Kirjoitti --r --r.
Eräänä syysaamuna kello 8 aamuisella heräsi ylioppilas Antti Sormunen
vuoteellansa Helsingissä, jossa kaupungissa hän jo useampia vuosia oli
viettänyt vapaata ylioppilaselämää. Hän hieroi silmiänsä, piteli hetken
ohimoisiansa ja kääntyi toiselle kyljellensä sekä nukkui uudelleen.
Sillä välin, kun ylioppilaamme nauttii luultavasti sangen tarpeellista
lepoa, heittäkäämme lyhyt silmäys hänen entisiin elämänsä vaiheisiin.
Ollen varakkaan käsityöläisen ainoa poika, oli hän nuorena jäänyt
vanhemmistansa, jotka kuitenkin jättivät jälkeensä melkoisen
omaisuuden. Pojan holhooja, kauvan mietittyänsä sinne tänne ja
huomattuansa, ettei pojalla ollut taipumusta mihinkään ammattiin,
päätti vihdoinkin panna hänet kouluun, arvellen, että jos hän ei
kelpaakaan käsityöläiseksi, kelpaa hän kuitenkin herraksi. Näin oli
Antti vuosikausia pureskellut opin vihavaa juurta milloin hyvemmällä
milloin huonommalla menestyksellä ja oli vihdoin, kuten jo mainitsimme,
päässyt ylioppilaaksi. Muutama vuosi sitten oli hän tullut lailliseen
ikään ja saanut omaisuutensa itse hallittavaksensa. Silloin alkoi
Antillemme hauska elo; hän ammensi hellittämättä riemujen maljasta,
mutta tämä malja ei vielä likimainkaan ollut tyhjentynyt. Hänen verensä
kuohui kuumana; hän oli nuori, vapaa, rikas, ja pääkaupungissamme on
niin monta nautintoa tarjona. Huoletoin huomispäivästä vietti hän yhtä
kevytmielisten ja hauskoin tovereinsa kanssa aikaansa laulellen ja
riemuiten. Seuraus tästä oli, että hänen omaisuutensa oli sulanut
melkein mitättömään, ja että häneltä vähitellen alkoi "näkö" loppua.
Tämä ei kuitenkaan häntä vielä suuresti huolettanut. Aikansa kuluksi
oli hän myöskin lukenut yhtä toista, vaikka tämä tapahtui ilman
minkäänmoista järjestystä ja säännöllisyyttä. Täten oli hän hankkinut
itsellensä melkoisen määrän tietoja, jos kohta nämät monessa suhteessa
olivatkin ainoasti pintapuolisia, ja jokapäiväinen seurusteleminen
yliopistoon kuuluvien henkilöiden kanssa oli myöskin osaltansa
laajentanut hänen näköpiiriänsä.
Emme tiedä, kuinka kauvan Antti-maisteri, joksi häntä kotiseudullansa
nimitettiin, olisi virunut vuoteellansa, jollei hetken perästä hänen
uudestaan nukuttuansa kengän kopinata olisi ruvennut kuulumaan
etehisessä. Ovi aukeni ja sisään astui vanhanpuoleinen vaimo kahvikannu
kädessä. Hän oli, näet, tuollainen "ylioppilas-matami," josta monella
nykyajan ylioppilaalla ei liene käsitystäkään, sillä ylioppilaat elävät
nyt enimmiten "herroiksi," syövät hotelleissa tahi sijoittavat itsensä
johonkin perheesen.
Ylioppilas-matamit olivat tavallisesti köyhäin työmiesten vaimoja tahi
leskejä. Muutamasta markasta kuukaudessa kävivät he aamuisella
lakaisemassa ylioppilaan huoneen, keittivät hänen kahvinsa, ostivat
torilta hänen ruokansa, kävivät noutamassa hänen ranskanleipänsä,
toivat kotia hänen päivällisensä, valmistivat illalla hänen vuoteensa,
parsivat hänen sukkansa, neuloivat nappeja hänen vaatteisiinsa, sanalla
sanoen ylioppilas-matameilla oli niin tärkeä vaikutusala ylioppilaan
elämässä, että on vaikea ymmärtää, miten ilman niitä oltaisiin voitu
tulla toimenkaan. Samalla matamilla oli tavallisesti useampia
ylioppilaita palveltavana, joten asia kuitenkin kannatti, vaikka joskus
tapahtui niinkin, että matami antoi silloin tällöin pieniä muistutuksia
saamisestansa ja kysyi, eikö maisteri jo ollut käynyt vaihtamassa
suurta seteliänsä. Näin olivat nämät ahkerat vaimot liikkeessä aamusta
iltaan. Hyvänsävyisiä ihmisiä he enimmästänsä olivat luonteeltaan ja
hyväätarkoittavia, vaikka he joskus, jos heillä oli palveltavana joku
huima villipää, koettivatkin anastaa tämän yli milt'ei äidillistä
valtaa. Tälle kannalle olivat vielä joku vuosikymmen sitten
varakkaammatkin ylioppilaat asettaneet kotielämänsä, ja niin oli Antti
maisterikin tehnyt.
