välkähti kolminkertainen salama ja ukkonen jyrähti niin, että maa
tuntui läikkyvän. Samassa tuli niin ankara tuulenpuuska, että kerralla
pyyhkäsi kaikki ruiskuhilaat kumoon ja kuivat ohrakuhilaat otti ilmaan.
Ne lensivät tuiskuna metsään. Valmiit kykäätkin se kaatoi ja levitti.
Samassa seurasi tuulenpuuskaa kohiseva sade: vettä ja rakeita satoi
kuin saavista kaataen. Rakeet olivat niin suuria ja lankesivat niin
tuimasti, että sälöt sinkoilivat seinistä, ja maahan kaatuneista
lyhteistä murensivat tähkät ja löivät maan sisään. Tuuli yhä yltyi ja
kylältä vei huoneista kattoja. Kattotuohia lenteli ilmassa kuin
varisparvia. Mikko ja Auno hyypiysivät latoon ja lyhdeläjän vieressä
istuen ladon ovelta katsoivat ilmaan, missä ehtimiseen salama
välähteli, ukkonen jyrähteli. Tuuli ja sade kohisivat koskena, niin
että maa tutisi.
Auno se käsiään väännellen siunusteli, mutta Mikko puri hampaitaan
yhteen kasvot synkkinä. -- Siinä meni vuoden vaivannäkö kuin tuhka
tuuleen, sanoi hän viimein tuskaisesti.
-- Kun olisi se Janne pysynyt meillä, niin elot olisivat korjuussa.
Leikkuu olisi loppunut aikaisemmin ja riihet olisi jo lopulleen puitu,
sanoi Auno pitkän vaitiolon jälkeen.
-- Kunpa niin olisi ollut, mutta eipä ollut, virkkoi Mikko jurosti.
Auno oli taas tuokion ääneti. -- Olen jo sanonut ennenkin, että tämä
talo on liian suuri meille, virkkoi hän. Kun ei saa apulaista millään
hinnalla, joutuu aina pakostakin turvelehtamaan vaikka minkälaisiin
petkuttajiin.
Mikko ei virkkanut mitään, minkä vuoksi Aunokaan ei jatkanut sitä
puhetta. Hän kuiskasi vain hiljaa: Herra antoi, Herra otti, Herran nimi
olkoon kiitetty.
Viimein taukosi rakeiden sade. Satoi vain vettä, ja ukkonen jyrähteli
kaukana pohjoisessa. Salaman leimaukset lakaisivat pohjoisen taivaan
rantaa. Auno nousi istualtaan ja sanoi: -- Kunpa uskaltaisi lähteä
lehmäriepuja katsomaan ja päästämään haasta. Mihin ne lienevät raukat
hyypiytyneet.
Mikkokin nousi seisoalleen, painoi käsillään vatsaansa ja sanoi: --
Kaiken muun lisäksi taisin saada vatsaani vian. Tuossa äsken noita
raskaita lyhdesylyksiä semmoisessa kiireessä tuonne katonrajaan
työntäessäni taisi venähtää tai ratketa joku kohta, koska tuntuu
kipeytyvän.
-- Hyvä Jumala hyvästi siunatkoon! Lienet sinä, ainoa lähtijä,
menettänyt terveytesi? sanoi Auno tuskaisesti.
-- Miten lienee. Pahalta se vaan tuntuu... Minä kuitenkin lähtenen
päästämään ne lehmät, mene sinä kotiin, sanoi Mikko ja työntyi
sateeseen.
-- Mutta älä lähde, kun olet kipeä, minä lähden.
-- No, en minä nyt vielä niin kipeä ole, etten siihen kykene, sanoi
Mikko ja lähti päästämään lehmiä, vaikka oli paitahihasillaan ja vettä
satoi ihan solisten.
Lehmät pääsivät haasta, ne tulivat laukaten kotiin niin että kellot
räikivät ja maa jytisi.
Auno oli jo lehmät pannut navettaan ja laittanut ruokia eteen, kun
Mikko vakavasti kävellen ja kaksin käsin vatsaansa puristaen tuli
kotiin. Auno kauhistui: -- Hyvä Isä sentään. Sinähän olet kipeä, ihan
kuoleman rajalla, olet ihan vaalea.
