täyttymässä viljasta. Huomenna oli aikomus lähteä niitylle. Senpätähden
nyt sunnuntaipäivänä Mikko käveli kaikilla niityillään, katsomassa
missä näyttäisi heinä olevan täysikasvuisinta. Kaikissa niityissä
lainehti päivän tuulessa pitkä heinä. Kun helteinen aurinko paistoi
täydeltä terältä, tuli Mikko levottomaksi ja pahoitteli sitä, ettei jo
eilen tullut niitetyksi, jotta tänä iltana saisi korjata valtaisen
kasan heiniä. Pirttiin tultuaan hän käveli akkunasta akkunaan juuri
kuin nähdäkseen, miten täyteläiset vainiot päivän lenseässä tuulessa
hulmuten aaltoilivat. -- Jos olisin eilen tullut edes nitoneeksi
viikatteen, niin päivällisen syötyäni lähtisin tuonne Kettupuron
niitylle niittämään, mietti hän. Niissä mietteissään hän viimein
istahti pöydänpäähän penkille, otti sanomalehden käsiinsä ja käänteli
sen sivuja. Sekin näytti tyhjältä, juuri kuin siinä ei olisi mitään
lukemisen arvoista. Mikko selaili kuitenkin tavan vuoksi, kun Aunokin
karsinalasin luona hiljakseen luki Wegeliuksen postillaa.
Pirttiin astui nyt reippaan näköinen nuori mies, joka hyvänsointuisesti
sanottuaan hyvänpäivän istahti pirtin sivupenkille.
-- Mitä vieraalle kuuluu? virkkoi Mikko samalla tutkivin silmin
katsellen miestä päästä jalkoihin asti. -- Mistä kaukaa vieras on, ei
suinkaan tältä kylältä?
-- En juuri tältä kylältä, vaan en kovin kaukaakaan. Tuolta Hietalahden
kirkon alueelta olen.
-- Mihin se on matka?
-- Matkani päätä en tiedä itsekään. Kyllästyin tuohon tukkityöhön ja
lähdin etsimään heinätyötä. Jotkut tiesivät sanoa, että teillä on vähän
miehiä. Siksi poikkesin tähän, tiedustamaan tarvittaisiko tässä
talossa.
-- Eihän noita kovin liiaksi ole miehiä, eihän tuo lisä tekisi pahaa,
kun olisi niittäjää, arveli Mikko hieman epäröiden.
-- Siihen kyllä olen kuin luotu, juuri kuin sitä varten syntynyt.
Mikko katseli vielä miestä päästä jalkoihin. Mies näytti kaikin puolin
miellyttävältä, minkä vuoksi Mikko kysyi: -- Paljonko sitä pitäisi
päivältä tai viikolta maksaa, jos tuota huomenaamuna lähdettäisiin
niitylle?
-- Siitä kerkiämme sitten tuumia, kunhan ensin näette, mihin minä
kykenen. Pääasiana on minulla päästä ruokataloon saamaan ruokaa. Tuolla
Kerosen joen savotassa, jossa koko kevään olen ollut, ei koko pitkänä
keväänä ole saanut muuta kuin kehnotekoista leipää, silakkaa, ihan
haisevaksi pilautunutta, talvella kerättyä voita, eikä sitäkään nyt
kahteen viikkoon enää ole ollut. Sitä kehnotekoista leipää, keltaista
silakkaa ja vettä ei päälle kylkiensä syö. Vaikka nälkä hiukaa
sydänalassa niin että koukkuun vetää, niin peloittaa kuitenkin
syömäänrupeus.
-- Saamme koettaa huomenaamuna lähteä niitylle, ja uskon, että
sopisimme palkoillakin, jos se nykyinen kahdeksantuntinen työpäivälaki
ei olisi kiusana.