"Hyvää huomenta, maisteri!" lausui matami Rask, asetellen kahvi-kannun
pöydälle. "Ai, Jesta, kuinka maisterin silmät taas ovat punaiset!"
jatkoi hän, katsellen Antti-maisteria, joka nyt oli herännyt ja avannut
silmänsä selki seljälleen. "Missähän maisteri taas on riivaissut
itsensä tuonnäköiseksi?"
Antti-maisteri oli huonolla tuulella. "Älkää turhia jaaritelko, vaan
antakaa tänne minun tohvelini!" tiuskasi hän.
"Vai turhia, vai turhia! sen minä vaan sanon, ett'ei teistä tule miestä
kuuna kulloin päivänä."
"Se on tullut jo."
"Tullut? Kaunis miesi, jonka silmät joka aamu ovat kuin särjen silmät
punaiset"'
"Älkää olko noin leuvakas; tulette vanhoilla päivillänne
nokkavoitoksi," ilkkui Antti-maisteri.
"Ja sitä sanotte te minulle, vaikka on kaksi kuukautta siitä, kun olen
saanut teiltä penniäkään, ja niistä kolmesta markasta, jotka silloin
sain on enemmät kuin puolet mennyt kiiltovoiteeksi teidän
saappaisiinne. Onni toki, etten ole tarvinnut ostaa kyntteliäkin, sillä
niitä ei teiltä kulukaan enemmän kuin yksi lukukaudessa."
Antti-maisteri nousi nyt vuoteeltaan, kietoi aamunuttunsa ympärillensä
ja alkoi juoda höyryävää aamukahviansa. Hänen muotonsa alkoi nyt käydä
lempeämmän näköiseksi. Pöydällä edessänsä oli hänen rahakukkaronsa.
Hän avasi sen, otti sieltä muutamia setelejä, jotka hän antoi matami
Raskille, lausuen: "pahasti olen todellakin tehnyt, kun olen jättänyt
tuon seikan unhoituksiin. Tässä on kuukausirahanne ja tällä liialla
voitte ostaa itsellenne jonkun naulan kahvia ja sokuria."
Tästä suli matami Raskin sydän. "Teillä on kuitenkin rehellinen luonto
ja hyväntahtoinen mieli. Senpä vuoksi minun käykin teitä sääli, kun
näen teidän noin ylenpalttisesti hummaavan, eikä laisinkaan pitävän
huolta tulevaisuudestanne. Minä olen miettinyt montakin keinoa
saadakseni teistä ihmistä ja luulenkin löytäneeni yhden, joka
varmaankin vie perille."
"Ja se keino on?"
"Se keino on, että panen teidät naimiseen; muu keino ei enään auta."
"Ha, ha, haa!" nauroi Antti-maisteri. "Ehkä olette jo valinnut minulle
morsiamenkin?"
"Niin olenkin."
"Noh, antakaapas kuulla. Onko hänellä edes nenä ja kaksi silmää? Suuta
on hänellä arvattavasti liiaksikin."
"Suu on hänellä kuin mansikka, ja silmät on hänellä niin kirkkaat ja
säkenöitsevät, että niistä voisitte saada tulta piippuhunne."
"Ehkä ne säkenöitsevätkin kiukusta?"
"Ei; hän on enkelin kaltainen; kyökissä ymmärtää hän kaikki temput ja
joutohetkinä lukee hän kirjoja."
"Ja soittaa fortepianoa yhdellä sormellansa?"
"Ei soita laisinkaan porkfionia."
"Noh, Jumalan kiitos! Sehän oli edes jotakin. Mutta missä saan tavata
tuon teidän enkelinne?"
