Seuraavana iltana yllä kerrotun tapauksen jälteen tapaamme Klaaran
yksin istumassa juuri samassa paikassa, jossa hän vastaanotti pehtoorin
rakkauden ilmoituksen. Hänen silmänsä olivat itkusta täytetyt ja
kasvonsa olivat kalpeat. Mikä siihen on ollut syynä, sen kenties,
tietäessämme Klaaran silloiset suhteet, voimme helposti käsittää.
Klaaran sydämessä on parantumaton haava, jonka hän tahallaan oli
itselleen saattanut. Varmaankin haavan sivut tuottivat kyyneleitä ja
sen lisäksi, -- emme kumminkaan voi varmuudella päättää, -- tuskaa ja
polttavaa toivottomuutta. Hän katseli levottomasti ympärilleen,
ponnisti kaiken voimansa tarkkaan vakoilemiseen, voidakseen olla
vakuutettuna, ett'ei kukaan läsnäolollaan häiritseisi häntä. Kaikki oli
vaan hiljaista, ja mikään ei antanut hänelle syytä epäluuloon. Muuta ei
kuulunut kuin metsän hiljainen tohina ja Säyne-lammin laineiden
loiskuminen, kun ne saapuivat rantaan.
Ilta oli viileä ja kaunis.
Kun hän oli varma, ett'ei kukaan ollut nähnyt hänen rannalla oloansa,
tempasi hän rintaansa vasten kätketyn kirjeen, oikasi sen käännökset ja
iski silmäyksensä sen riveihin, kuten nälkäinen kotka saaliiseensa.
Kirjeen luettuaan pani hän sen polvilleen ja jupisi hiljaisella
äänellä: "niin, Edvard, vieläkin sinä rakastat yhtä lämpimästi, kuin
toista vuotta sitten. Sinä ilmoitat nyt voivasi täyttää lupauksesi,
vaan et ilmoita milloin tänne tulet. Noh, yhdentekevä! Ei sen pahempi,
jos et tulekaan, vaan rakkauteni -- rakkauteni -- miten se on
jäähdytettävä? Luullakseni yksinkertaisesti: minä halveksin Edvardia ja
teeskentelen rakastavani pehtoori Julle Liljaa. Se on päätetty. Julle
Lilja on varakas ja voipi paikalla viedä minut vaimonansa omaan,
rikkaasen kotiinsa." Klaara nosti nyt vapisevan kätensä vasten
rintaansa ja lisäsi: "minä teen mitä tahdon; teen itseni onnelliseksi,
rikkaaksi ja samalla suostun äitini tahtoon." Tämän sanottuaan hän
yht'äkkiä salaman nopeudella kavahti seisoalleen ja kätki polvillaan
olevan kirjeen. Hän loi katseensa ylt'ympäri ja huomasi läheisen metsän
reunasta pitkän mieshenkilön ohjaavan kulkuansa samaa suuntaa, jossa
hän vavisten seisoi. "Ken tuo mahtanee olla? Minusta näyttäisi, kun se
olisi Julle. Mitä hän tänne tulisi? Noh, minulle se on yhdentekevä,
kulkipa hän sinne tai tänne, eihän Julle kuitenkaan voi aavistaa,
mitä varten olen tänne tullut," jupisi Klaara samalla, kun hän,
vakuuttaakseen itseään, ett'ei kirje olisi näkösällä, kädellään työnsi
kirjettä kaulaliinansa alle.
Tuokion kuluttua seisoi Julle Klaaran edessä. Hellä käden puristus ja
vilpittömästä rakkaudesta, palava suudelma oli Jullen tervehdys.
Kun Klaara oli tointunut ensi hämmästyksestänsä sanoi hän kainoutta
ilmoittavalla, vaan jokseenkin sointuvalla äänellä: "tämä paikka tuntuu
minusta rakkaalta -- rakkaammalta kuin mikään muu paikka seuduillamme.
Sentähden tulin tänne tänä erittäin kauniina iltana huvittamaan
huvitusta kaipaavaa sydäntäni lintujen laulua kuulemalla. Täällä olen
ollut jo tiiman ajan ja tunnen itseni olevan paljoa raittiimman."
"Rinnettä alas tullessani huomasin sinut ja sentähden, vaikka väsyneenä
kovasta työstä, tulin hetkiseksi luoksesi. Minä olen halunnut
keskustella kanssasi häidemme vietosta, milloin ne olisivat pidettävät.
Mihin aikaan olisi sinun mielestäsi häämme vietettävät?"
"Kentiesi noin parin kuukauden perästä."
"Olkoon menneeksi kahden kuukauden kuluttua. Ehkä olisi sopivin ja
enemmän muistossamme säilyvä, jos siis huomisesta lukien, eli 27
päivänä Elokuuta, kaksi kuukautta siitä, kun julki ilmoitimme meissä
valtaavat tunteemme, häät pidettäisiin."
"Aivan niin. Se on aivan kuin minäkin tässä ajattelin," virkkoi Klaara,
hätyyttäen kädessään olevalla nenäliinalla liian lähelle tunkeutuvia
hyönteisiä.
"Siis on kaikki päätetty. Joko kohta aijot mennä kotiasi? Minä voisin
seurata sinua kappaleen matkaa."
"Kohta. Aurinko kohta laskeutuu. Mitähän äitini minusta ajattelee, kun
viivyn näin kauvan pois hänen näkyvistänsä? Varmaankin hänen on ikävä
kotitöitä yksin toimitella."