-- Se ei sovi talonpojan toimiin. Se sopii savotassa, mutta ei
talonpojan elämässä, sanoi vieras jäykästi ikäänkuin lopettaakseen
puheen siitä asiasta. -- Meillä ei ainakaan siitä tule riitaa, sanoi
hän päättävästi ja rupesi silittämään Hallin päätä, kun se tutkivin
silmin tuli haistelemaan vierasta.
-- Olisittepas vielä haravamiehen tuonut mukananne, niin sitten se
vasta oikein olisi, sanoi Auno ruokapöydässä säynään kimpussa
askartelevalle vieraalle.
-- Mistäpä se Matti antaa, kun Matilla ei ole, sanoi vieras.
-- Mattiko se on vieraan nimi? kysyi Auno.
-- Ei ole kuin Janne. Janne Koivula on minun nimeni. -- Sen sanottuaan
Janne kaivoi taskustaan sikaarin, sytytti sen palamaan ja kallistui
penkille laskien kyynäspäänsä penkkiin ja päänsä varasi kämmeneensä.
Auno sen nähtyään toi ulkoa ison tyynyn, jonka keskeä kaksinkerroin
sujutettuna toi Jannen pään alle.
Janne katsahti Aunoon kiitollisen silmäyksen ja virkkoi: -- Kovin
hyvällepä opetatte.
-- Hyvää ei ole koskaan liiaksi, sanoi Auno naurusuin ja poistui
päivällisruokia kantamaan ruokakamariin. Siitä hyvästä mielestä, että
nyt oli saatu heinämies, oli Aunon jalka tavallista keveämpi ruokia
kantaessa ja pöytää puhdistaessa. Sitäpä Jannekin siinä penkillä
pitkällään sikaariaan poltellen ja pitkäripsisiä silmiään väliin
lupsautellen katseli. Kohta kuitenkin Jannen silmät taukosivat
lupsahtelemasta, sammunut sikaari vierähti penkille, mies näkyi
nukkuvan.
* * * * *
Jo aikaisin huomenaamuna olivat Mikko ja Janne nitoneet viikatteet
varsiin ja menneet Kettupuron niitylle niittämään. Auno oli kotona
hoitanut karjansa ja keittänyt makeata juustoa aamiaiskeitoksi. Kun
päivä alkoi kulua aamiaisten kohdalle, kantoi Auno niitylle sangollisen
juustoa, leipää, rieskaa, voita ja kalaa. Niitylle tultuaan ja
nähtyään, että kokonainen latoala heinikkoa oli kumossa, Auno heitti
aamiaisruoat latoon ja meni käskemään niittäjiä syömään. Niittäjäin
luokse tultuaan hän oikein huolestuneesti sanoi: -- Hyvä Jumala, kun
koko latoala on heinikkoa kumossa! Mikä todellakin perii haravamiehen,
kun minäkään en edes nytkään jouda harava käteen. On pieni leipomus
kotona.
Mikko lakkasi niittämästä. Samoin teki Jannekin ja likaiseen paitansa
hihaan otsastaan hikeä pyyhkäistyään sanoi: -- Ei, hyvä emäntä, hätä
ole tämän näköinen. Jos minun neuvoni kelpaa, niin otetaan haravat ja
pemistetään paksummat läjät hajalle. Sitten aamiaisen jälkeen
pyyhkäistään tuosta toinen ala kumoon. Jos päivällisten edellä
karhotaan luo'ot ja iltasella pannaan kuivat heinät latoon ja viimeksi
iltasella otetaan nämä päiväniitokset lapoolle huomenna
hajoitettavaksi, niin saatte emäntä nähdä, että heinänteon laita lähtee
irti ilman varsinaisia haravamiehiä. Sillä tavalla me toissa kesänä
teimme Hietalahden Juusolassa. Siitäkin palvelija oli lähtenyt
heinäajan rinnassa pois, mutta kyllä silti päästiin heinästä irti ennen
kuin toisissa taloissa.
