pahaa kuin Korholassa oli.
-- Ja eipä se ole sanottu, että kaikki säynäjät ovat Kuurtajanjoessa.
Täältä järvestä ne sinnekin kohoavat. Voihan niitä olla täälläkin.
-- Mikä estäisi täällä olemasta vaikka mitä kaloja, lohiakin. Avara on
tuo kuikan pelto tuossa edessämme, sanoi Auno, teki pienen voileivän
matkallaan syötäväksi ja lähti saunaa laittamaan lämmitä.
Kohta rupesikin saunan ovesta tupruamaan sakea harmaa savu, minkä
seasta Auno syöksähti ulos ja meni navettaan hoitamaan lehmiä.
Iltasella oli järvi aivan tyyni. Vaarojen lailta ja järven saarista
näkyvät juhannuskokot kuvastuivat järven pintaan ja illan rusko valoi
silkkisen verhonsa veden kalvoon, vaarain lakiin ja lehtoisille
rinteille. Mikon ja Aunon mielestä ei järvellä olo ollut milloinkaan
tuntunut niin viehättävältä kuin nyt. Kun verkot oli laskettu järveen,
heittäytyi Mikko venheen perään selkäkenoon, Auno istui tuhdolla airot
käsissään. Silloin tällöin hän laski aironsa veteen ja nykäisi venhettä
uimaan tyyntä pintaa pitkin. Vene jätti vain tuskin näkyvän väreen.
Mikko ja Auno olivat kumpikin kuin lumotut, eivät puhelleet mitään
eivätkä tienneet ajattelevansakaan mitään. Viimein kuitenkin Mikko
ojentui, otti huopurimen käteensä ja oikaisi venheen rantaa kohti.
Silloin Aunokin rupesi soutaa lipiskoimaan ja nöyrästi lähtikin venhe
uimaan rantaan.
Kotiin tultuaan he istuivat äskeisille istuimilleen katselemaan yhä
roihuavia juhannuskokkoja ja niiden kuvastusta järven pintaan.
-- Eikö muuteta tämän talon nimi Rauhalaksi? ehdotti Auno. -- En
missään tähän asti ole tuntenut niin somaa rauhan tunnetta kuin nyt
tässä. Korholan kylällä olimme hyljeksittyjä muukalaisia. Täällä meidän
ei tarvitse nähdä ylenkatseisia kasvoja. Täällä meillä ei ole tekemistä
muun kuin vilpittömän luonnon kanssa. Tunsin äskenkin tuolla järvellä
ihan nousevani Jumalan pyhiin asuntoihin.
-- Mitäpä onkaan ystävistä, jotka pahana päivänä kuitenkin hylkäävät ja
pakenevat, sanoi Mikko miettiväisenä. -- Mutta tätä talon nimeä ei
kuitenkaan muuteta. Juurus sopii paremmin kuin Rauhala. Luonnossakaan
ei aina ole rauha, eikä ihmisen mielessä. Elämä antaa aina uusia
huolia.
-- Olkoon sitten Juurus... Turhia minä haaveilinkin. Minä tässä ihanana
yöhetkenä liitelen ihan autuaitten maissa, enkä muista, mitä elämä
maailmassa voi tuoda mukanaan... Juurus! Meitä sitten tästä lähtien
ihmiset rupeavat sanomaan juurukselaisiksi.
-- Niitähän me juuri olemmekin, sanoi Mikko naurahtaen. Sitten hän
rupesi riisumaan kenkiä jaloistaan ja sanoi: -- Tuntuupa hieman
väsyttävän. Raskas oli se kontti ja Punakorva tahtoi aina olla
kantapäillä. Piti kävellä tavallista kiireemmin.
-- Tulihan se tietysti Punakorva Hertan jälessä, ja Hertta todellakin
minun kantapäitäni kaapi, niin että täytyi puoleksi juosten tulla.
Hertta luuli johonkin hyvään ruokamaahan heitä vietävän, mutta toiseksi
muuttui mieli, kun avattiin navetan ovi ja alettiin sinne vaatia.
Sitten lypsäessä ne jo kuitenkin olivat hyvällä tuulella, nuolla
kaahnuttivat minua koko lypsyajan eivätkä heittäneet, vaikka
kieltelinkin. Oikein silmät lupallaan vain nuolivat.
Auno toi nyt pöydälle äsken keittämäänsä juustoa, voita, säynästä ja
leipää. He rupesivat syömään päästäkseen nukkumaan ennen auringon
nousua.