-- En tiedä kuolemasta. Vilun tähden lienen vaalea, en kärsinyt
kiireesti tulla ja satoi vasten. Kuivaa pitäisi saada ylle, sanoi Mikko
yhä puristaen vatsaansa ja turvelehtaen uunin luokse.
Auno toi juosten ulkoa kuivan puhtaan paidan ja sitä uunin suusta
tuoksuvassa lämmössä heilutellen sanoi: -- Kun lähditkin
päällysvaatteetta tuommoiseen sateeseen! Enkä minäkään älynnyt sanoa,
että olisit lähtenyt kodin kautta ja ottanut palttoon yllesi.
-- Ei se olisi ollut mitään, kun olisin ollut terve, sanoi Mikko, --
mutta kun en kärsinyt kiireemmästi kulkea, niin vilustuin. Kyllä
tuntuisi pitävän päästä tohtoriin, mutta nyt on laiva mennyt ja
tuommoiseen sateeseen hevosella ei voi lähteä, kun ei ole edes
vieterikärryjä.
-- Tässä on nyt lämmin paita. Minä teen tähän pirtin sänkyyn lämpimän
vuoteen, rupeat siihen, sanoi Auno ja rupesi laittamaan vuodetta.
-- Ei minua enää värisytä. Mutta lienee kuitenkin parasta, että pääsen
vuoteeseen, sanoi Mikko ja eteenpäin kumartuneena, käsillään vatsaansa
painaen alkoi hiljaa kävellä vuoteen luo. Saatuaan kuivan lämmitetyn
paidan ylleen Mikko kallistui hiljaa vuoteeseen, mihin sitten Auno
peitteli pehmeillä peitteillä ja villaisilla vilteillä. Auno seisahtui
sängyn luo, katsoi Mikkoa ja sanoi: -- Kyllä sinä olet kipeä, ihan
vaalea. Joutuu ajattelemaan, että mikä minun peri, jos sinä kuolisit.
-- Hm. Ottaisit uuden isännän tämmöiseen komeaan taloon, niin hätä
olisi hukassa.
Auno naurahti ja sanoi: -- Vielä se sitten leikkiä laskee, vaikka
kuolema silmiin katsoo.
-- En minä vielä tähän tautiin kuolekaan. Paremmaltapa tuo tuntuu, kun
pääsin pitkäkseni. Vilukin siihen äsken taisi vaikuttaa pahasti.
-- Kunpahan ei aivan hätyyttäisi, että pääsisi huomenna lääkäriin,
sanoi Auno ja lähti askareilleen.
Koko tulevan yön tunsi Mikko myötäänsä sen vaivan vatsassaan
lisääntyvän ja jotakin ajettuman tapaista sinne syntyvän. Mutta hän
koetti kuitenkin olla sitä valittamatta, kun tiesi Aunon tulevan
hätään.
Kun huomenna tuli se aika, että piti lähteä laivarantaan, sanoi Auno:
-- Nyt olen toimittanut toisen talon emännän hoitamaan karjani ja
lähden mukaasi lääkäriin. Minusta näyttää, että tuskin palaat siltä
reissulta elävänä.
-- Sitä olen ajatellut itsekin, että saisit lähteä mukaan, mutta eihän
tätäkään kotia saattaisi jättää tälleen. Lähdet kuitenkin saattamaan
laivarantaan ja vakuutat minua kävellessä.
-- Lähden perille asti, että kuulen mitä lääkäri sanoo.
Iltapäivällä päästiin lääkärin luo Koskelan kaupunkiin. Lääkäri
kuunteli Mikon kertomusta.
-- Se ei parane lääkkeillä. On toimitettava leikkaus, siinä on
umpisuolen tulehdus ja voi olla vatsakalvon repeämäkin, sanoi hän
kylmäverisesti.
Aunon kasvot tulivat hätäisiksi. Yritti puhjeta äänekäs itku. Mutta hän
koetti kaikin voimin hillitä ja sanoi: -- Leikkaus! Voi, hyvä Jumala!