-- Mutta teillä on syönti nyt. Aamiaisruoat ovat ladossa. Minulla on
pirtti lämpiämässä, minun täytyy kiirehtiä sinne, sanoi Auno ja
puoleksi juosten lähti kotiin.
Mikko lähti kävelemään latoon päin ja sanoi: -- Lähdetäänhän syömään.
-- Ei, mutta otetaanhan haravat ja hajoitetaan heinät kuivamaan,
syödään sitten, sanoi Janne päättävästi.
-- Mutta jos meidät tavoittaa nälkä.
-- Nälkä ei ole niin suuri herra, ettei jouda sitä aikaa odottamaan.
-- Tehdään sitten niinkuin tahdot, sanoi Mikko ja lähti pitkillä
askelilla kävelemään veräjälle, mihin oli tänä aamuna jätetty haravat.
Janne joutui kuitenkin ennenkuin Mikko harava käteen ja tuiskuna
rupesivat heinäaallot menemään levälleen. Eikä se aurinko kerjennytkään
monta askelta siirtyä ennenkuin heinät olivat levällään.
Aamiaisen jälkeen Mikko köllistyi heinäläjää vasten, jonka oli latoon
syömään tullessaan tuonut, mutta Janne istahti vain ladon kynnykselle
ja hetken siinä istuttuaan sanoi: -- Kun tuo ilma on noin heinämiehen
mieluinen, niin eikös, isäntä, lähdetä niittämään? Levähdämme sitten
sateella tai joulun pitkinä pyhinä.
-- Kyllä minä siihen tuumaan taivun, sanoi Mikko naurusuin hypäten
makuulta ja lähti kävelemään viikatteitten luokse.
Mikon mukana kävellessään Janne potki heiniä ja sanoi: -- Kas sitä!
Heinät jo päällisin puolin kahisevat. Edellä se olisi, jos nyt niitä
ruvettaisiin hajoittamaan. -- Niin on. Edellä on ennen tehty, mukautti
Mikkokin.
Päivä oli puolen rinnassa, kun Halli ilmestyi niittäjäin luo. -- Janne
vilkaisi kotiin päin ja näki Aunon iso juurikori kädessään tulevan.
Janne arvasi tuotavan kahvia ja varsin näyttääkseen emännällekin, mihin
hän kykenee, rupesi entistä hurjemmin lyömään heiniä, vaikka hänen
likainen paitansa jo ennestäänkin oli likomärkänä hiestä ja tarttunut
selkään kiinni.
Niittäjät olivat jo toisen ladon jättäneet jäljelleen. Sen ladon
lattialle Auno nyt levitti kahvineuvot ja hoihkasi: -- Tulkaapas
niittäjät nyt tänne. -- Lähdetäänpä sitten, sanoi Mikko nakaten
viikatteensa mättäälle. Mättäälle nakkasi Jannekin viikatteensa ja
sanoi: -- Lähdetäänpä vain näkemään, mikä sitä emäntää vaivaa kun se
huutelee.
Auno oli levittänyt kahvivehkeensä sanomalehdelle ladon lattialle. Sen
ympärille kolmikantaan nyt istuivat Auno, Mikko ja Janne. Halli jäi
taammas ja palavin silmin pälyi vehnäleivoksiin. Auno täytti kupit ja
kehoitti panemaan sokeria sekaan ja ottamaan hyvän vuoden leipää
seuraan.
Vehnäpalasta ottaessaan Janne hauskamielisen näköisenä sanoi: -- No
tuolla tuota ei tarvitse suutaan narrata, siinä on haukata asti.
Monissakin taloissa kun ollaan muka vehnästäkin antavinaan, niin se on
tuon koiran kielen lainen läpikuultava viilu. Suuhunsako sen panee vai
suunsa viereen, niin se on sama. Parempi on kelpo tyhjä kuin semmoinen
annos.
-- Totta on, että kun häntä antaa, niin antaa eikä tyhjää tarjoa, sanoi
Auno ja rupesi täyttämään Jannen kuppia ja kehoitti vieläkin panemaan
sekaan.
