisuudessa puhumaan äidillesi asiasta ja samalla
pyytämään hänen suostumustansa."
"Tee niin, kuin hyväksi katsot. Kuitenkin pidän velvollisuutenani
muutamilla sanoilla antaa pieni viittaus hänelle, ettei hän,
kuullessaan sinua joutuisi epäröisyyteen."
"Kaikki olemme puhuneet niin valmiiksi, ettei meidän välillä, koskeva
avioliittoamme, ole mitään keskustelematta. Kuitenkin, anna anteeksi
uteliaisuuteni: loukkaamatta sinua tahtosin sinulta suoranaisen
selityksen, josko sinä, kuten minä ensi alussa hiukan epäilin, olet
ollut missään yhteydessä kauppakirjuri Edvard Tallan kanssa, sillä
varmaankin, sen luulen siitä, että hän usein vielä isäsi eläessä kävi
teidän kotonanne, hänet perin pohjin olet tullut tuntemaan?"
"Suoraan sanoen, kuten toivot," vastasi Klaara, "tunnustan, että minun
ja Edvard Taltan väli oli ystävällinen. Hän tosin joku aika ennen
täältä pois lähtöänsä, ilmoitti minulle kunnioittavansa ja samalla
rakastavansa minua. Sitä puhetta en ensinkään ollut kuulevinani ja otin
keskustelu aineellemme muita sopivia asioita, joten hänen kosioimisensa
sillä kertaa jäi sikseen. Taisi olla pari kuukautta sen jälkeen, niin
tapasin hänet matkalla Polvikoskelle. Hän seisautti hevosensa ja nousi
kärryistään ylös, loi minuun pitkän läpitunkevan katseen ja
tervehdittyään sanoi: 'viime kerran tavatessani oli puhe asiasta, joka
lähin koski sydäntäni.' Edvard uudisti silloin kosioimisensa, vaan sai
minulta kieltävän vastauksen. Kun hän vihdoinkin, puheltuaan sitä ja
tätä, oli valmis matkaan, lisäsi hän: 'jos kohta et ole vastaan ottanut
lempeäni ja sen olet ajattelemattomasti polkennut jalkaisi alle, niin
kuitenkaan et sitä minulta voi riistää. Koko elinaikanani olen sinua
rakastava. Muista!'... Mitä Edvard sanalla 'muista' tarkoitti, en
tiedä, enkä ole ollut utelias sitä tiedustelemaankaan. Senjälkeen en
ole koko miestä nähnyt."
"Sen minä kyllä arvasin, että hän sinua lempii. Hyvä oli, että koko tuo
hänen puuhansa meni myttyyn."