"Käydä teitä tervehtimässä," lausui Antti-maisteri.
"Minun äitini on niin ystävällinen kaikille ihmisille ... minä luulen,
että tekin olette tervetullut hänelle!" vastasi Helmi taaskin tuo
veitikkamainen hymy huulillansa.
Antti-maisteri katsoi hänen jälkeensä. "Hän on todellakin enkelin
kaltainen," jupisi hän.
* * * * *
Emme tarvitse mainitakaan, että Antti-maisterimme ei kau'an viivytellyt
käyttää hyväksensä tuota Helmin vaikka kiertämälläkin antamaa lupaa
saada käydä häntä tervehtimässä. Hän teki maatilaltansa vähän väliä
matkustuksia Helsinkiin, ja hänen kotonansa oli ryskettä ja puuhaa
aamusta iltaan, sillä vuokraamansa maatila oli edelläkävijänsä ajalla
joutunut hiukan rappiotilaan, ja hän tahtoi nyt asettaa sen sellaiseen
kuntoon, että siellä kävisi vaikka "enkelienkin" asuminen. Emme
myöskään lähde kertomaan kaikkia noita alussa milt'ei huomaamattomia
kädenpuristuksia ja muita pikku temppuja, joilla Antti-maisteri ja
Helmi ensin keskustelivat tunteistansa. Usea lukija ne itsekin tietää,
ja ken ei tiedä, häntä kehoittaisin mitä pikemmin kokemuksen tiellä
näihin opastumaan. Seuraus näistä kaikista oli, että eräänä päivänä
nähtiin Antti-maisterimme juhlallisen näköisenä ja hännystakissa
astuvan puhuttelemaan Helmin äitiä, ja täällä hänelle ei annettukaan
repposia.
Seuraavana keväänä vietettiin Antti-maisterin ja Helmin häät. Kevään
aika! Lemmen, linnunlaulun ja kaikkein toivojen uudellensa eloon
virkoamisen aika! Väkeä ei ollut paljo saapuvilla, mutta ne harvat,
jotka tässä juhlassa olivat, toivoivat sydämensä syvimmästä pohjasta,
eikä vaan tavan vuoksi, onnea ja kaikenlaista menestystä nuorelle
pariskunnallemme. Matami Raskin silmässä kiilsi ilon kyynel, ja hän
milt'ei pitänytkään itseänsä sinä, joka oli luonut Antti-maisterille ja
Helmille kaiken heidän silloisen onnensa. Iltaisella, kun vieraat
olivat hajonneet, ja nuoren pariskunnan piti lähtemän uuteen kotiinsa,
otti matami Rask hyvästijättäessään Helmin syrjään ja kuiskasi hänelle
korvaan: "Antti-maisterilla on tosin hyvä ja hellä sydän, mutta pitäkää
nyörit kovalla: minä muistan kyllä Raskivainajan..." Helmi hymähti ja
hiipi Antti-maisterin kainaloon, katsellen hänen silmiinsä helleydellä,
joka olisi voinut sulattaa kalliotkin. Näin oli nyt nämät kaksi nuorta
ihmistä yksi sydän ja yksi sielu.
* * * * *
Antakaamme ajan vieriä vielä eteenpäin. Kaksi vuotta tämän jälkeen
kävin tervehtimässä vanhaa ystävääni. Antti-maisteri oli harvapuheinen
ja synkänmuotoinen. Näytti siltä, kuin olisi hän väsynyt ja kyllästynyt
elämäänsä. Minulle oli vaikeata hänessä enään tuntea tuota iloista
huliviliä Helsingin kahviloista. Salin ovi oli hiukan ravollansa.
Täältä kuului Helmi-rouvan ääni milt'ei kiivaasti: "Antti, ethän olekaan
käynyt ottamassa osakkeita Porvoon-Keravan rautatiehen, vaikka minä
sinua käskin!"
Minä heitin sääliväisen katsannon ystävääni, otin jäähyväiset ja
läksin.
Kun istuin rekeeni tähtikirkkaana talvi-iltana huokasin itsekseni:
"Jumalan kiitos, etten ole joutunut tuollaiseen pälkähäseen!"
Tähänkö lopettanen kertomukseni?