Toista vehnäpalasta ottaessaan Janne sanoi: -- Jääpiköhän tässä aivan
ilman tuo kolmas mies, joka tuossa kieli lerpallaan palavin silmin noin
surkeasta naamasta katselee tätä meidän meininkiä.
-- Ei jää ilman. Kyllä se Halli tietää vanhastaan, että ei häntä jätetä
ilman. Sen tietäessään se lähteekin mukaan, milloin vain näkee minun
kori kädessä lähtevän työmaalle. -- Auno otti nyt läjästä pienimmän
vehnäpalan ja vilkaisten Halliin sanoi: -- No tulepas, Halli, nyt
tänne.
Halli kiepsahtikin Aunon viereen, missä Auno antoi pienen palan
kerrallaan vehnästä Hallin suuhun ja nauraen sanoi: -- Jos minä
antaisin sinulle kerralla tämän palan, niin sinä söisit sen etkä
muistaisi maistaakaan, miltä se maistui... Kas niin, nyt se loppui,
mutta kahviahan sitä vielä pitää antaa. Oikein kermakahvia annetaankin.
Vehnäleivosvatiin kaasi nyt Auno kerman tähteen, pani siihen muutamia
sokeripaloja, noin parin kupin verran laski kahvia ja ojensi Hallille.
Halli rupesikin lakkimaan, suupuolista vain pursui kermainen kahvi.
Kahvin loputtua natusteli viimeiset sokeripalat vadin pohjalta ja
nuolla loiski vadin laitoja myöten puhtaaksi, minkä jälkeen vilkaisi
kaikkien silmiin, oistui ladon eteen istua tököttämään ja silmäili
Aunoa. Auno hymähti ja sanoi:
-- Nyt se Halli jo odottaa minua kotiin lähteväksi, mutta en minä nyt
aivan paikalla lähde. Minä joudan nyt vähän aikaa täällä harava kädessä
liikkumaan.
Mikko ladosta tultuaan katsahti aurinkoon ja sanoi: -- Taitaapa olla
paras aika ruveta karhomaan heiniä.
-- Niin on minunkin mielestäni, virkkoi Janne ja lähti pitkin askelin
kävelemään toiselle ladolle, jossa haravat olivat.
Päivä oli jo päivällisen ajoissa, kun ennen aamiaista niitetty ala oli
saatu karhotuksi. Karhomasta päästyään Janne käsin kopristeli luokoa ja
sanoi: -- Ettekö usko, että kun nuo heinät tuossa pari tuntia
remottavat hajallaan, niin ovat kuivia, ihan latoon työnnettäviä.
-- Uskonpa hyvinkin. Kun ne ovat noin köyhkösillään, niin ei niitten
tuommoisessa paisteessa tarvitse kauan olla, ennenkuin karahtavat
kuiviksi. Tuokin tuuli se osaltaan tekee hyvää, se onkin poikaa
tämmöisellä helteellä heiniä kuivatessa.
Kun Auno toi päivällisruokaa, työntyi Halli Aunon edellä latoon.
-- Kyllä tuo Halli taitaisi olla kovaa miestä tuon emännän puolesta,
jos sille rupeaisi joku tekemään ylemmäisiään, virkkoi Janne hymyillen.
-- On se semmoinen henkivartia, ettei paremmasta apua. Jos minä nämä
päivällisruokien tähteet jätän tähän latoon, niin se vartioi vaikka
viikon aivan syömättä, ennenkuin heittää, eikä ole vieraan hyvä tulla
ottamaan.
-- Sitävarten se Halli tänne teidän edellänne latoon tultuaan joka
loukon nuuskien ottikin selvän, onko täällä liikalaisia, virkkoi Janne.
-- Sitävarten juuri se on tarkastanut, sanoi Auno koristaan purkaessaan
ruokia.