Leikkaus, ja vaiva on sisällä vatsassa! Johan olen pelännytkin, että
kuolema... Muuta ei Auno saanut sanotuksi. Itku voitti.
-- Kaikkienhan meidän kerran on kuoltava, sanoi lääkäri nähdessään
Aunon hädän. -- Mutta ei tämä miehenne tähän tautiin kuole, etenkin kun
tulitte tänne tänä päivänä. Huomenna olisi ollut jo pahempi.
Auno rauhoittui lääkärin puheesta senverran, että saattoi sanoa: --
Uskooko herra tohtori todellakin, että tuo vaiva ei ole
hengenvaarallinen?
-- Uskon ja varmasti uskonkin, sillä tämä ei ole ensimäinen eikä toinen
potilas. Niitä on satoja parannettu.
Sen sanottuaan lääkäri otti puhelintorven käteensä ja sanoi: -- Minä
soitan sairashuoneelta hevosen, joka vie tämän sairaan sairashuoneelle.
Minuutin perästä olikin porrasten edessä nelipyöräiset vaunut. Noihin
vaunuihin käski lääkäri Mikon menemään ja sanoi: -- Tunnin perästä
tulen sinne sairashuoneelle.
-- Saisinko minä tulla mukaan? sanoi Auno nöyrästi pyytävällä äänellä.
Lääkäri kääntyi nyt Aunoon päin ja sanoi ystävällisesti: -- Ei. Kyllä
te nyt saatte uskoa miehenne minun huostaani. Viikon perästä kun
tulette tänne, niin annan silloin miehenne teille terveenä.
Aunolta purskahti itku, joka oli silmänräpäyksessä muuttunut surun ja
epätoivon itkusta ilon itkuksi. Vaunuihin kuitenkin Auno saattoi Mikkoa
ja Mikon istuessa vaunujen perään hyllyvälle istuimelle Auno kättä
puristaen sanoi: -- Nähnenkö enää sinua elävin silmin!
Vaunut lähtivät kuin tuulen ajamana sairashuoneelle päin.
Ilmat olivat sen ankaran sateen jälkeen muuttuneet poutaisiksi. Auno
keräili aina muitten askareittensa lomassa myrskyn levittämiä lyhteitä
ja kantoi latoon. Hän keräsi vasuun rakeitten murtamia tähkiäkin. Siinä
ahkerassa työssä kului aika paremmin. Mieli kuitenkin pysyi yöt ja
päivät raskaana. Myrsky oli murtanut ja sotkenut multaan niin kauniin
viljan. Eikä Mikosta ollut vielä tietoa. Kun Auno oli saanut lyhteet
metsästä ja aidan vierustalta, koetti hän yksin jyvinkin nokkia maahan
sortuneita jyviä. Niistä ei suurta kokoa karttunut. Mutta ikävä aika
kului paremmin kuin jouten.
* * * * *
Viisi päivää oli Mikko ollut sairashuoneella, joten oli enää vain kaksi
päivää odotusaikaa. Aika kului hyvin hitaasti. »Viikon perästä annan
teille miehenne terveenä», oli lääkäri sanonut.
Aurinko paistoi niin lämpimästi ja Auno oli nytkin ohran jyviä ja
tähkän puoliskoita poimimassa. Yhtäkkiä hän kuuli Mikon sanat: -- Tule
pois.
Auno hätkähti, kori putosi kädestä. Hän katseli ympärilleen, mistä ääni
kuului ja huomasi kartanon lähellä kujalla seisovan miehen vähitellen
muuttuvan Mikoksi. Auno löi käsiään yhteen, lähti juoksujalkaa Mikon
luo ja sanoi: -- Herran nimi olkoon kiitetty. -- Sitten hän Mikon luo
tultuaan huudahti: -- Sinä pääsitkin varhemmin kuin tohtori luuli.
Nythän on vasta viides päivä.
-- Tohtori nauroikin ja sanoi: »Emännällä on siellä pitkät päivät.
Sille on hyvä parempi antaa ennen kuin on luvannut», sanoi Mikko ja
verkalleen lähti kävelemään taloon.
-- No, nytkö sinä sitten olet terve? Olet kyllä terveen näköinen.
