Toistakin vuotta on siitä kulunut, kun tapasimme Edvardin Klaaran
seurassa Törrölän kylään vievällä metsä-polulla. On kaunis Kesäkuun
ilta. Aurinko oli taivaanrannalla laskeutumassa ja hetken perästä
valmis säteillään valaisemaan toista maapallon puoliskoa, jonka tähden
sen viimeiset säteet kultaavat järven ja sen ympärillä olevat metsiköt.
Vielä lauloivat linnut kiitoslauluaan ja vielä oli mehiläinenkin
kiireessä työssä, lennellen kukkaisesta kukkaiselle.
Korkeanlaisen mäen syrjänteellä, Säyne-lammin oikealla puolella, on
Törrölän kylä, jossa löytyy parikymmentä taloa, jotka melkeen kaikki
ovat varakkaanpuolisia.
Leveä maantie, koukerrellen pitkin Säyne-lammin rantoja alkaa
Haapavaarasta ja viepi Törrölän läpi Pirtti-ahon kylään, jolla tiellä
etenkin puheenalaisena iltana oli vilkas liike.
"Paljopa on nuorta rahvasta liikkeellä," kuiskasi eräs nuori poika
toverinsa korvaan juuri, kun parvi tyttöjä ja poikia juoksujalkaa
menivät heidän sivutsensa.
"Ne menevät Kallelaan, sillä siellä on tänä iltana tanssiaiset, etkö,
hönttö, tuota ole kuullut; johan siitä on koko viikon aikana hölytty
sitä ja tätä. Sinäkö ainoa, joka ei siitä tietäisi?"
"Enpä tuota ole kuullut. Eikö lähdetä kemuja katsomaan?"
"Lähdetäänpä vaan."
"Noh, kissa vieköön! Minusta kuuluu jalkain kopinaa," lausui toinen
pojista, kun olivat tulleet Kallelan pihaan.
"Niin minustakin," kuului toverin yksitoikkoinen vastaus.
Tupaan tultuamme huomaamme tanssiaisten olevan täydessä vauhdissa ja
Pirttiahon Klaaran keskellä poika- ja naispiiriä, iloisesti laulaen:
"Rukkaiset annan muutamalle, kosialle, veitikalle" j.n.e. tanssivan
äskettäin maanviljelysopistosta uloslasketun, kylään tulleen nuoren
pehtoorin kanssa, josta syystä kylän nuoriso ja etenkin naiset pitivät
keskenään puhetta, luullen muun muassa Pirttiahon Klaaran liehakoinneen
saadaksensa pehtorin itseensä mieltymään.
Senlaiseen muistutukseen lieneekin naisilla ollut aihetta, kun
varmuudella tiesivät Klaaran päätökset olevan tuulen tuomia, niin ja
näin, aina sen mukaan kun missäkin tilaisuudessa oli tarpeen.
Piiritanssin loputtua ja jokaisen mentyä istuimellensa lepäämään,
huomautti Kiiskilän Katri rinnallaan oleville tovereilleen: "katsokaat
tytöt, miten Klaara tirkistää armaasti, rukoilevasti pehtoorin silmiin.
Siitä päättäen näyttäisi, kun Klaara olisi kokonaan unhottanut
Edvardin. Noh, ei mikään ihme, pehtoori Lilja on kaunis mies, hyvällä
tulevaisuudella, ja Klaaran sulhanen, Edvard, ei ole minun tietojeni
mukaan täältä lähtönsä jälkeen Klaaralle kirjoittanut riviäkään."
"Ha, ha, haa!" tyrskähti Myllylän Anni nauramaan. "Ha, ha, haa!" Katri
luuli näkevänsä Klaarassa välinpitämättömyyttä Edvardiin aivan
pienestä, vähäpätöisestä syystä. "Se on anteeksi annettava, vaan minä
nä'in Klaaran ja pehtoorin välillä muutatakin tapahtuvan, joka
tosiaankin antaisi aihetta Kiiskilän Katrin muistutukseen Klaaran
välinpitämättömyydestä sulhasestansa."
"Mitä, mitä?" tiedustelivat tytöt uteliaina.
"Näinpä minä pehtoorin kallistavan päänsä Klaaran korvaan, kuin hän
olisi jotakin tahtonut muiden kuulematta Klaaralle lausua. Kun
pehtoori oli kuiskutuksensa lopettanut, nyykäytti Klaara päätänsä
ymmärtämisensä, tai, jos se koski jotakin pyyntöä, myöntymisensä
merkiksi. Mitähän, jos Edvard nyt olisi täällä ja olisi nähnyt sen
seikan?"
"Kas nyt," keskeytti Louhelan Miina, "Klaara ja pehtoori menevät ulos.
Ei kummempaa!"
"Tästä lähtien en tahdo seurustella Klaaran kanssa."
"Emme mekään," kuului hiljainen supatus näiden rivissä. Hiljaisilla
askeleilla seurasi Klaara nuorta pehtooria, nojaten itsensä pehtoorin
oikeaa käsivartta vastaan. Kun he olivat tulleet Säyne-lammin rannalle,
otti pehtoori nenäliinan taskustansa ja pyyhkäisi tanssin paljoudesta
otsaansa tarttunutta hikeä, jonka jälkeen hän luoden lempeän katseen
Klaaraan, sanoi ujostelevalla äänellä: "en tiedä, mikä lienee tehnyt
muutoksen siinä, ett'ei seurat, niinkuin ennen, minua enään samassa
määrässä ilahuta. Nyt olen taasen ollut kotonani pari kuukautta nuorien
alinomaisessa läheisyydessä, ja jos en väärin muista, niin sillä aikaa
ei minulla ole ollut yhtäkään hupaista hetkeä."