Nähdessään Aunon nostavan säynäjävatia korista Janne huudahti: -- Ja
taas se tuo emäntä tuo minun eteeni noita säynäjiä, moisia himoruokia,
joita ei malta olla syömättä. Eilen illallakin olin janoon kuolla, kun
niin veriseen nälkääni ahmusin aivan järjetönnä.
-- Kun tuossa lorisee puro, ei hyvin kaukana, niin ei tule hätää, sanoi
Auno nauraen.
Kohta olivat kaikki kolme säynäjän kimpussa. Haarikasta ryypättiin
piimää aina väliin. -- Suola se on, joka miehen sitoo, virkkoi Mikko.
-- Se on totta se, että suola se miehen sitoo, myönsi Janne. Suolan
turvin siellä tuolla tukkijoella pitää henkeä pitää. Silakka olkoon
vaikka kuinka viheliäisen ja jo eläimen läpi kulkeneen näköinen, niin
sitä pitää vaan niellä.
-- Siellä kai rahaa kertyy, kun ruuassa niin vähän kuluu? kysyi Auno.
-- Mitä kenellekin tehnee, ei ne minulle näy kasaantuvan.
-- Miten niin?
-- Niissä minun rahoissani näkyy olevan päällekirjoitus: »Kaikkeen
maailmaan!», sanoi Janne hieman alakuloisesti.
Jannen sanoista kuuli, ettei hän toivonut niistä kyseltävän.
Syömästä päästyään Janne koppasi haravansa ja alkoi äärystää luokoa.
Auno rupesi äärystämään toista laitaa, joten mentiin latoalan rajaan
asti, jolloin Janne rupesi enimpiä rysyyttämään rukoihin Aunon ottaessa
jälkeä. Ja rukoja rupesikin syntymään aivan kuin taikavoimalla. Mikko
sai aivan hengen tulleen edestä ruveta kantamaan latoon. Kohta näkyikin
Mikon selässä paita märkänä ja tukat suortuvassa hiestä. Mutta sitä ei
Mikko valittanut, hurjeni vain kantamaan, kun näki että rukoja syntyy
enemmän kuin hän kerkiää kantaa.
Ketterästi, kuten ennen nuorena tyttönä ollessaan, juoksi Auno Mikon
selkään takkaa nostamaan.
Ilta-aurinko paistoi vielä metsän latvojen yli, kun lato oli pukaten
pakaten täynnä heiniä ja toisella alalla otettu enemmän kuin sata
lavotta puolikuivia heiniä huomenna hajotettavaksi kuivamaan. Miehet
istahtivat levähtämään ja arvailivat huomista ilmaa. Pouta näytti
olevan tulossa.
-- Niinpä se yhdessä kohti ollessa rupeaa ilkeältä tuntumaan selässä
tuo märkä paita. Pitää lähteä heilumaan. Lähdetäänhän pyyhkäisemään
tämän latoalan jäännös kumoon, ehdotti Janne tuokion kuluttua.
-- Lähdetäänpä sitten, virkkoi Mikkokin ja nousi lähtemään.
Aurinko paistoi enää vain pisimpiin puitten latvoihin, kun Mikko heitti
viikatteensa mättäälle ja sanoi: -- Heitetäänpä huomiseksikin. --
Samassa Jannekin heitti viikatteensa ja liippansa mättäälle ja sanoi:
-- Heitetäänpä vaan. Jopa sitä sentään tulikin. Kaukaa näkyy tuo laita,
mistä tänä aamuna lähdettiin.
-- Kyllähän siinä on kahden miehen osaksi, mukautti Mikkokin.
Kun miehet tulivat kotiin, ei Aunoa näkynyt enempää kuin
illallisruokaakaan pöydällä. Pian Auno kuitenkin tuli ulkoa, käärölle
kääritty puhdas paita ja puhtaat alushousut kädessään, joita Jannelle
osottaessaan sanoi: -- Sauna on kylvettävä, saatte omin päinne mennä
kylpemään. Tässä on Jannelle puhdas paita ja housut; kovin näkyy olevan
likainen sinun paitasi.