Toisenlainen on väri kuin sairaalaan lähtiessäsi.
-- En ole vielä vallan terve, mutta olen tervehtymässä. Lääkäri
varoitti vallankin nyt ensimältä liikkumaan varovasti.
-- Sinä et sitten vielä ehkä pitkään aikaan kykene työhön.
-- En.
-- Mikä se oikeastaan oli se tauti ja leikkasivatko ne?
-- Leikanneet ne olivat. Se oli ollut, kuten tohtori sanoikin,
umpisuolentulehdus ja vatsakalvossa oli ollut repeämä, jonka olivat
ommelleet. Umpisuoli-taudin takia minä olisin jo terve, mutta
vatsahaavan paranemisen sanoi kestävän vuosia.
-- Vuosia. Herra Jumala! Vuosia työtönnä! Mikä meidät hiljankaan perii!
-- Ei työtönnä aivan, vaan suuria ponnistuksia kuului pitävän välttää.
-- Sehän tuo on jotakin, kun edes johonkin kykenee. -- Mitä se
merkitsi, kun sanoit, että leikanneet ne olivat? Etkö sinä itse
tiennyt?
-- En... Sen tiesin, että rupesin leikkuupöydälle selälleni ja että
peittivät kasvoni. Umpihupussa tunsin nukkuvani. Heräsin sitten
vuoteellani, kuin unestani, ja vatsasta oli vaiva poissa.
-- On niillä konsteja! Vuoteellasi heräsit kuin unestasi ja vaiva oli
poissa! Ilmankos se tohtori oli niin ylpeä ja varma niistä tiedoistaan!
sanoi Auno hymyillen ja lähti hakemaan Mikolle ruokaa.
-- Minä täällä olen joka päivä käynyt kalanpyydyksiä kokemassa ja
eilenkin sain kolmatta kilon painoisen säynäjän ja viisi pienempää,
sanoi Auno pöydän luo kävellessään. -- Tässä on sen suuren säynäjän
puolikas. Se oli jo lihava ja paksu kuin sianporsas. Alahan syödä, minä
tuon viiliä palan painoksi.
Mikko söi vain muutamia suupaloja rieskaa voin ja säynäjän kanssa ja
maistoi viiliä. -- En uskalla vielä kovin paljon syödä, sanoi hän
laskettuaan lusikkansa pöydälle ja laittautui vuoteeseen.
Kahdeskymmenes viides luku.
Kun Mikko ei kyennyt riihenpuintiin eikä saatu ketään apulaista, joka
Aunon kanssa olisi puinut, -- Mikko olisi siinä tapauksessa korjannut
olkia ja kahmerehtanut vointinsa mukaan apuna --, täytyi riihen puinti
antaa Tuokkilan Jörkille urakalle ja luvata kolmannet osat jyvistä
hänelle puintipalkasta. Sittenkään ei tullut puiduksi niin tarkasti
kuin ennen Mikon puidessa. Paljon näkyi oljissa jyväisiä tähkiä ja
pehkuissa jyväistä rusaa. Mikko siitä nureksi ja muistutti jokaisella
riihellä, mutta Jörkki ävähti: -- Minä teen, niinkuin teen, ja jos se
ei vältä, niin saat hakea muita parempia. -- Siihen täytyi Mikon tyytyä
ja puiduksi ne tulivat. Sill'aikaa Mikko oli vointinsa mukaan Aunon
apuna perunan nostossa. Perunat saatiinkin kuoppaan ilman urakkamiehen
apua.
Nyt oli lokakuun ensimäinen päivä. Perunat ja nauriitkin olivat
kuopassa, ja Kuurtajanjoesta saatuja kalojakin oli kaksi nelikon astiaa
talvea varten suolassa. Tuuli oli ollut koko päivän idässä, satoi vettä
ja väliin aina lumensekaista räntääkin. Raskaana huojui metsä ja mustat
vaahtopäiset aallot vyöryivät lakkaamatta Koutajärven aavalla pinnalla.
