Kirjoittanut Mark Twain.
Seuraavan kertomuksen tosiasiat olen saanut kirjeellisesti eräältä
nuorelta neidiltä, joka asuu San Josen kauniissa kaupungissa. Minä en
tunne häntä ensinkään ja hän nimittää itseänsä ainoastaan "Aurelia
Mariaksi," joka luultavasti on salanimi. Mutta se ei tee mitään; tuo
tyttöparka on melkein niiden onnettomuuksien, jotka hän on kärsinyt,
musertama, ja niin hämmästynyt vastakkaisista neuvoista, joita hän on
saanut erehtyneiltä ystäviltä ja salaisilta vihollisilta, ettei hän
tiedä mitenkä menettelisi, päästäksensä tuosta vaikeuksien verkosta,
johon hän näyttää auttamattomasti kietautuneen. Tässä epäröisyydessä
kääntyy hän minun puoleeni apua saadaksensa ja pyytää minulta
johdatusta ja neuvoja kaunopuheliaisuudella, joka liikuttaisi
kuvapatsaankin sydämen. Kuulkaa hänen surullinen kertomuksensa.
Hän sanoo, että hän kuusitoista vuotiaana ollessaan kohtasi ja liittyi
innokkaan luonteensa alttiiksi antavalla rakkaudella erääsen nuoreen
mieheen New Jerseyssä, jonka nimi on William Breckinridge Carathers, ja
joka oli noin kuusi vuotta vanhempi häntä. He olivat menneet kihloihin
ystäviensä ja sukulaistensa vapaalla suostumuksella ja jonkun aikaa
näytti ikäänkuin heidän elinratansa olisi ai'ottu kaikista huolista
vapaaksi, mikä on tavallisten ihmisten kohtalon ulkopuolella. Mutta
mitenkä olikaan, niin onnen virta kääntyi, nuori Carathers sairastui
pahimman laatuiseen rokkoon ja kun hän tästä parani, olivat hänen
kasvonsa kuopikkaat kuin vohvelirauta ja hänen kaunis muotonsa oli
ijäksi mennyt. Aurelia aikoi ensin purkaa kihlauksensa, mutta sääli
onnettomasta rakastajastaan teki, että hän ainoastaan siirsi hääpäivän
ja pani hänen uudelle koetukselle.
Päivää ennen häitä astui Carathers, katsellessaan ilmaan kohoavaa
palloa, kaivoon ja taittoi toisen jalkansa, niin että täytyi sen
leikata poikki polven yläpuolelta. Taasen sai Aurelia halun purkaa
kihlauksensa mutta vielä kerran riemuitsi rakkaus ja hän vaan siirsi
hääpäivän sekä antoi sulhollensa toiveen muodostaa itsensä.
Ja taasen kohtasi onnettomuus nuorukaisparkaa. Hän menetti toisen
kätensä Vapautuspäivä-kanuunan liian aikasin lauvetessa, ja kolme
kuukautta sen jälkeen leikkasi eräs kone poikki toisen käden. Aurelian
sydän oli melkein mujerrettu näiden onnettomuuksien tähden. Ei hän
voinut muuta kuin käydä kovin onnettomaksi nähdessään sulhasensa
katoavan pala palalta, kun hän nimittäin selvästi huomasi, ettei tämä
voinut ijankaikkisesti kestää tuota vähentymisjaksoa, mutta keksimättä
keinoakaan tuon kauhean murenemisen pysäyttämiseksi hän epätoivossaan
melkein katui, ettei ollut ottanut nuorukaista heti, ennenkuin tämä
joutui niin huolehdittavan supistumisen alaiseksi. Kuitenkin vahvisti
hänen vahva sielunsa häntä ja hän päätti kärsiä vielä pienen ajan
sulhonsa luonnotointa taipumusta.
Taasen läheni hääpäivä ja vielä kerran peitti sen epätoivon varjo:
Carathers sairastui silmätautiin ja menetti toisen silmänsä kokonaan.
Morsiamen ystävät ja sukulaiset, jotka arvelivat, että hän oli jo
antanut alttiiksi enempi, kuin kohtuudella voi odottaakaan, esittivät
nyt vaatimuksen, että kihlaus purjettaisiin, mutta hetken horjuttuansa
sanoi Aurelia jalomielisyydellä, joka häntä kunnioitti, että hän
tyyneesti oli miettinyt asiaa, eikä saattanut huomata, että William
missään suhteessa oli moitittava.