-- Maanantainakinko sitä kylvetään?
-- Niin, kun luulen, ettet viime lauantainakaan ole kylpenyt, niin
lämmitin saunan.
-- Kyllä siitä on muistama aikaa, kun saunakylpyä on saatu. Järveen ja
jokeen sitä on joskus porahdettu, mutta joessa on niin kylmä vesi,
ettei varsinaisesta uinnista ole puhettakaan. -- Sitten Janne silitti
käsivarttaan ja rintaansa ja sanoi: -- Kyllä tämä paita todella onkin
jo tarpeeksi likainen. Tämä vaate ei paitana ollessaan ole vettä
nähnytkään muuta kuin joskus taivaan kastetta, vaikka pari kuukautta
tämä on paitana ollut ja joka päivä miehen päällä.
Kylvyn jälkeen syötiin illallinen. Sitten Auno sanoi:
-- Kun Reeta jätti tuonne luhtiin vuoteensa autioksi, niin Janne menee
sinne nukkumaan. Vein sinne jo vesiastian, josko sattuisit tarvitsemaan
juotavaa.
-- Kiitos, kiitos! Mutta aamulla muistakaa käydä herättämässä. Minä
ehkä voin hyvälle vuoteelle päästyäni nukkua pitkäänkin, sanoi Janne.
Luvattiin herättää.
Luhtiin tultuaan Janne kun näki puhtaan lakanavuoteen odottavan häntä,
niin arvasi nyt, minkätähden ei jo eilen illalla häntä käsketty tänne
nukkumaan.
Kahdeskymmenes neljäs luku.
Kolmatta viikkoa oli Janne ollut Korholassa. Tänä päivänä oli vasta
ensimäinen sadepäivä koko heinäaikana. Kun satoi jo aamusella, Mikon ja
Jannen niittämään lähtiessä, niin Mikko sanoi Aunolle:
-- Me tulemme aamiaiselle kotiin, käymmehän vain itsemme märäksi
niittämässä.
Aamiaisen aikana yhä satoi. Sadepilvet näyttivät lientyvän entistä
sakeammiksi. Mikko köllistyi penkille ja sanoi: -- Nyt levähdetään
kolmen viikon puolesta. Nukutaan niin että sormihaaran mieheen aurinko
kiertää.
Penkille köllistyi Jannekin ja nukkui sinne asti, kunnes puolenpäivän
rinnassa Auno pirtin pöydälle laittoi päiväkahvin juotavaksi. Siihen
pöydän ympärille asetuttiin taas juomaan kahvia, ja Halli tapansa
mukaan jäi lattialle istua tököttämään, odottamaan osaansa. Siinä
vehnäkahvia juodessa Janne alakuloisesti kysyi:
-- Mitä se isäntä ja emäntä sanoo, vieläkö minulle on tässä talossa
työtä senjälkeen, kun heinänteko loppuu? Tuotahan ei moneksi päiväksi
enää ole; tällä viikolla loppuisi kun ei sataisi.
-- On työtä. Vastahan ne vaivat alkavat, sanoi Mikko. -- Etkö näe noita
toukovainioita, nuo eivät ole yhdellä sirpillä leikattavat. Sitten kun
saadaan leikatuksi, alkaa riihenpuinti, perunannosto ja monet muut
hommat. Ei työ tekevältä lopu.
-- Sitten kun syksyyn mennään, niin Janne ruvenneekin meille aivan
vuosirengiksi, sanoi Auno.
Janne rykäisi ja verkalleen alakuloisen voittoisesti sanoi: -- Minä
vaan senvuoksi kysyin, kun minä tarvitsisin rahaa vähän enemmän kuin
mitä tähän asti olen tienannut. Minun pitäisi saada uusi puku, kun nuo
ainoat ketineet näkyvät käyvän risaisiksi. Vieläpä tarvitsisi
kengätkin, mutta näillä minä nyt kyllä tulen toimeen likemmäksi talvea.