Klaaran suu vetäytyi hymyyn hänen lausuessansa: "teillä lienee morsian
ja ajatus häneen tehnee, että kaikki huvit ovat arvottomia, ell'ei hän
ole teidän seurassanne. Jos niin on, ei se ole mikään ihme. Mitä
sanonkaan? Anteeksi pyydän, eitä kosketin kenties liian hellään
paikkaan ja etenkin, kun asioita sellaisesta laadusta en ensinkään
tunne."
"Jos minulla olisi morsian, niin ei minulla olisi minkäänlaista syytä
synkkämielisyyteen. Päin vastoin, vaikk'ei se, jota lempisin, olisi
lähiseuduillakaan, virkistäisi hänen silmieni edessä oleva kuvansa
kaikenlaisissa tilaisuuksissa. Luulen olevani oikeassa tarkoin
arvostellessani minulle antamaa lohdutustanne, että te, ollen aina
iloinen, tosiaankin olette rakastunut johonkin kylän reippaimpaan
nuorukaiseen -- ja siltä saaneet vasta-lempeä. Niinkö? Kenties saan
toivottaa onnea?"
Klaara vetäytyi muutamia askelia taaksepäin, ja kääntäen päänsä kohti
syrjässä olevaa metsää, sanoi hän: "mitä tarkoitatte herrani?
Mainitsitte, jos oikein korvani kuulivat, sulhasesta. En sellaista
vielä ole kerinnyt edes miettiäkään. Aina siihen lienee aikaa, sillä en
vielä ole täyttänyt kahdeksaatoista vuotta."
"Kuulustelemisemme siis todisti, että kumpikin meistä omaa vielä
sydämensä, eikä ole sidottu minkäänlaisilla lupauksilla. Eikö niin? Jos
uskaltaisin, niin varmaankin aivan paikalla lankeaisin eteenne ja
tunnustaisin, että..."
"Mitä että?" keskeytti Klaara, punastuen korviin saakka. --
"Että minä -- Oi, jos rohkenisin sanoa!"
"Varmaanhan ette minua tarvitse kainostella," kiiruhti Klaara
vastaamaan.
"Että kuvanne on ollut ajatuksieni jokapäiväinen, että minä koko
sydämeni voimalla teitä lemmin, uskallanko edes toivoa vastarakkautta?"
pehtoorin viimeiset sanat olivat niin heikot, että niitä tuskin
kuulikaan, ja hän läheni Klaaraa epävakaisilla askeleilla sekä
vastaanotti Klaaran tarjotun käden, jonka hän painoi vasten huuliansa.
"Te teette minut sangen onnelliseksi. Minä olen jo kauvan aikaa
rakastanut teitä ja yhtä pitkän ajan olen, hylkäämällä minulle
esitettyjä sulhasia, odottanut teidän nyt vihdoinkin tehtyä
tunnustustanne. Toivoni on nyt toteutunut."
Nyt uskalsi pehtoori luoda katseensa Klaaraan. Nyt hän rakkauden
hurmeessa kieri kätensä Klaaran hoikan vartalon ympärille ja vahvisti
rakkautensa useammalla suudelmalla.
Ilta oli viehättävän herttainen. Lehti ei värähtänyt ja lammin pinta
oli aivan tyynenä. Siinä rakastavaiset näkivät oman kuvansa ja rannalla
rehoittavien puiden varjon. Kaikki oli hiljaista; ei muu kun pelimiehen
viulusta lähteneet yksitoikkoiset, kimakat säveleet kuuluivat rannalle.
Aurinko oli jo hetken aikaa sitten mennyt mailleen ja laululintuset
olivat lopettaneet ylistyslaulunsa ja pää painettuna pikku siipiensä
alle lepäsivät rauhallisina puiden oksilla, ollaksensa valmiina uusilla
voimilla seuraavan päivän koittaessa laulullaan alkamaan kiitostansa
Luojalleen. Mutta ihmissydämen sisimmässä pohjukassa piilevä totuuden
kipinä lienee ollut rauhatoin, kuten myrskyllä valkamaan ajettu aalto,
ja omatunto, tuo ihmisen tekemäin pahatekojen alinomainen soimaaja,
lienee varmaan kuiskuttanut petturin, valansa rikkojan korvaan: "miksi
niin teit? kosto, jumalallinen kosto, seuraa sinua, ettäs näin teit,"
sillä jotakin erinomaista, ulkopuolisestikin selvästi näkyvää,
näyttäytyi Klaaran esiintymisessä. Hän vapisi, eikä voinut edes
muutenkaan tunteitaan hillitä; hän itki, ilmoittaen olevansa onne --
vaan lopputavut lausuttiin heikolla äänellä, ett'ei sitä
tarkimmallakaan kuulolla olisi voinut eroittaa, josko se oli --
"llinen," vai -- "toin."
Rakastavaiset uneksuivat vielä kauvan aikaa toistensa sylissä
sanaakaan sanomatta. Vihdoin Klaara tarjosi kätensä hyvästijätöksi, ja
niin jättäen tanssiaiset sillensä, erosimat he eri suunnille.