"Siinäpä se temppu juuri onkin. Häntä ette saa tavata, ennenkuin olette
maistreeranneet. Jos hänet saisitte nähdä ennen, kävisi ajatuksenne
juoksu hämille ja lukemisestanne ei tulisi niin mitään. Rikkuja
ä-kirjaimen päällä rupeaisitte kuvittelemaan hänen silmiksensä, ja kun
kerta hänen silmänsä johtuisi mieleenne, tulisi pian koko hänen
olentonsa silmienne eteen ja hänen kiharansa peittäisi pois kirjassanne
sanat teidän näkyvistänne. Ei; se ei käy. Vaan pitäkää luja tahto;
ruvetkaa lukemaan, niin kyllä minä pidän huolen kaikesta muusta."
Antti-maisteri ei ollut kuulevinansakaan näitä sanoja, mutta ne tekivät
häneen, kuten vast'edes saamme nähdä, syvän vaikutuksen. Hän puki
päällensä ja meni kaupungille kävelemään. Täällä tapasi hän
jokapäiväiset tuttavansa, ja kaikki päättivät kokoontua viettämään
iltaansa Arkadiateaterin kahvilassa.
Raikkaasti kaikui taaskin iltaisella nuorison laulu äsken mainitussa
kahvilassa; korkealle kohosi myöskin nauru, kun joku noista nuorista
Apollon pojista lasketteli sukkeluuksia ja heleästi kilisi lasit heidän
käsissänsä.
Mutta kuinka lienee ollutkin: Antti-maisteri, joka tähän asti oli ollut
päämies kaikissa hullutuksissa, hän istui nyt enimmistänsä vaitonaisena
ja miettiväisen näköisenä, ainoastaan silloin tällöin hymähtäin
tovereinsa kokkapuheille. Matami Raskin sanat olivat ruvenneet hänessä
itämään. Hänessä vaikutti joku outo mieliala, joka tuntui hänestä
kiusalliselta. Hän tyhjensi lasin toisensa perään saadaksensa takaisin
entisen, hilpeän, huolettoman luontonsa, mutta se ei tahtonut onnistua.
"Mikä sinua Antti-veliseni vaivaa? Onko vekselisi langennut
maksettavaksi, vai onko kaartin vänrikki vienyt hempukkasi?" kysyivät
ilkkuen häneltä toverit.
Antti-maisteri veti suunsa nauruun, kilisti heidän kanssansa lasiaan ja
vaikeni.
Myöhään oli aika jo kulunut, kun toverit erosivat. Antti-maisteri astui
kotiansa epävakaisilla askelilla. "Teistä ei tule miestä kuuna kulloin
päivänä" ja "hän on enkelin kaltainen," puhui hän itseksensä. "Uskotko
sinä, Antti Sormunen, enkelejä?... Hym! ... matami Rask saattaisi
olla enkeli, mutta siksi on hän liian vanha ja ruma." Nyt sattui
Antti-maisterin jalka erääseen kiveen, jota hän ei ollut huomannut ja
jonka kivenlaskijat olivat jättäneet irtonaiseksi kadulle. Hän
kompastui ja kaatui. Noustuansa ylös, kulki hän taaskin eteenpäin,
jatkaen viisaustieteellisiä mietintöjänsä. "Kummallinen vaikutus noilla
väkevillä juomilla kuitenkin on," virkkoi hän. "Toisia ne panee
nauramaan toisia laulamaan, toisia itkemään, toisia raivoamaan. Toisiin
ne vaikuttaa, kuten lääkärit sanovat, 'epileptillisesti;' niiden
nauttija kaatuu nokallensa, ja silloin sanoo ohikulkeva hänestä: 'tuo
etsii kaivon sijoja.' Toisiin ne taas vaikuttaa 'kataleptillisesti;'
hän kaatuu seljällensä, ja silloin sanoo ohikulkeva: 'tuo tutkii
taivaan tähtiä.'"
Näin keskusteli Antti-maisteri itseksensä, kunnes hän oli ehtinyt
kotiansa. Hän heittäysi vuoteellensa, vaan yhä kaikui matami Raskin
sanat hänen korvissansa, siksi kunnes hän vihdoin nukkui.
Aamusella kun matami Rask tavallisuuden mukaan astui Antti-maisterin
huoneesen, kohtasi häntä outo näky. Hän ei tahtonut uskoa
silmiänsäkään. Antti-maisteri istui pöydän ääressä kirja edessänsä.
Niin, hänellä oli todellakin kirja edessänsä, ja kaikki osoitti, että
hän oli ollut hereillä jo varahin. Vielä enemmän kummastutti se matami
Raskia, että tämä nyt alkoi tapahtua säännöllisesti joka päivä. Hän ei
virkkanut mitään, vaan mustasi Antti-maisterin saappaat kiiltävämmäksi
kuin ennen, pyyhki tomun pois hänen pöydästänsä tarkemmin kuin ennen ja
hymyili salaperäisesti, hykertäen kämmeniänsä.