Tuossa kauppias Tuppuraisen puodissa olisi mieleistäni pukukangasta.
Siitä puku kaikkine tarpeineen tulisi kolmen sadan markan paikkeille
maksamaan. Räätälin palkaksi minulla on entisiä pennejä. Sen kolmesataa
minä jos saisin, niin sillä tulisin autetuksi.
Mikko hieman mietti, mutta kohta sanoi: -- Kyllä kai minä sen vertaisen
summan voin antaa, kun tuota ei joutuisi samanlaiseen kokemukseen kuin
Reetan suhteen. Sekin sai rahaa ja lähti pois.
-- Ei Janne ole sen näköinenkään, että olisi kavala. Reeta oli jo
näöltäänkin kettumainen, sanoi Auno vakavasti.
-- Annetaan vain rahat, virkkoi Mikko huomattuaan, että Aunokin puoltaa
rahojen antia.
-- Sellaiset Reetathan ne juuri saattavat ihmiset epäilemään
syyttömiäkin, virkkoi Janne nureksien. -- Minulla kyllä ei ole muuta
takuuta annettavissa kuin omat sanani, että minä en tästä talosta lähde
en kymmeneen vuoteen, jos vain olla saan. Höperöhän olisin, jollen
tämmöisestä ruokatalosta pitäisi kiinni, kun sitäpaitsi minulla ei
maailmassa ole yhtään, joka minua ikävöi ja jota minä kaipaisin. Ja
lienettehän näillä viikoilla jo nähneet, että kykenen minä ansaitsemaan
ruokani ja hiukan verran palkkaakin.
-- Kyllä, kyllä, virkkoi Mikko ja lähti kamarista noutamaan rahoja, kun
arvasi kysymättäkin, että Janne nyt sadepäivänä haluaa mennä vaatteen
ostoon.
Janne otti hymyillen Mikon kädestä rahat, veti nuttunsa povitaskusta
esiin mustan lompakon, jossa oli pari kymmenenmarkkasta entisiä rahoja.
-- Nyt minä saankin vaatteet, virkkoi Janne tyytyväisenä. -- Kun noin
sataa, niin emme suinkaan lähtene niittämään. Minä lähden kauppias
Tuppuraiseen, sieltä samalla menen räätäli Tossavaiseen ja toimitan,
että saan pyhäksi uudet vaatteet.
-- Ei nyt ennen päivällistä tarvitse lähteä. Minulla on viiliäkin.
Syödään nyt viiliä, kun ollaan kotona, sanoi Auno syöttäessään Hallille
vehnäsosaansa. Mielessä tuntui somalta, kun nyt koko syksyksi ja ehkä
tulevaksi vuodeksikin on tiedossa kelpo työmies. Mielellään tuollaista
pitäisi kuin omaa poikaansa, vaalisi kaikella tavalla.
-- On niissä tukkilaisissa sieviäkin poikia, sanoi Auno, kun Janne
päivällisen jälkeen oli lähtenyt kauppias Tuppuraiseen päin kävelemään.
-- Mutta lienee se hänessäkin vikansa, kun raha ei kartu tuommoiselle
työmiehelle.
-- Voi olla ryyppymies ja ehkä korttimieskin, vaikka tässä näin vähälle
aikaa ei tapojaan viitsinyt näyttää, arveli Mikko.
-- Jotakin vikaa sitä täytyy olla, kun raha ei kartu.