En vielä, sillä muutoinpa en olisikaan kertonut tapahtumia
täydellisesti. Annetaanhan siis vieläkin muutama vuosi vieriä
eteenpäin. Matkani satutti minut taaskin lähelle Antti-maisterin kotoa.
En raahtinut ajaa sen ohitse, vaan päätin poiketa sisään tervehtimään
vanhaa ystävääni ja, jos ei muuta, niin kumminkin lohduttamaan häntä
suuren rasituksensa alla. Antti-maisteri tuli vastaani iloisella
hymyllä ja tervehti minua lauseilla, jotka hiukan muistuttivat tuosta
vanhasta helsinkiläisestä. Hänen silmässänsä oli kirkas loisto ja
otsallansa rauhan tyyneys. Samassa tuli Helmi-rouvakin sisään, vaan
kun seisoin hiukan syrjässä, ei hän minua heti huomannut. Hän meni
Antti-maisterin luokse, laski kätensä hänen kaulallensa, lausuen:
"kuule, ukkoseni, montako tynnyriä kauroja lähetämme myllyyn?"
Antti-maisteri alkoi nauraa, ja huomautti häntä minun läsnäolostani.
Helmi, joka nyt oli täydessä naiseellisessa kukoistuksessaan, tervehti
minua ystävällisesti ja meni sitten taaskin taloudellisiin puuhiinsa.
Minä seisoin siinä elävänä kysymysmerkkinä.
Antti-maisteri hymyili. "Haluaisit kaiketi tietää, kuinka kaikki tämä
on käynyt?" kysyi hän.
Minä nyökäytin päätäni myöntämyksekseni.
"Niin, veliseni, se oli nyt sillä lailla," virkkoi Antti-maisteri,
"että joku aika häittemme jälkeen rupesi vaimoni kohtelemaan minua
varsin omituisella tavalla. Minä en voinut käsittää, mikä häneen oli
tullut. Jos minä tahdoin kylmää, tahtoi hän kuumaa, jos minä tahdoin
sinappia, tahtoi hän siirappia. Täydyn tunnustaa, että rakkauteni alkoi
saada tästä pahan loukkauksen. Minä sulkenin itseeni ja kohtelin häntä
väliin kylmyydelläkin, mutta aina sillä ulkonaisella kohteliaisuudella
ja kunnioituksella, jota kullakin nuhteettomalla aviovaimolla on oikeus
vaatia mieheltänsä. Myöskin annoin minä hänen tykkänänsä vallita. En
tiedä, mitä vaimoni sydämessä tällä ajalla lienee liikkunut, vaan erään
kerran tuli hän kyynelsilmin luokseni, lausuen: 'pidä sinä hallitus,
mutta rakasta minua!' 'pidetään yhdessä,' virkoin minä ja suljin hänet
syliini. 'Neuvotelkaamme yhdessä ja valitkaamme se, kun paras on.
Emmehän seisokaan sotajalalla, sillä onhan välimme sellainen, että
yhden menestys tahi vastoinkäyminen on menestys tahi vastoinkäyminen
toisellekin. Koettakaamme etsiä korkeinta aviollista onnellisuuttamme
siinä, että kaiken itsekkäisyyden ja omien mielioikkujen hylkäämällä
noudatamme toinen toisemme mieltä, niin on kaikki meille käyvä hyvin.'
"Seurauksen yllämainitusta kohtauksesta olit äsken tilaisuudessa
näkemään. Siitä asti on elämämme ollut pelkkää onnea, ja jos joskus
jotakin pientä sattuu väliimme," lisäsi hän, osottaen polvellensa
nojaavaa viisivuotista poikaansa, "niin nuot 'kulipäät' vaikuttavat,
että kaikki jälleen tasaantuu."
Helmi-rouva astui nyt uudestansa sisään pitämään meille seuraa. Hän oli
iloinen, viehättävä ja ystävällinen, eikä mikään hänen puvussansa eikä
puheessansa muistuttanut enään kauratynnyreistä. Ilta kului hupaisesti
tässä ystävällisessä perheessä, ja jo oli myöhä, kun vihdoinkin otin
heiltä jäähyväiset.
Kun taaskin istuin rekeeni synkkänä talviyönä, tunsin olevani yksinäni
"kuin ruovon päristäjä korvessa."