Eräänä kauniina Joulukuun kuutamoiltana astui noin kahdenkymmenen
vuoden vanha nuorukainen hitaisilla askeleilla Törrölän kylään viepää
kaitaista metsäpolkua myöten. Hänen suunsa oli hieman hymyssä ja hänen
silmänsä oli alinomaa kiinnitetyt kohti matkansa päämaalia. Hänen
korkeasta otsastansa ja jotensakin kauneista kasvoistansa oli
huomattava joku erinäinen mielen liikutus. Hän oli puettu
pitkävartisiin saappaisiin ja hänen yllänsä oli hienosta,
ulkomaalaisesta kankaasta tehty puku. Hiljaa hengitti Pohjola, kulki
puusta puuhun ja oksalta oksalle, heiluttaen niiden hyisiä latvoja
ikäänkuin kuiskuttaen: "Hyvää yötä. Levätkää rauhassa." Täysi kuu
tähtineen valaisi tätä metsäistä seutua. Äänetönnä, polttaen
piippuansa, jatkoi nuorukainen matkaansa, eikä mikään häirinnyt hänen
päässään kiiteleviä ajatuksia. Hän oli jo kulkenut Porraskorpeen
eroavan polun kohdalle, johon hän ikäänkuin salaman lyömänä yht'äkkiä
pysähtyi. Samassa tuokiossa esiintyi metsän vastaiselta puolelta
valkoverinen, kaunis, nuori, seudun tavan mukaan puettu neitonen, joka,
huomattuaan paksun ikihongan varjossa seisovan henkilön, seisahtui,
sekä oltuansa jonkun vähäisen aikaa epäröivä käytöstavastaan
sellaisessa arvaamattomassa sattumuksessa, kirkasi pelkoa
ilmoittavalla, kimakalla äänellä: "ken olet!" "Ken olet," vastasi
kaiku, ja pani neidon sydämen pelosta kahta kertaa rajummin sykkimään.
Samassa jupisi nuorukainen huuliensa välissä kuulumattomia sanoja ja
lähestyessänsä neitoa huudahti hän: "armas, lemmitty Klaarani. Täällä
synkän metsän kaitaisella polulla en luullut tapaavani ketään. Luulin
olevani aivan yksin. Minä olin matkalla sinun tykösi, saadakseni
sydämelleni rauhoitusta. Oi, minun täytyy lähteä; siitä syystä on
sydämeni pakahtua."
Pirttiahon Klaara, se oli neitosen nimi, astui nuorukaisen rinnalle ja
tarttui molemmilla käsillänsä nuorukaisen ojentamaan käteen, sekä
lausui matalalla, murheellisella äänellä: "niin on. Nämät muutamat
viimeksi kuluneet päivät ovat minusta tuntuneet pitkiltä. Tänne,"
lausui hän, luoden kauniit sinisilmänsä avaruuteen, "tulin kauniina
kuutamo-iltana nauttimaan metsän hiljaisuutta. Täällä, niin täällä,
etenkin viime keväänä olen monta monituista kertaa nauttinut luonnon
suloa läheisessä koivikkometsässä laulavain lintujen tuhatsävelistä
laulua kuulemalla ja aina olen kaikesta tästä löytänyt suurinta
huvitusta. En voi sinulle minkäänlaista syytä sanoa nyt tulleesen
murheeseni. Kuitenkin, minä aavistan jotakin erinomaista tapahtuvan,
Paljon on kyyneleitä vuotanut silmistäni. Aavistus, kenties aiheeton,
on siihen syypää, Mistä olenkaan senlaista saanut päähäni. Nyt sanon
suoraan: anna anteeksi, jos loukannen sinua, mutta minuun on syttynyt
luulo, ett'emme saa pitkään aikaan nähdä toisiamme. Lemmitty Edvardini!
Sano, milloin saamme sielunpaimenemme edessä notkistaa polvemme, vaan
vannoaksemme toisillemme ijäistä rakkautta? Tuskalliselta tuntuu
epätietoisuus, mutta kahta kertaa tuskallisemmalta tuntuu paljas
ajatus, ett'en saisi sinun läheisyydessäsi olla."