Mikko oli tänään vain kartanon tienoilla korjaillut kapineita talteen,
etteivät jäisi talven alle. Illan pimettyä, kun Aunokin oli päässyt
ulkoaskareiltaan pirttiin, Mikko sytytti tulen pöydällä olevaan
lamppuun, jonka valossa aikansa kuluksi selaili sanomalehtiä. Lampun
kohdalle lavitsalle istui Aunokin ja kutoi lampun valossa harmaata
sukkaa Mikolle talveksi.
-- Minkähäntähden tänä päivänä on ollut niin pahamieli koko päivän?
sanoi Mikko heittäen sanomalehden kädestään. -- Tahtomattanikin ovat
koko elämän tapahtumat kiertyneet mieleen mustaa mustempina. Pienen
pienetkin seikat ja elämässä tapahtuneet hairaukset ja tyhmyydet
tulevat esiin mustina ja suurina. Suututtaa ja harmittaa ennen kaikkea
se ensimäinen käräjänkäynti Pekkiläisen kanssa ja Jertan asian ajo
käräjissä.
-- Mitäs pahaa niissä sitten oli?
-- Niissä se on alku kaikkeen, jatkoi Mikko alakuloisesti. -- Niissä
asioissa voitin loistavasti ja sitä tietä jouduin tuomio-istuimien
kanssa tekemisiin. Jos Pekkiläisen ja Jertan juttuja ei olisi ollut,
niin olisi pysynyt mielessäni vanhempieni opetus. He puhuivat aina
kammoten käräjänkäynnistä ja sanoivat: »Sinne laki kunne kantajat
paremmat» ja »raha rikkaan kuluu, pää menee köyhän miehen». Isäni aina
kehuikin, että hän on se mies, joka ei ole lakituvan kynnyksen yli
jalkaansa astunut. Ilman Pekkiläisen ja Jertan juttuja en olisi
antautunut käräjänkäyntiin rovastin kanssa. Siinä suututin
tuomio-istuinten herrat senaattia myöten, niin että ne saattoivat
syyttömästi tuomita meidät konkurssitilaankin. Ilman sitä taas ei olisi
ainoa lapsemme joutunut ilman alle kuin linnunpoikanen, jolta emä on
ammuttu. Sitä tietä jouduimme tänne tuntemattomaan puoleen kaikkien
halveksittavaksi. Koko elämämme on mustaa taivalta, ainoa valokohta on
Kivelässä-olomme. Siellä olimme niin onnelliset kuin nuori parikunta
voi olla.
Auno rykäisi, venytteli sukan kudelmataan ja melkein ihastuen ehdotti:
-- Mutta nythän meillä ei ole kuin yksi askel astuttava, niin pääsemme
samanlaiseen onnellisuuteen kuin Kivelässä ja vielä vähän
varmempaankin. Myymme tämän talon, laitamme Kivelän kokoisen mökin. Jos
kymmenenkin tuhatta saamme rahoja pankkiin, niin niitten koroilla
elämme ja asumme siinä pienessä Kivelässämme kuin herran kukkarossa.
Maata viljelemme vain lystiksemme. Pidämme yhden tai kaksi lehmää,
joita minä hoitelen, ja kaikki paha on ollut tie hyvään. Kun sinun
vatsavaivasi kestää vuosia paratakseen, niin siinä pikkutalossa saattaa
parannella, ei tarvitse tavoitella apulaisiksi mitä petkuttajia
milloinkin... Kunnollista työmiestä ei saa millään hinnalla. Kävin
päivällä riihiladosta pehkuja lehmille: läjissä on jyviä ja ruumenia,
ja jyväisiä tähkiä pehkuissa ja oljissa.
-- Sekin se on osaltaan tänä päivänä minun mieltäni painanut, kun vielä
tuo riihien puinti meni niin kuin se meni, sanoi Mikko ja kääntyi
akkunasta katsomaan, vaikka ei ulkoa mitään näkynyt muuta kuin musta
yö. Tuuli humahteli raskaasti nurkissa ja räntäinen sade rapisi
akkunaan. -- Kyllä se totta on, että olojen pakosta näytään sortuvan
siihen tilaan, että myötäväksi se tämä talo tulee, vaikka viimeiseksi
maallisen elämämme suojaksi olen tätä ahertanut, sanoi Mikko hyvin
vakavasti.
