Opettavainen kertoelma.
Kirjoittanut Mark Twain.
Uusi, kaunis kelloni oli käynyt kahdeksantoista kuukautta edistämättä
tai jätättämättä, koneiston rikkumatta tai pysähtymättä. Minä olin jo
ruvennut pitämään sitä erehtymättömänä päätöksissään vuorokauden
hetkistä sekä sen rakennusta ja sisälmyksiä kulumattomina. Mutta
vihdoin eräänä yönä annoin sen seisahtua vetämisen puutteesen. Minä
surin tuota asiaa, ikäänkuin se olisi ollut onnettomuuden
välttämättömänä tunnusmerkkinä ja enteenä. Mutta vähitellen tulin
lohdutetuksi, asetin kelloni arviolta ja ajoin enteet ja aavistukset
pakoon.
Seuraavana päivänä menin etevimmän kellosepän luoksi, saadakseni
kelloni asetetuksi tarkkaan ajallensa ja puodin esimies otti sen
kädestäni siirtääksensä sitä. Hän sanoi silloin: "Se käy neljä
minuuttia jäljessä; sitä täytyy rukata hieman." Minä koin estää häntä
-- koin saada hänet käsittämään, että kello kävi mainion tarkasti.
Mutta ei! Kaikki, mitä tuo inhimillinen kaalinpää näki, oli, että kello
kävi neljä minuutia jäljessä ja sitä täytyi sen vuoksi rukata. Ja
hyppiessäni hänen ympärillänsä epätoivoa täynnä ja rukoillessani häntä
jättämään kellon rauhaan, hän tyyneenä ja julmana teki tuon häpeällisen
teon.
Kelloni rupesi edistämään, se edisti enempi ja enempi päivä päivältä.
Viikossa oli se sairastunut riehuvaan kuumeesen, valtimo nousi sataan
viiteenkymmeneen lyöntiin varjossa. Kahden kuukauden kuluttua oli se
jättänyt kaikki kaupungin ajantiedot jälkeensä kauvaksi ja oli
murto-osan kolmattatoista vuorokautta almanakan edellä. Se oli jo
marraskuussa ja iloitsi lumesta, kun vielä lokakuun lehdet tanssivat
tuulessa. Se kiirehti vuokran, langenneiden laskujen maksamista ja
sellaisia asioita niin hävittävällä tavalla, etten voinut sitä kestää.
Minä vein sen eräälle kellosepälle korjattavaksi. Hän kysyi olinko sitä
milloinkaan ennen laitattanut. En, vastasin minä, se ei ole tarvinnut
laittamista. Hän loi minuun pahansuopaisen tyytymyksen katseen, aukasi
kiireesti kellon, asetti sitten pienen sarvitorven silmäänsä ja
kiikaili tarkasti koneistoon. Hän sanoi, että se tarvitsi, paitsi
asettamista, puhdistamista ja öljyämistäkin. -- Minun pitäisi tulla
noutamaan se viikon kuluttua.
Kun se oli puhdistettu, öljytty ja asetettu, jätätti se siihen määrään,
että naksutti kuin seinäkello. Minä myöhästyin kaikista junista,
kaikista kokouksista ja jäin puolipäivällisettä. Kelloni kavensi kolme
tavallista päivää neljäksi ja saattoi oikeuden käynnin niskoilleni
vekselin tähden. Vähitellen saavuin hiljaista vauhtia takaisin
eiliseen, sitten toissapäivään, sitten edelliseen viikkoon ja
vähitellen syntyi minussa luulo, että aivan yksin vielä oleskelin
viimeisen edellisessä viikossa ja että maailma oli pois näkyvistäni.
Luulin itsessäni huomaavani hiipivän veljeystunteen museon muumioihin
ja halun vaihtaa tervehdyksiä niiden kanssa.
Menin taasen erään kellosepän luo. Hän otti kellon kokonansa rikki
palasiksi odottaessani ja sitten sanoi hän, että sylinteri oli
"paisunut," mutta sen voisi korjata kolmena päivänä. Tämän jälkeen piti
kello kyllä huolta ajan keskimäärästä, mutta ei sen enempää. Puolen
päivää kävi se kuin itse paholainen ja piti aika elämää tyrskien ja
öhkien, vinkuen, aivastaen ja kiljuen, etten saattanut kuulla omia
ajatuksiani tuolta kohinalta ja niin kauvan kuin sitä kesti ei
ainoakaan kello koko maassa voinut sen kanssa kilpailla. Mutta lopulla
vuorokautta muuttui se yhä hitaammaksi, kunnes kaikki kellot, jotka se
oli jälkeensä jättänyt, saivat sen kiinni. Siten voi se neljänkolmatta
tunnin kuluttua ehtiä jälleen alkuperäiselle asemalleen ja näyttää
oikean ajan. Se ilmaisi aivan suoraan ajan keskimäärän, eikä yksikään
ihminen voinut sanoa, että se oli tehnyt enemmän tai vähemmän kuin
velvollisuutensa.