"Murheesi voi lukea kasvoistasi, mutta rauhoitu, Klaarani. Ole
kärsivällinen ja tyydy kohtaloon. Sinä tiedät aivan varmaan, että
tulevaisuuteni on ilman perustus-kiveä, ja olemiseni niin ollen
arvoton. Tämä asian laita, nykyinen kohtaloni, on antanut minulle
aihetta miettimiseen. Päästäkseni pyrintöjeni perille, eli toisilla
sanoilla sanoen, saadakseni aijotun avioliittomme toteutumaan ja sen
esteenä olevat haitallisuudet pois raivatuiksi, olen päättänyt
matkustaa muille seuduille hankkiakseni itselleni tarkoitustani
vastaavan vaikutusalan. Tätä ennen säästetyillä, pienillä varoillani
luulen tulevani toimeen pari vuotta, joten siltä ajalta tuleva palkkani
kokonaan jäisi säästöön, jolla, katsoen tulevaisuuteen, voisimme
perustaa pienen kodin lemmellemme. Näin ollen tulisi sinun odottaa
pitkän aikaa, kenties asianhaarain mukaan yli kahden ajastajankin. Nyt
olen suoraan sinulle lausunut ajatukseni. Lupaatko niin kauvan odottaa?
Voitko vannoa olevasi minulle uskollinen morsian -- voitko?"
Viimeisiä sanoja sanoessaan vapisi Edvard'in ääni tuntuvasti, ei
kylmyydestä eikä pelosta, vaan siitä, että hetki oli kallis, joka
päättäisi hänen tulevaisuutensa pyrinnöt. Hän syleili Klaaraa ja painoi
hänen huulillensa useampia suudelmia.
"Lupaan, lupaan, sill'aikaa ja hamaan elämäni iltaan asti olen oleva
sinun uskollinen morsiamesi. Sen vannon kautta taivaan ja maan. Ei
mikään muu, kuin kuolema, voi meitä eroittaa. Ei, sen vakuutan. Olkoon
tuo tuolla ylhäällä kuumoittava kuu kaikkine lukemattomine tähtineen
nyt lausuttujen puheitteni todistajana," kiiruhti Klaara vastaaman ja
nojautui Edvard'in rintaa vastaan.
Hiljaa kietoi Edvard kätensä Klaaran ympärille, joka nojasi päänsä
vasten Edvard'in kasvoja ja kuiskutti hiljaa: "uskollinen olet ollut ja
vannonut vastaisuudessakin olevasi. Minä olen vakuutettu, ett'ei kukaan
voi meitä eroittaa. Ei; tuhat kertaa, ei. Haudan toisellakin puolella
olet omani. Minä olen tyytyväinen ja rintani on täytetty mitä
suurimmilla toiveilla. Kenties jo huomenna lähden matkaan. Saatuani
paikan olen sinulle antava tietoja olinpaikastani, jokainen kukkainen
maassa ja jokainen lintuinen puun oksalla muistuttakoot sinulle
liittomme pysyväisyyttä."
"Hyvästi, kallis Edvard. Yksin ollessasi muistele kaukana olevaa
Klaaraasi!" Kun Klaara oli saanut nämät sanat lausutuiksi, tyrskähti
hän itkuun. Edvard, painaen suudelman Klaaran otsalle, kuiskutti hänen
korvaansa: "ole uskollinen kuolemaan. Palkintosi on oleva vilpitön
rakkauteni."
Tämänkaltaisessa asennossa, tunteittensa valtaamina, olivat
rakastavaiset kotvan aikaa. Ei mikään häirinnyt näiden henkilöiden
tunteiden uhkuamista. Kuukin pistäytyi pilvihattaran taakse
välttääksensä katseellaan häiritä rakastavain suloista onnea. Vielä
kerran kuiskahdus, muisku sekä kädenpuristus ja kumpikin katosivat
hitailla askeleilla eri polkujaan metsikköön.