* * * * *
Etelä Hämeessä on korkeiden kukkuloiden välissä soukka, kirkasvetinen
järvi, jonka rannoilla vanhat koivut ja lepät nuokkuen rehoittivat,
ikäänkuin katsellen omaa kuvaansa kirkkaassa vedenkalvossa. Kaikki
huokuu täällä luonnon tyyneyttä ja rauhaa. Sorsa parvet uiskentelee
siellä kenenkään häiritsemättä lahdelmasta lahdelmaan, ja laululinnut
pesiivät ja visertelevät siellä pelkäämättä, että ihmishyörinän
levottomat touhut heitä sieltä karkoittaisi. Järven toisessa päässä
aukenee maa tasaisiksi pelloiksi ja niityiksi ja lähellä rantaa seisoo
somasti ja sievästi rakennettu maakartano. Täällä vietti maanviljelijä
Koivunen perheensä keskellä elämänsä parhaimmat päivät, hoitaen
kaikessa hiljaisuudessa ja hyvällä menestyksellä maanviljelystänsä ja
täältä hän vihdoin saatettiin viimeiseen lepokammioonsa. Hänen
leskensä, jolle yksinänsä oli käynyt hankalaksi hoitaa mainittua
maatilaa, sillä hän oli hyljännyt kaikki uudet avioliiton tarjoumukset
syystä, kuten hän sanoi, ettei hän tahtonut antaa ainoalle lapsellensa,
kuudentoista vuotiaalle Helmille, isintimää, oli vihdoin myynyt
maatilansa ja muuttanut Helsinkiin. Syy, miksi hän juuri oli valinnut
tämän kaupungin asumapaikaksensa, oli parhaasta päästä se, että
Helmillä täällä olisi tilaisuutta jatkaa opintojansa silloisessa
naisakatemiassa ja muutoinkin käyttää hyväksensä niitä sivistyksen
välikappaleita, joita pääkaupungissamme niin runsaasti on tarjona.
Rouva Koivunen oli itse kasvatukseltansa sivistynyt ja hyväluontoinen
nainen. Hän oli itse johtanut tyttärensä, Helmin, kasvatusta ja pitänyt
huolta hänen sekä hengellisestä että ruumiillisesta edistyksestänsä.
Luonnon raittiissa helmassa oli Helmistä varttunutkin solakka, terves
ja punaposkinen neitonen, joka iloisena kuin leivonen oli lauleskellut
kilpaa lintuisten kanssa, milloin hänellä vaan kotiaskareiltansa oli
aikaa, sillä rouva Koivunen oli myöskin varhain totuttanut häntä
kaikenlaisiin naisille sopiviin käsitöihin ja muihin askareihin. Jos
vielä lisäämme, että Helmi oli olennoltansa sangen viehättävä,
teeskentelemätöin ja avosydäminen, niin olemmekin saaneet täydellisen
kuvan matami Raskin "enkelistä," josta hän Antti-maisterille oli niin
suurella lämmöllä puhunut.
Äsken mainitun maatilan tanhuvilla oli matami Raskinkin lapsuuden
päivät kuluneet. Hänen isänsä oli viljellyt erästä maatilan alle
kuuluvaa torppaa, mutta hänen kuoltuansa oli matami Rask, joka siiloin
oli hempeimmällänsä ja nuoruuden täydessä kukoistuksessa, lähtenyt
Helsinkiin hakemaan itsellensä palveluspaikkaa, jonka hän, ehkä ollen
umpisuomalainen, onnistui saamaankin. Täällä oli hän sitten muutaman
vuoden kuluttua joutunut naimiseen erään merimiehen, Raskin, kanssa.
Pitkän aikaa naimisessa oltuansa hukkui Rask vihdoin mereen eräässä
haaksirikossa, jättäen leskensä ja nyt kymmenellä vuodella olevan
tyttärensä, Annin, suurimpaan köyhyyteen. Tämä olikin syynä, miksi
matami Raskin oli täytynyt ruveta ylioppilaita palvelemaan. Kuultuansa
rouva Koivusen muuttaneen Helsinkiin, ei hän laiminlyönyt käydä tätä
tervehtimässä. Yhteiset muistot Hämeestä liitti nämät kaksi vaimoa
toisiinsa, ja heidän keskinäinen välinsä oli milt'ei enemmän kahden
sisarusten, kuin kahden naisen eri säätyluokasta.