Mutta oikea keskimäärä on ainoastaan heikko avu kellossa ja sen vuoksi
vein sen uudelle kellosepälle. Hän sanoi, että kierretappi oli
katkennut. Minä vastasin olevani iloinen, ettei sen pahempaa ollut.
Totta puhuakseni en tiennyt, mitä kierretappi oli, mutta en tahtonut
näyttää tietämättömältä vieraan silmissä. Hän laittoi kierretapin,
mutta mitä kello voitti yhdessä suhteessa, kadotti se toisessa. Ensin
kävi se hetken, sitten seisoi se hetken ja niin edespäin, määritellen
väliaikain pituuden oman päänsä jälkeen ja joka kerta, kun se pysähtyi,
ponnahti se kuin kivääri.
Minä kestin muutaman päivän, mutta vihdoin vein kellon toiselle
kellosepälle. Hän otti sen kokonansa rikki palaisiksi, käänteli
hävityksen jätteitä lasinsa alla ja sanoi sitten, että näytti olevan
sen "hanan" laita hullusti. Hän auttoi sen ja antoi sitten sille uutta
vauhtia. Nyt se kävi hyvin, paitsi että aina, kun se näytti kymmentä
minuuttia vaille kymmenen, viisarit tarttuivat toisiinsa kuin pihtiin
ja seurasivat siitä asti toisiansa.
Viisain mies maailmassa ei olisi edestä eikä takaa voinut nähdä oikein
vuorokauden aikoja sellaisesta kellosta ja sen vuoksi täytyi minun
vielä kerran saada se laitetuksi. Henkilö, jonka puoleen nyt käännyin,
sanoi, että lasi oli "kallellaan," eikä vieteri ollut suorassa,
jota paitsi hän huomautti, että muutamia kellon osia täytyi
"puolianturoida." Hän pani kaikki paikallensa ja sitten kävi
ajantietoni kieltämättä oikein, paitsi silloin tällöin, kun se oli
käynyt kahdeksan tuntia tyyneesti, yht'äkkiä kaikki sisäkalut pääsivät
irroilleen ja se alkoi surista kuin mehiläinen ja viisarit heti
rupesivat kiertämään kuin rukin pyörä niin tuimasti, että kadottivat
kaiken erikoisuutensa ja näyttivät kuin hämmähäkin verkko peittäisi
taulun. Se kehitti lähimmät neljäkolmatta tuntia kuudessa tai
seitsemässä minuutissa ja sitten pysähtyi ja jysäyksellä.
Raskaalla sydämellä menin erään kellosepän luoksi ja katselin, kun tämä
hajotti kelloni palasiksi. Sitten valmistauduin kuulustelemaan häntä
ankarasti, sillä asia oli käynyt vakavaksi. Kello oli alkujaan maksanut
minulle kaksi sataa dollaria ja minusta tuntui, että olin maksanut
pari, kolme tuhatta korjauksiin. Odotellessani ja katsellessani
havaitsin heti kellosepässä tutun entisiltä ajoilta, -- koneen
käyttäjän eikä sittenkään taitava koneenkäyttäjä. Hän tutki
huolellisesti kaikki osat samoin kuin muutkin kellosepät olivat tehneet
ja sitten julisti hän päätöksensä yhtäläisellä äänen varmuudella. Hän
sanoi.
"Se käy liika kovalla höyryllä, -- saatte ripustaa painoa venttiiliin."
Minä löin heti hänen aivonsa mäsäksi ja hautautin hänet omalla
kustannuksellani.
Ville enon -- joka nyt, ikävä kyllä, on kuollut -- tapana oli sanoa
että hyvä hevonen pysyi hyvänä hevosena, kunnes se pillastui kerran ja
hyvä kello pysyi hyvänä kellona, kunnes joku kelloseppä sai sen
korjataksensa. Ja hänellä oli tapana ihmetellä, minne kaikki kehnot
lukko- ja pyssysepät, suutarit ja koneenkäyttäjät joutuisivat, mutta ei
kukaan voinut hänelle tätä milloinkaan selittää.