Aunon sydän hytkähti, hänen kasvonsa kirkastuivat. -- Et usko, miten
minusta on lysti kun sinä sen käsität, kiiruhti hän innoissaan
sanomaan. -- Olenhan minä monta kertaa sinulle sitä sanonut ja sanon
vieläkin, että tämä talo on myytävä ja ruvettava elämään rahojen
korolla. Nyrkin kokoinen mökki laitetaan vain, jossa oman katoksen alla
asutaan.
-- Se sinun tahtosi se juuri viepikin siihen, kun toisena syynä on tämä
minun terveyteni. Jos se olisi sinun mieltäsi vasten, niin en vieläkään
tätä ajatustani ilmaisisi. Koettaisimme hänessä rimpuilla päivästä
toiseen.
-- Se on minun tahtoni ja uskon, että kyllä tälle ostajia löytyy,
kunhan vain tiedoksi tulee, että tämä myydään, sanoi Auno ja tuli niin
iloiseksi, että nousi lattialle kävelemään ja kävellessään kutoi
sukkaa. Hän kutoi entistä sukkelammin, kirkkaat sukkapuikot vain lampun
valossa säteilivät käsissä.
-- En minä meidän elämäämme niin synkkänä pidä kuin sinä. Onhan tässä
sentään eteenpäin päästy. Totta on, että on elämässämme ollut
kamaloitakin kokemuksia. Se oli pahin se konkurssitilaan syyttömästi
tuleminen, kun vietiin lehmät, lampaat ja hevonen ryöstämällä. Etkö
muista, miten kamalan haikeasti lehmärievut ammoivat ja lampaat
määkivät, kun päihtyneet miehet ruoskillaan pakottivat tielle?
Tämä muisto näytti olevan Aunolle niin raskas, että hän ei voinut
jatkaa. Hän vetäisi päähuivinsa otsalleen ja sai sanotuksi vain: -- Voi
maailmaa pahennusten tähden, sillä pahennukset kumminkin tulevat. Niin
on kirjoitettu, ja tosi on.
Mikko oli taas entistä useammin ruvennut muistelemaan Ledenbergiä ja
kärsimäänsä vääryyttä. Jokainen vastoinkäyminen toi mieleen Ledenbergin
asian. Tämä Korhola, jonne Mikko oli edullisilla ehdoilla päässyt, oli
aluksi vaikuttanut sovittavasti. Tämän Korholan saanti oli johtanut
hänet synkistä ajatuksista ja kostotuumista. Mutta tämä koti oli ehkä
jätettävä, ja tuntui kuin välimatka noihin ilkeihin tapahtumiin olisi
käynyt lyhemmäksi.
Mikko nousi kävelemään lattialle, katseli akkunoista ulos ja sanoi: --
Yhä vain räntä lätisee akkunanruutuihin ja tuuli jymistää nurkkia... Ei
milloinkaan tunnu somemmalta olla kotona kuin tämmöisenä hetkenä. Mutta
mitäpä tuosta, kun ei voi olla kotonaan, vaikka kodikseen on laittanut.
-- Koti se on koti pienempikin, kun se on oma ja omalla turpeella. Hyvä
on pirtti pikkuinenkin, kota kolmisoppinenkin, kun se on omasta taasta.
-- Niinhän tuo laulaa runoilijakin: »Suuruutta emme rukoile, me
pienuutehen tyydymme»...
-- Siinä se aika kuluu pahallakin ilmalla, sanoi Auno kun kuuli kellon
lyövän kahdeksan.
Illallista syödessä Auno puheen aluksi sanoi: -- Nytpä tuo kauppias
Tuppurainen saa tästä talon, kun se on aina sanonut, että hänen pitää
saada maatila, josta saa kaikenlaista maantuotetta. Tämähän on ihan
kuin luotu hänelle.
-- Saapi kai tämän kuka tahansa, joka enimmän maksaa.
-- Paljonko aiot pyytää?
-- Ainakin irtaimineen kaksikymmentä tuhatta. Pari lehmää ja elot
itselle, nimittäin tulevana keväänä. Talven me tässä olemme ja talven
aikana hankimme paikan, mihin oman kurkihirren alle muutamme.