Joutoaikoina salli Helmi Annin käydä luonansa, jolloin hän opetti tätä
lukemaan ja kertoi hänelle monta kaunista seikkaa Jumalasta, luonnosta
ja maailmasta. Myöskin kävi hän silloin tällöin matami Raskin kotona
ohjaamassa Annin kotitöitä ja pieniä askareita.
Kerran kuin Helmi taaskin oli poikennut tervehtimään pientä
suosikkiansa, Annaa, ja puuhaili tämän kanssa, kääntyi matami Rask
hänen puoleensa lausuen: "tiedättekö mitä, Helmi-neitseni? Minä olen
tänään valinnut teille sulhaisen."
"Minulle sulhaisen? Oikeinko totta?" lisäsi hän nauraen. "Noh, mikä hän
sitten on miehiänsä?"
"Mikäkö hän on? Hän on suuri hulivili."
"Hulivili? Mitäs minä hulivilillä te'en sulhaiseksi ja vielä vähemmin
aviomieheksi?"
"Mitä te'ette? Teidän pitää tehdä hänestä ihminen."
"Kuinka se olisi mahdollista, ja kuka hän sitten on?"
"Hänen nimeänsä en vielä sanokaan teille. Jahka minä ensin te'en
hänestä maisterin, saatte te sitte tehdä hänestä ihmisen."
"Maisterin? Siis harhateille joutunut ylioppilas?"
Helmi vaipui ajatuksiinsa; uteliaisuus, vaimon perisynti, alkoi saada
hänessä valtaa. Usein ollen yksinänsä ajatteli hän tuota matami Raskin
ehdokasta, ja näin oli Antti-maisterimme hyvällä tiellä tuntemattomana
pujahtaa jollei juuri Helmin sydämeen niin kumminkin hänen
mielikuvitelmaansa.
* * * * *
Aika kului, viikot vierivät. Antti-maisteri istui yhä kirjansa ääressä
ja ottikin vihdoin maisteritutkintonsa hyvillä arvosanoilla.
Luultavasti olisi kuitenkin matami Raskin naittamispuuhat rauenneet
tyhjään, joll'ei sattumus, joka usein tekee tepposiansa, olisi ollut
vaikuttamassa tässäkin. Tutkintonsa suoritettua oli Antti-maisteri,
näetse, vuokrannut itsellensä erään ruunun-puustellin, aikoen ruveta
juurta jaksaen maanviljelijäksi, sillä tämä toimi huvitti häntä
kaikkein enimmin. Hän oli aina ihannellut maanviljelijän vapaata,
raikasta elämää, vaikka hän kyllä oivalsi, ett'ei tämäkään toimi ole
huoliansa vailla yhtä vähän kuin muutkaan olot ihmiselämässä. Tila oli
luonnonihanalla paikalla ja tarjosi siis hänelle sekä toimintoalaa että
huvitusta. Ennen lähtöänsä Helsingistä päätti hän käydä matami Raskin
luona jäähyväisillä ja tulikin sinne sangen otolliseen aikaan.
Helmi-neiti sattui, näet, samaan aikaan olemaan Annia tervehtimässä,
kuten hänen tapansa oli.
Matami Rask esitteli: "tässä on nyt se maisteri, ja tässä on nyt se
neiti."
Antti-maisteri kävi hämillensä tästä oudosta esittelytavasta.
Hän näki edessänsä, puhuakseni runoilijan tavoin, täydellisesti
puhjenneen ruusun, mutta tämä ruusu näytti hänestä omaavan jotakin
erinomaista, mitä hän ei ennen ollut huomannut muissa "ruusuissa." Hän
tiesi, että kohteliaisuus vaati häntä sanomaan jotakin, mutta mitä,
senpä perille ei nyt ollut helppoa päästä tässä silmänräpäyksessä.
Sanoaksensa kuitenkin jotakin, teki hän syvän kumarruksen ja virkkoi:
"saankos minä luvan?"
"Saatte," virkkoi Helmi-neiti veitikkamainen hymy huulillansa.
"Mitä sitte?" kysyi Antti-maisteri vielä enemmän hämmillänsä tuosta
veitikkamaisesta hymystä.
"Käydä istumaan," lausui Helmi-neiti. Molemmatkin purskahtivat heleään
nauruun. Jää oli murrettu, ja heistä tuntui, kuin olisivat he olleet
tutut jo monta vuotta. Antti-maisterista kävi keskustelu Helmin kanssa
yhä viehättävämmäksi, ja vihdoin, kun Helmi nousi ottamaan jäähyväisiä,
lausui Antti-maisteri taaskin: "saankos minä luvan?"