Siten siirsi hän vielä kerran ajan ja sulho taittoi toisen jalkansa.
Oli ikävä päivä tuolle tyttöraukalle, kun hän näki lääkärien
kunnioittavasti vievän pois säkin, jonka käyttämisen hän jo edellisestä
kokemuksesta oli oppinut tuntemaan ja sydämensä kuiskasi hänelle tuon
katkeran totuuden, että vielä vähän oli otettu hänen sulhostansa. Hän
tunsi, että ihailunsa esine päivä päivältä yhä enemmän hupeni, mutta
vielä kerran voitti hän sukulaisensa ja uudisti lupauksensa.
Vähää ennen hääpäivää tapahtui uusi onnettomuus. Viime vuonna nylkivät
indiaanit ainoastaan yhden henkilön päänahkan Owens Riverin luona. Tämä
mies oli William Breckinridge Carathers New Jerseystä. Hän oli juuri
kotimatkalla sydän täynnä onnea, kun hän menetti ijäksi päiviksi
hiuksensa ja tuona katkerana hetkenä jonka hän silloin eli, kirosi hän
tuota kurjaa armoa, joka säästi hänen päänsä.
Lopuksi on Aurelia kovassa pulassa sen suhteen, mitä hänen on
tekeminen. Hän lempii vielä Williamiansa, hän kirjoittaa vielä tälle
uskollisella naisen tunteella -- hän rakastaa vielä mitä tästä on
jäljellä -- mutta hänen vanhempansa ovat katkerasti vihoissaan
kihlauksesta, koska ei sulho ole rikas eikä voi tehdä työtä eikä
tytöllä ole kylliksi varoja elättämään sopivalla tavalla heitä
molempia. Mitä nyt on tehtävä, kysyy hän katkeralla ja epätoivoisella
levottomuudella.
Se on vaikea kysymys, se kysymys näet sisältää _yhden naisen_ ja
_lähes_ kahden kolmasosan miehestä koko elämän onnen tai onnettomuuden
ja tunnen, että otan itselleni liian suuren edesvastauksen jos teen
useamman kuin yhden esityksen asiassa. Eiköhän voisi parannella sulhoa.
Jos Aurelia voi maksaa kustannukset, niin varustakoon revityn sulhonsa
varakäsillä, puujaloilla, lasisilmällä ja peruukilla ja toimittakoon
hänelle toisen muodon. Anna hänelle sitten aikaa 90 päivää ilman armoa,
ja jos ei hän sillä ajalla taita niskaansa, mene hänen kanssansa
naimisiin ja uskalla. Minä muuten arvelen, ettei siinä, rakas Aurelia,
ole suurta vaaraa, sillä jos hän pysyy halussansa vahingoittaa
itseänsä, joka kerta kuin hän keksii tilaisuuden, niin täytyy seuraavan
kokeen välttämättömästi tehdä hänestä lopun, ja onhan silloin aivan
sama, oletteko hänen kanssaan naimisissa, tai ei. Jos olette naimisissa
niin lankeavat puujalka ja mitä muita arvokkaita kapineita hän omistaa
hänen vaimollensa ja huomaatte siis, ett'ette oikeastaan kärsi mitään
vahinkoa, jos lukee pois armaat jäänokset jalosta, mutta sangen
onnettomasta puolisosta, joka rehellisesti pyrki tekemään hyvää, mutta
jonka ylenmääräinen äly oli häntä vastaan. Koettakaa Aurelia! Minä olen
miettinyt asiata sangen huolellisesti, ja se on ainoa keino, jonka
keksin. Olisi ollut onnellinen tuuma Williamilta, jos hän hyvänsuovasti
olisi alkanut päästänsä, mutta kun hän luuli voivansa käyttää toista
keinoa, anniskellaksensa itseänsä niin paljon kuin mahdollista, niin en
luule meidän voivan moittia häntä siitä, kun hänellä itsellään on ollut
siitä hauskuutta. Meidän täytyy sellaisissa suhteissa tehdä miten
paraiten voimme, emmekä suinkaan saa olla vihaisia hänelle.