-- Kaksikymmentä tuhatta! huudahti Auno. -- Niitten koroillahan elämme
kuin herran pojat. Yli tuhannen markkaa vuodessa.
-- Kuluupa sitä joitakin tuhansia taloa -- vaikka pientäkin --
laittaessa, kun ei kykene itse tekemään.
-- Mihin aiot katsella talonpaikkaa?
-- Ensimäiseksi menen Tervolan ukon pakinaan. Sen maalla tuolla järven
rannalla on kaunis kaislarantainen niemi. Siinä on kuusiryhmä, joka
muistuttaa Mäkelän kuusta ja niitten lähellä on muutamia koivujakin.
Niitten vierelle teen talomme, jos Tervos-ukko taipuu kauppaan.
-- Ai, ai! ihastui Auno. -- Sittenhän me emme enää Mäkelän kuusta niin
kaipaakaan.
-- Siitä olen jo ihan kuin unta nähnyt, että siihen teemme talomme.
Olin kerran kalastusretkelläni siinä tulella ja silloin ihmettelin,
ettei kukaan ollut siihen taloa tehnyt, vaikka mielestäni se oli
kaunein paikka maailmassa. Etelään päin silmänkantama selkä ja länteen
päin ei näy laitaakaan, saaria vain. Ja idässä ja pohjoisessa lehtoisia
rinteitä.
Auno huudahti: -- Kas siinähän se on se sinun Kivelässä unissa näkemäsi
päivänpaisteinen rinne, mihin järven yli illan aurinko paistaa.
-- Semmoisessa uskossa olen minäkin, vastasi Mikko.
* * * * *
Vuoteelle laskeuduttuaan Mikko selällään maatessaan sanoi: -- Kuinka
usein olen kaivannutkaan sitä Mäkelän kuusta! Muistan, miten sen oksien
läpi talviöinä taivaan tähdet paistoivat ja kuun valossa oksille
jääneet lumihiuteet pakkasen silminä kiiluivat kuin puhtaimmat
jalokivet. Ja kun myrsky ulvoi nurkissa, niin se tuulen heiluttamilla
vankoilla oksillaan ilmaisi: olkaa rauhassa, vartia on valveilla. En
sitä kertaa herännyt yöllä, kesällä tai talvella, etteivät silmät
ensimäiseksi olisi tavanneet kuusta. Kun se seisoi tyynenä, tahtoi se
sanoa, että luonnossa on rauha. Jos sen oksat heiluivat, niin se tahtoi
sanoa: minä valvon...
Kun se kaatui, ei Mäkelä enää kodilta tuntunut. Oli todellakin kuin
vartia olisi poissa.
Mieluinen elämäntoveri on asunnon vieressä puu, joka on kovia kokenut
ja horjumatta seisonut myrskyissä ja sateissa.
Kahdeskymmenes kuudes luku.
Kauppias Tuppurainen oli ostanut Korholan ja Mikko oli Tervolaiselta
saanut ihailemansa järven niemen ja kappaleen maata viljelysmaaksi.
Siihen hän rupesi Korholasta pitäen tekemään taloa. Tulevan juhannuksen
aikana olikin talo jo siksi valmis, että saattoi mennä asumaan.
Asuinrakennuksessa oli kaksi huonetta, pirtti ja tupa, navettakin oli
kahdelle lehmälle ja vasikalle tai lampaalle. Järven rannalla oli
pieni, soma sauna.
Oli juhannus-aatto, kun Mikko ja Auno taluttaen lehmiä saapuivat
uudelle talolle. Kun navetassa oli uusi valkoinen silta, oudostuivat
lehmät sitä ja ne täytyi pakottamalla saada navettaan. Pelosta vapisten
menivät ne hiljaa hiipien Aunon jälessä parsiinsa, missä Auno kytki ne
kiinni, jolloin ne rupesivat hätäisin silmin ikävästi ynymään. Mutta
kun Auno toi nurmivihkot eteen ja hyvitteli, rauhoittuivat lehmät ja
rupesivat syömään. Tupaan tultuaan Auno heitti nuttunsa ja päähuivinsa
naulaan, istui sitten akkunan luokse ja alkoi katsella kuusten oksien
alitse järvelle, missä hennon etelätuulen ajamat herttaiset laineet
hiljalleen vierivät rantaan.