Jannea ei näkynyt tulevaksi illalliselle. Ei ollut tullut
yövuoteelleenkaan, ei tullut huomenna eikä sitä seuraavana eikä
kolmantenakaan päivänä. Pyhänä Mikko lähti kuulostelemaan, kuuluisiko
miestä missään. Kävi kysymässä Tuppuraisessa, onko käynyt vaatteen
otossa, kävi kysymässä Tossavaisessa, mutta kumpaisessakaan ei ollut
käynyt. Keskelässä tiedettiin kertoa, että viikolla eräänä päivänä
Kotasalmen tiellä on nähty sellainen mies erään pahamaineiseksi
tunnetun nuoren naisen kanssa rinnan kävelemässä. Molemmat olivat
olleet päissään. Auno tämän kuultuaan löi käsiään yhteen ja huudahti:
-- No, kuka uskoisi!... Kuka uskoisi Jannesta sellaista!... No, johan
sitä tässä pääteltiinkin, että jotakin on vinossa, kun rahaa ei kartu.
No, ei uskoisi...
-- Kyllä se vei kuin koira enemmän kuin toisen puolen niistä rahoista
ilmaiseksi, sanoi Mikko. -- Mielelläni kyllä olisin sille viisikymmentä
markkaa viikolta maksanut, mutta puolet niistä rahoista hän olisi vasta
lauantaina saanut. Kolmas viikko jäi häneltä puoleen.
-- Mutta saatiinpa poutien aikana heinä tehdyksi, virkkoi Auno. --
Kukaties tästä puoleen kesä muuttuu sateiseksi. Siinä se korvautuu, kun
heinät on hyvinä parhaana aikana saatu kokoon.
-- Se seikkahan tuo osaltaan korjaa asiaa, mutta on kuitenkin natku
senkin tähden, että noin kavalasti viedään.
-- Emme huoli ruveta valittamaan, kun heinät on koossa. Ilman Jannea
eivät olisi. Emmekä puhu koko vahingosta kenellekään, ne nauravat vain.
-- Se kai se parasta on, virkkoi Mikko tyynesti ja kallistui pitkäkseen
pirtin penkille.
* * * * *
Viimeinen heinä saatiin omin väkinsä tehdyksi. Kun tou'ot alkoivat
joutua leikattaviksi, kuulosteli Mikko läheltä ja kaukaa apulaista,
mutta ei saanut ketään. Yksin täytyi Mikon ruveta leikkaamaan, Auno
vain joskus kävi sitelemässä lyhteitä, milloin kotiaskareiltaan jouti.
Karisemaan mieli ruis ja katkeavaksi joutui ohra ennenkuin kaikki oli
leikattu. Oli ne viimein kuitenkin saatu kuhilaille ja ohria enemmän
kuin puolet kykäisiinkin. Rukiit olivat kaikki vielä kuhilailla.
Oli sunnuntai ja mielihyvillään Mikko kierteli vainioitaan, joilla
seisoi kuhilas kuhilaan vieressä. Huomenna aikoi Mikko ruveta rukiita
kokoamaan närtteeseen, josta voi saada riiheen silloin kun joutaa
puimaan, vaikka vasta talvella, jos ei ennen jouda. Mutta päivän
kallistuttua sivu puolen rupesi eteläinen taivaanranta mustumaan
paksuun pilveen ja salaman leimaukset rupesivat välähtelemään. Mikon
sydän jylähti pahasti. Kiirein askelin hän tuli pirttiin, missä Auno
oli lukemassa Wegeliuksen postillaa.
-- Ankara sadepilvi kohoaa etelästä, virkkoi Mikko melkein hätäisesti
oven aukaistuaan. -- Lähdetään kantamaan rukiita tuonne riihen
etulatoon.
Juosten ryntäsi hän kuhilasten kimppuun ja sinne juoksi Aunokin. Mikko
kahmaisi ruiskuhilaan syliinsä ja juoksi sitä kantaen latoon, samassa
palaten toista noutamaan. Auno jaksoi kantaa vain puoli kuhilasta,
mutta juosten hänkin vei kantamuksensa latoon ja juosten palasi.
Molemmat ottivat kuin tulipalosta lyhteitä talteen, tuskainen ahdistus
povessaan, kun taivas peittyi pilveen ja ukkonen likeni kiireesti.
Nähtiin jo, ettei mitenkään kerjetä kaikkia saada.