-- Nyt minä todella tunnen pitkältä vaivaloiselta matkalta päässeeni,
sanoi hän. -- Mäkelästä tänne on ollut sanomattoman vaivaloinen tie,
mutta matka on tehty, Jumala olkoon kiitetty.
-- Kylläpä todellakin voi sanoa, että matkan päähän on päästy, virkkoi
Mikko istuen toisen akkunan luona, hänkin järvelle katsellen. -- Mutta
minä tahtoisin sanoa, että matkalle on lähdetty Kivelästä eikä
Mäkelästä.
-- Samaa sanoisin minäkin, jollen Mäkelässä olisi syntynyt. Siinä olen
nähnyt tämän elämän ensimäisen päivän valon ja sen pientarilla olen
pienenä piehtaroinut. Kuusi se vaan meni Mäkelästä pois, kuten
rakastettava vanhus talosta. Ei ole mitään täällä iankaikkista. Mutta
tuossahan seisovat hänen jälkeläisensä parhaassa miehuudessaan.
Katsohan noita lukemattomia villanpehmeitä tämän kesän kasvaimia
jok'ikisessä oksan kerkässä ja noita marjan kokoisia kävyn alkuja.
Tuolla kuusten latvoissa ne ovat aivan kypsän mansikan näköisiä. Kaikki
nuo yhdestä suusta äänettömällä kielellään kiittävät Jumalaa.
Mikko katseli vain järvelle ja aikoi kohta vähän levähdettyään lähteä
heittämään verkkoja. -- Mikä tälle talolle pannaan nimeksi, kysyi Auno
tuokion ääneti oltuaan. -- Nimihän lapsella olla pitää. Pannaanko
»Onnela»?
Mikko rykäisi ja sanoi -- On liian hempeä nimi. Ei se elämä tässäkään,
eikä missään paikassa, paljasta onnea ole. Ajattelen, että olkoon tämän
talon nimi Juurus, kun tässä ollaan kuusten juurella.
-- Sehän todellakin sopii! Juurus! Oikein perinpohjainen nimi! Olkoon
minusta vaan Juurus.
-- Niin, ei tässä paljasta päiväpaistetta tule elämä olemaan. Ennenkuin
nuo tureikot ovat paenneet ja jättäneet sijansa leipää kasvavalle
viljalle, saa tässä aika lailla ponnistella.
-- Kyllähän sitä mielellään tekee työtä, kun koti tuntuu kodille.
Pakoon minä menisin sellaista onnea, jossa ei työtä olisi... -- Oltuaan
hetkisen ääneti Auno jatkoi:
-- Kun lehmät vähän aikaa levähtävät, niin lypsän ja keitän juuston,
oikein juhannusjuuston. Huomenna täytyy lähteä paimeneen opettamaan
lehmiä näille oudoille laitumille.
Mikko pöytään istuessaan sanoi: -- Huomenaamuna keitämmekin kalakeiton.
Lähden tästä heittämään verkkoja.
-- Ai, ai! Sinne tulen minäkin mukaan, sanoi Auno ihastuneesti.
-- Sinullapa on täälläkin onnelassasi ne tavalliset lauantaitehtävät:
saunanlämmitys, lehmien hoito ja yhtä ja toista kahmerehtamista.
Auno katsahti aurinkoon ja sanoi: -- Ho-hoi! Nythän on vielä päivää
vaikka mitä tehdä! Ensi työkseni lähden laittamaan saunan lämmitä,
hoidan karjan, teen ilta-askareeni, kylvemme, sitten lähdemme järvelle
ja sieltä tultua keitän juuston. Eipähän nyt pimeä peloittane, jos
aurinkokin laskeutuu.
-- Tehdään niin, sanoi Mikko pureskellen voileipää ja Kuurtajanjoesta
pyydettyä säynästä. Mutta kyllä ne nämä tämmöiset säynäät ovat
edestämme haihtuneet. Sekakalojen varaan sitä nyt olemme joutuneet.